Avioliiton loppuako tämä on...?
Hei kaikki!
En nyt tiedä mistä aloittaisin joten aloitan siitä mikä päällimmäisenä mielessä on…
Haluaisin kuulla mielipiteitänne näistä asioista sekä mahdollisesti vertaistukea, saman kokeneita jne.
Olen 30-vuotias naimisissa oleva nainen, mies on samanikäinen. Olemme olleet 7 vuotta yhdessä ja meillä on vuoden ikäinen tytär. Miehellä on edellisestä suhteestaan 9-v tyttö jonka kanssa olemme aina tulleet hyvin juttuun, hän on paljon meillä.
No asiaan: Tämä yhteinen tyttäremme on ns. suuritarpeinen lapsi, hän on ollut todella vaativa ihan alkumetreiltä saakka. Yöt hän on heräillyt n.puolivuotiaasta vähintään tunnin välein eikä sitä edeltävä ensimmäinenkään puoli vuotta mennyt kuin korkeintaan 3-4h yhtenäisellä unijaksolla per yö, loppu silppua. Isä ei ole kelvannut hoitamaan tyttöä öisin (eikä ensimmäisten 5-6kk aikana edes päivisin!) vaan minun on pitänyt olla paikalla imettämässä hänet uudelleen uneen.
Ihan alusta saakka vauvaa piti pitää sylissä hänen nukkuessaankin, hän heräsi välittömästi jos yritti laskea sylistä pois. Vaunut, tutti, tuttipullo, auton turvakaukalo, mikään noista ei kelvannut ekaan puoleen vuoteen joten voinette kuvitella miten sidottu olen ollut tähän lapsoseen. Kantoliinassa häntä kuljetin aina kun piti pakosti mennä johonkin, esim. koirien kanssa lenkille kun mies ei ollut paikalla.
Nykyään on jo sikäli onneksi helpompaa, että pääsen edes muutamaksi tunniksi pois kotoa kun lapsi viihtyy jo isänkin kanssa ja syö kiinteitä ruokia, imetän enää pari kertaa päivän aikana.
Tämä kaikki on kuitenkin ajanut minut aivan loppuun ja kävin lääkärissäkin, yleislääkäri teki masennustestit ja keskivaikeaksi hän luokitteli minun tilani.
Määräsi lääkkeenkin, mutta pari päivää sitä syötyäni totesin etten voi sitä käyttää koska joudun olemaan niin paljon lapsen kanssa kahden ja olen hänestä vastuussa, enkä kokenut olevani siihen kykenevä tuon lääkkeen vaikutuksen alaisena.
Kävin sitten ihan psykiatrilla ja hän sanoi ettei olisi minulle tuota kyseistä lääkettä määrännyt, oli turhan ärtsy tähän tilanteeseen. Hän tuumasi 45minuuttia minua kuunneltuaan että kyllähän minulla selkeitä depression oireita on, mutta että kokeilisi nyt kuitenkin psykoterapiaa ensisijaisena hoitomuotona ilman lääkkeitä.
Meillä on nyt unikoulu menossa vauvalla toista viikkoa, vähän on jo tuloksiakin muttei vielä niin että hän nukkuisi 3-4h pidempään ja aamuyöstä vaatii maitoa kun on siihen tottunut.
Mikä tässä sitten eniten tällä hetkellä rassaa on se, että mies ei oikein jaksa ymmärtää kuinka katki minä olen. Hän yrittää kyllä auttaa parhaansa mukaan kotitöissä ja vauvanhoidossa (nyt nämä yöt ovat viimeinkin saaneet minut tuntemaan että hänkin joutuu tekemään kunnolla jotakin!), mutta valittaa seksin puutetta.
Minä taas en jaksaisi edes ajatella koko parisuhdetta vaan se tuntuu lähinnä taakalta harteilla, jälleen yksi asia mitä PITÄISI jaksaa hoitaa ja tunnen syyllisyyttä siitä kun en kerta kaikkiaan jaksa.
Mieheni on hieman -hmm- äkkipikainen luonteeltaan ja kärsivällisyyttä ei voi lukea hänen hyveekseen. Hän purkaa turhautumistaan ikävästi koiriini (miehen suostumuksella hankittuihin mutta minun hankkimiani) karjumalla niille vaikka ne eivät oikeastaan olisi tehneet mitään väärin. Aiemmin mies kävi niihin jopa käsiksi, mutta tuo on onneksi jäänyt pois lukuisten riitojen saattelemana.
