"Avioliiton säännöt"
kirjoitus ei ole minun, mutta haluaisin jakaa sen kanssanne ja aiheuttaa keskustelua asiasta:
Pelissä on säännöt
Minusta tuntuu, että nykyajan avioliitoissa on ymmärretty väärin joitain perusasioita. Aviopuolisoiden ja perheiden tulisi viettää paljon aikaa ihan vaan keskenään, ilman ketään ulkopuolista tahoa, tai tukipilaria. Tällä tavalla avioparit oppivat paremmin tuntemaan toisensa ja aivan kuin hitsautuvat yhteen. En voi ymmärtää sellaista tyyliä, jossa molemmat, tai toinen menee omia polkujaan, eikä kahdenkeskistä aikaa vietetä lainkaan. Ei suhdetta ole tarkoitettu tällaiseksi, että heti alusta lähtien aloitetaan erilleen kasvaminen. Sitten ihmetellään, kun tulee avioeroja ja erinäisiä hankaluuksia liitoissa, kun tuskin tunnetaan enää, eikä osta olla aloillaan / asettua. Toimiva ja kestävä liitto tulee siitä, että sen eteen tehdään työtä ja nähdään vaivaa. Ollaan yhdessä, tehdään asioita yhdessä, opitaan rakastamaan rutiineja ja pidetään niistä pääsääntöisesti myös kiinni. Aviopuolison tulisi olla se kaikkein tärkein henkilö, jonka kanssa on hyvä olla, jonka seura ei ahdista, joka kuuntelee, ymmärtää, tietää, tuntee, näkee, elää mukana ja seisoo rinnalla. Aviopari tulisi olla paras ystävä, työtoveri, läheisin ihminen maailmassa ja tietenkin kaikkein rakkain. Näitä asioita kannattaa vaalia ja näihin kannattaa pyrkiä, jos haluaa säilyttää avioliittonsa toimivana / kasassa. Olen ihmetellyt monesti sitä, että vasta avioituneet parit ja nekin, joilla on jo perhettä jatkavat elämäänsä kuin sinkut. Mennään jatkuvasti yksin ja täytetään elämä erilaisilla aktiviteeteillä, kuten harrastuksilla(kavereiden kanssa), ystävien kanssa hillumisella (saunaillat ym.), kaveri kyläilyillä(yhdessä), tai vieraiden vastaanottamisella, unohtamatta tietenkään seurakunnan työmuotoja, palavereita ym. juttuja.
Joskus tuntuu siltä, että ei edes osata olla enää yhdessä, vaan siihen täytyy saada aina ulkopuolista seuraa(vieraita, kyläilyjä), tai siten mennä viiletetään ties missä. Tämä tuntuu siksikin käsittämättömältä, että parisuhde on vasta alkanut ja luulisi, että parit ovat vielä aika kiinni toisiinsa, eli rakkauden tulisi yhdistää. Jos jompikumpi pareista haluaa viettää mieluummin aikaa parhaan ystävän kanssa kuin oman puolison seurassa, on minun diagnoosini siitä se, että jotain on pahasti pielessä. Minä ainakin vietän aikaa vaimon kanssa sata kertaa ennemmin kuin yhdenkään ystäväni kanssa ja jos ystävä kaipaa minua enemmän kuin puolisoaan, on hänellä silloin ongelmia liitossaan. Kertokaa minulle, että mikä on sellainen suhde, joka ei velvoita millään tavalla, tai pidä sisällään sääntöjä? Ihan sama, mistä suhteesta puhutaan, on se siten ystävyys, perhe, työ, tai vaikkapa pankkisuhde, pitää se sisällään yhteiset pelisäännöt ja velvoitteet, muuten se ei ole suhde lainkaan. Nykyään kun katsoo uskovaisten avioliittoja ja tapoja hoitaa / kantaa vastuuta perheestä, niin ei voi kuin ihmetellä. Ei ole olemassa enää yhteisiä sääntöjä ja velvoitteita, vaan molemmat saavat tehdä suunnilleen sitä, mitä itse haluavat. Eletään kyllä liitossa, mutta ei täytetä suhteen ehtoja, vaan kyse on jostain ihmeen vapaasta / vastuuttomasta säätämisestä, joka valitettavan usein päättyy eroon. Kriiseissä sitten pohditaan, että mikä meni pieleen ja tartutaan pieniin yksityiskohtiin / lillukanvarsiin, kun pitäisi huomata, että kaikki perustavaa laatua olevat asiat on kokonaan unohdettu. Avioliitto on suuri siunaus, mutta ellemme toimi tiettyjen ehtojen / edellytysten mukaan liitossa, voi se myöhemmin muuttua kiroukseksi, kun aletaan jakelemaan lusikoita ja revitään perhe hajalle.
