Avioliitto ja ero siitä heppoisin perustein.
Vaikka avioliitto ei mulle ole mitenkään uskonnollisessa mielessä pyhä, niin onhan se naimisiin meno merkki siitä, että sitoutuu toiseen loppuelämäksi ja se on mulle pyhää. Mä en ymmärrä ihmisiä, jotka menee naimisiin ja vuotta myöhemmin on jo eroprosessi käynnissä. Kun menee naimisiin, lupautuu olemaan sen toisen rinnalla myötä- ja vastamäessä. Eikö se lupaus merkitse mitään ensimmäisen vastoinkäymisen tullessa? Heti vaan eropaperit vireille. Sitten on niitä pareja, jotka eroaa, koska se puoliso ei halua lapsia. Siis häh? Eikö niistä lastenhankinta-asioista kannattaisi puhua ennen naimisiinmenoa? Helppoahan se on olettaa, että nyt mennään naimisiin ja sitten hankitaan lapsikatras, mutta entä kun se toinen ei halua lapsia ja olettaa sun olevan samoilla linjoilla. Siis harkitseeko ihmiset enää ennen naimisiinmenoa?
Kuka on oikea henkilö määrittelemään syyt heppoisiksi.
Väittäisin ettei kukaan suhteen ulkopuolinen ainakaan. Siihen mikä minusta on ehkä pikkujuttu en voi todellakaan kuvitella kaikkien suhtautuvan samalla 'vakavuudella'.
Jokainen tekee omat ratkaisunsa. Toisinaan ne ovat oikeita, toisinaan virheitä. Sitä se elämä kai on, oppimista molempien koulujen kautta.
Itse olen käynyt läpi avioliittokatumuksen. Sen, että puoli vuotta naimisiin mentyäni kaduin muutosta ja pelkäsin sen muutoksen vaikutuksia suhteessa, joka siihen saakka oli hyvä. Uskonnolliset syyt eivät naimisiinmenoon vaikuttaneet, mutta avioliiton tapahduttua tuntui kuin niitä olisi siihen ilmestynyt. No, toki paljon kaikkea muutakin josta tunsin pakokauhua.
Ero oli itselläni lähellä. Avioero siis, vaikka suhdetta olisinkin halunnut jatkaa, joten omalla elämänkokemuksella hämmästelisin pikemminkin sitä jos ihmiset toimisivat 'oikein', tavoitteellisesti ja selväjärkisesti. Elämä kun tuo noille kaikille osa-alueille ihan kivasti haastetta, josta läpi kompurointikin on lopulta ihan hyvää elämää.
🙂