Jotenkin tuntuu kamalalta sekin kun mies menettää niin helposti hermonsa lapsellemme. Syöttäessä tai peppua pestessä kuulen useinkin kiroilua että ”miks sä teet tän asian näin vaikeeksi” kun taapero vähän pärskyttää vettä tai vilkkaana muksuna syödessään pyörittää päätä ympäriinsä.
Hirvittää vähän ajatella mitä sitten kun lapsi on uhmaiässä ja tekee ihan TAHALLAAN päinvastoin kuin toivotaan! Mitä mies sitten tekee jos jo näin pienestä murisee ja kiroilee pienelle vauvalle?
Alkuaikoinamme mies hajotti tavaroita suuttuessaan ja ihmetteli että miksi kaikki ottavat sen niin henkilökohtaisesti kun hän ei kuitenkaan pura kiukkuaan muihin ihmisiin. Välillä nuo muistot nousevat mieleeni ja mietin että jos mies pystyy viattomiin luontokappaleisiin (koiriin) käyttämään fyysistä väkivaltaa niin kuinka kauan se pysyy siellä sisällä, tuommoinen raivo?
Hän on kertonut hävenneensä tuota koiriin vihan purkamistaan ja että hän yrittää pitää itsensä kurissa jottei niin tapahtuisi enää. Mitä jos hän ei pystykään siihen?
Puheet miehellä ovat hyvinkin väkivaltaisia ja rivoja, mutta hän kuittaa ne aina huumoriksi.
Minä en uskovaisen kodin lapsena ole vieläkään noihin tottunut enkä edes halua tottua, en haluaisi kuulla tuollaista omassa kodissani enkä varsinkaan tahtoisi lapseni kuulevan moista kiroamista ja mäikkäämistä. Jos minulla on vähän arka olo niiden johdosta niin mitenkäs lapsi sitten kun alkaa enemmän ymmärtää?
Mies on kyllä hyvä puhumaan ja meillä onkin niinpäin että hän puhuu minä en, hän osaa näyttää tunteitaan ja minä taas en oikein. Olemme käyneet perheterapeutilla sekä yksin että yhdessä ja mies haluaisi mennä seksiterapeutillekin jotta tämä osa-alue saataisiin kuntoon, mutta ei ole saanut kuitenkaan aikaiseksi varata aikaa.
Enkä minä sitten taas tiedä onko minulla voimavaroja lähteä juuri nyt tässä tilanteessa semmoista selvittämään kun tuntuu että olisi tärkeämpiäkin asioita.
Asioista puhutaan vähän väliä, mutta ne eivät parane siitä mihinkään, on kuin oltaisi aivan umpikujassa.
Miehelle seksi on todella tärkeä asia (niin kai miehille yleensä onkin?), joskus tuntuu että liiankin tärkeä. Meillä oli ennen lastakin vähän hiljaista sillä saralla n.vuoden ajan, sellaista kertaa kahteen viikkoon. Myönnän itsekin että se on vähän mutta en vain halua useammin enkä osaa sanoa miksi. Pillereitä en ole käyttänyt enää 4 vuoteen enkä muutakaan hormonaalista ehkäisyä joten niistä ei voi johtua.
Tuossa kuukausi sitten oli vaihe jolloin suorastaan haaveilin erosta ja katselin asuntoja päivittäin, selvitin käytännön asioita jne. Haaveksin siitä että saisi olla ihan rauhassa ilman parisuhteen paineita, ilman takaraivossa kolkuttavaa, häiritsevää ajatusta miehen väkivaltaisuudesta.
Sain puhuttua asiasta miehen kanssa (myös siitä että minusta tuntui kuin tunteeni häntä kohtaan olisivat aivan kuolleet, että ainut asia miksi olen vielä tässä on lapsemme) ja se helpottikin. On kuitenkin päiviä jolloin minusta tuntuu vieläkin samalta.
Ei tässä tiedä enää mitä tehdä…😯🗯️
No hei,
Koliikkivauvoilla tuo raskas vaihe kestää puolisen vuotta, ja kyllä siinäkin ajassa ehtii pinna kiristyä toisella enemmän, toisella vähemmän. Vauva tuntuu vievän kaiken energian ja mies jää toissijaiseksi. Aika kuitenkin tasoittuu sitten, kun yhteistäkin aikaa jää ja jaksaa tehdä muutakin kuin hoitaa lasta. Luulisi että raskain vaihe olisi teillä taaksejäänyttä, kun lapselle tulee ikää. Tilanne helpottuu aika nopeaa vauhtia kun vauhtiin pääsee. Ja on jo helpottanutkin.