Joo, olen itsekin sitä mieltä, että kun mennään avioliittoon tai muuten sitoudutaan, niin asioiden on hyvä muuttua verrattuna sinkkuelämään.
Minä tykkään, että parisuhteessa ollaan sitoutuneita, mutta omasta halusta, joka taas tekee liiton/suhteen vapaaksi. Halutaan olla toisen lähellä henkisesti ja fyysisesti. Halutaan viettää aikaa toisen kanssa ja jakaa ne elämän tärkeät asiat. Ei pelätä läheisyyttä, vaan päästetään toinen lähelle ja jos joskus pelätäänkin, niin puhutaan sitten siitä ja taas ollaan lähellä. Sitoudutaan puolisoon, ei ysätviin, mutta ystävät voivat silti olla tärkeitä. Toisen kohtaaminen ja halu tehdä se, on yksi avainasioista. Lisäksi minusta on tärkeää, että molemmat puoliskot pitävät tietyllä tavalla toisistaan kiinni. Eli että kyllä se kiinnostaa, missä toinen liikkuu ja kyllä sanotaan, jos ei halua toisen esim. jonnekin menevän ja jos haluaa, että toinen on enempi läsnä tms. Ei kuitenkaan kauhia kahlitseminen ole kenellekään hyvä.
On hyvä olla jonkunlainen tasapaino. Ei se ole hyvä, jos pariskunnalla ei ole ystäviä. Ystäväthän ovat suola elämässä. Itse kaipaan ystäväiltoja, sellaista, että saan kestitä vieraita ja puoliso on siinä mukana. Rikasta elämää sellainen.
On tietysti hyvä olla omia menemisiäkin, mutta pitääkö niitä olla jatkuvasti? Miksi tosiaan nykyelämässä moni pilaa suhteensa kaikenlaisella härpätyksellä, mihin pitää osallistua. Suorittamista näkee jatkuvasti, vaikka paljon puhutaan böönautista yms. (tosin suorittamisen lähtökohdat ovat oma asia sinänsä) Ihania ne rauhalliset koti-illat, joissa kohdataan toinen toisemme, onko niitä?
Kuulin juuri puhuttavan sellaisesta hirvittävästä naistyypistä, joka pilaa oman ja muiden elämän. Veikkaan kuitenkin(tai puhun kokemuksesta itseasiassa) että miehiäkin on näinä tyyppeinä miltei yhtälailla. Niin, pilaa oman elämän vaatimalla itseltään kaikessa täydellisyyttä ja pilaa samallatavalla toisten elämän, ainakin läheisimpien.
Luulen, että resepti hyvää suhteeseen olisikin usein melko yksinkertainen: kiireetön vapaa-aika. Jos osattaisiin miettiä, mikä todella on elämässä tärkeää ja lähteä siitä.
Onhan se tietysti jo sekin, että nyky-yhteiskunnassa vanhemmat eivät esim. uskalla jättää lapsiaan ilman kalliita harrastuksia. On jotenkin niin, että joka lapsella tulisi olla jokin harrastus, missä hän kehittyy erinomaiseksi, muuten hän jää ulkopuoliseksi ja huonoksi hylkiöksi, kun kaikki muut menevät talentteina ohi lapsuudessa ja saatika sitten aikuisuuden päivinä.
Näihin harrastuksiin liittyen sitten menee aikaa yleensä kai toiseltä vanhemmalta. Autokuskina oleminen onkin monen vanhemman sivuammatti. Juu, voihan se olla niinkin, että nämä harrastukset ovat hieno perhettä yhdistävä voima ja se hyvä silloin.
Kaikkion varmasti niin henkilökohtaista kuitenkin, mikä mitäkin perhettä ja avioliittoa yhdistää, Varmasti kuitenkin monelle käy niin, että vaatimuksia, jotka tulevat jostakin, on niin paljon, että kaikki ikäänkuin hukkuu siihen.