Teillä tuntuu perhe-elämä olevan tavanomaista, joten jäin miettimään, kannattaako erota. Väsynyt varmaan olet ja työtaakka voi masentaa. Kun työtaakka vähenee, varmaan olokin paranee kun jaksaa tehdä muutakin. Sinun ehkä pitäisi päästä käymään jossain yhdessä miehen kanssa kahdestaan. Jos sitä ei pysty järjestämään, niin ensin vaikka yksin tai jonkun kaverin kanssa vaikkapa syömässä tai muualla, että tulee muuta ajateltavaa.
Se että teillä ei ole yhteistä aikaa sängyn ulkopuolella ja sängyssä ja olet väsynyt, rassaa miestä varmasti. Ei miehet monestikaan ymmärrä toisen väsymistä, mutta sitä kannattaa yrittää vääntää rautalangasta. Parisuhde ei pitäisi tuntua taakalta vaan yhteisyritykseltä. Ehkäpä sinun kannattaa kertoa nämä kirjoitetut ajatukset miehelle eli et jaksa ajatella parisuhdetta, koska olet niin väsynyt. Väsymyksestä (ja masennuksesta) pitäisi päästä eroon ja helpoiten se käy, kun saat omaa aikaa. Jos ajatuksia on vaikea kertoa miehelle tai ne ei tunnu menevän perille, kirjoita hänelle kirje. Kirjeessä ei kannata syyttää, vaan kertoa miten haluaisi asioiden muuttuvan ja myös sen, että haluaisit jatkaa parisuhdetta. Kirje on paljon tehokkaampi kuin sanat. Ajattelin ettei ehkä ollut eduksi kertoa miehelle, että tunteesi tuntuvat kuolleilta. Ne taitavat tuntua kuolleilta melkein kaikissa parisuhteissa joskus, siksi vihkikaavassa kysytäänkin tahtoa rakastaa eikä rakastatko. On varmaan eduksi miettiä, haluatko että teillä tulisi kiva yhteinen tulevaisuus miehen kanssa ja olisitte onnellinen perhe. Siihen kirjoituksestasi päätellen teillä pitäisi olla hyvä mahdollisuus. Samaa voit kysyä mieheltä, mitä hän haluaisi.
Eikä mies ole kuitenkin yrittänyt hillitä käytöstään ajan saatossa. Kun hän on sen kertonutkin, suunta on hyvä. Jotenkin tuntuisi että tilanne ei ole hälyttävä, mikäli ymmärsin viestin oikein. Mutta vaikeahan teidän tilannetta on tarkoin ymmärtää, joten vinkit saattavat mennä pieleenkin. Vaikutat kovin rauhalliselta, joten kirjoituksesi takana saattaa olla pahempi tilanne.
On hyvä että mies puhuu, ja keskustelu auttaa. Minäkään en oikein osaa näyttää tunteita, mutta puoliso osaa. Meillä ei siitä ole syntynyt epäsuhtaa. Me puhutaan paljon keskenään, ja puhuminen kyllä auttaa. Mulla vaikeus tunteiden näyttämiseen johtunee lapsuudesta. Mutta sillä ei ole tekemistä sen kanssa, millaista seksi on. Se voi siitä huolimatta olla hyvää.
Miehen ja naisen ajatuspaikkojen pieni sijaintiero saattaa aiheuttaa joskus ongelmia. Mutta kun yhteisymmärrys löytyy kriisien jälkeen, yhteiselo on entistä ehompaa! Voi vaikka suunnitella jotain hullutuksia yhdessä. En tiedä onko se yksinhuoltajan elämäkään kovin kaksista, joten jospa alkaisitte rakentaa yhteisiä päämääriä.
Toivottavasti sait jotain ajatuksia.
T: Raastavan erillistymiskriisin läpikäynyt, jolle myös muut kriisit on tuttuja (30-kriisi, 40-kriisi...). Ei mitään ihmeellistä tähtien alla.
Hei Kirsikka78!
Minustakaan ei kuulosta siltä, että teillä olisi loppu edessä, välttämättä, mutta vaikea vaihe ainakin.
Minä olen vahän samantapaisten asioiden kanssa kipuillut elämässäni. Meidän esikoinen oli myös n. 2 vuotiaaksi asti aika vaativa, nukuttamiset ja yöheräilyt väsyttivät minut masennuksen partaalle. Mitään diagnoosia minun masennuksestani ei ole tehty (kun en ole ammattiapua siihen hakenut, vielä...), mutta näin olen tässä vuosien kuluessa itse sen diagnosoinut. Minun mieheni ei ymmärtänyt väsymystäni ja miten raskasta kotiäitiys oli minulle, ennen kuin hän itse alkoi olla pitempiä aikoja lasten kanssa keskenään: viikonloppuja jos kävin tuulettumassa tai arkipäiviä jos olen ollut työmatkalla. Sen jälkeen hän ei enää ole ihmetellyt miksen siinä vauvan/pikkulapsen hoidon ohessa olekaan jaksanut pitää kotia tip top tai hoitaa puutarhaa yms. Jankuttaminen (eli uudelleen ja uudelleen kertominen) asiasta miehellesi voi tietysti jonkun verran auttaa ymmärtämään, mutta paras se olisi hänen itse kokea.
Vähän vaikea alkaa käytännön neuvoja antamaan kun jokaisella perheellä on omanlaisensa tyyli, ja olet varmaan näistä nukkumis- ja imetysasioista selvää ottanutkin. Älä kuitenkaan rääkkää itseäsi henkihieveriin. Esim. imetyksen lopettaminen on aina haikeaa, vaikka se olisi hyväkin ratkaisu. Teidän tyttö ei tietysti malta luopua saavutetuista eduista, mutta oikeastihan 1-vuotias ei tarvitse yöllä ruokaa. Ole itsellesi armollinen! Ei sinun ole pakko jaksaa valvoa öitäsi vuositolkulla! Isän ja lapsen suhdetta olisi hyvä saada vahvemmaksi (= yhteistä aikaa, enemmän vastuuta isälle), että sinäkin voisit nähdä elämässäsi ja itsessäsi muutakin kuin äitiyden.
Niin, tästähän päästään kätevästi siihen seksiin. Väsyneenä ja varsinkaan masentueena ei huvita, se on selvä. Molempien täytyy vähän joustaa tässä asiassa. Miehellesi täytyisi tulla ymmärys tilanteesi vakavuudesta, ja ettei pelkkä sovintopano tai lohtuseksi tähän nyt auta. Oletko lukenut John Grayn Mars ja Venus vuoteessa, Mars ja Venus ikuisesti yhdessä (on niitä muitakin). Ovat vähän amerikkalaisen simppeleitä kirjoja, mutta niissä on tosi hyviä pointteja. Esim. se, kuinka mies kokee rakkauden ja saa yhteyden rakkauden tunteisiinsa voimakkaammin seksin kautta. Kun taas nainen tarvitsee sen tunteen ja tunnelman ensin, ennen kuin haluaa seksiä. Puolisolle voi silti välillä "antaa", vaikka itseä ei niin huvittaisikaan. Mutta hyvillä mielin, ei niin, että itselle tulee paha olo. Ei ole pelkästään sinun asiasi joustaa. Voisitte vaikka yhdessä lukea noita Grayn kirjoja 🙂 Niissä on ihan selkeitä käytännön vinkkejäkin joten sopii miehillekin!
Taipumus väkivaltaisuuteen ja raivariherkkyys ovat tosi vaikeita asioita. Sen tiedän omasta itsestäni 😞 On aika haastavaa lähteä muuttamaan itseään, jos on kotoaan ja lapsuudestaan saanut sellaisen mallin, että asioihin reagoidaan hermostumalla, huutamalla, ja jopa käsiksi käymällä. Vanhemmuus ylipäätään ja helposti parisuhdekin tuo ihmisen väkisinkin tekemisiin omien pimeitten puoliensa kanssa. Jos pystyy katsomaan näitä vikoja itsessään, myöntämään ne ja on aidosti pahoillaan (eikä vähättele tai puolustaudu kun väkivaltaisuus/raivarikäytös otetaan puheeksi), niin silloin ollaan jo pitkällä.
Elämä on elämän oppimista varten! 🙂🌻 (ja itsestäni tuntuu että olen vasta sen tien alkupuolella, vaikka olen jo 35v)