Harkinta-aika päättyi viime kuun lopussa ja avioero oli selvä. Olo oli helpottunut, nyt oli kaikki ohi. Paitsi tietysti onhan hän lapsen isä ja velvollisuudet ovat yhä hänellä lasta kohtaan.

Nyt vain hän on saanut päähänsä, että satutan lasta. Kyseessä on 3 vuotias touhukas poika.  Päiväkodissa ja ulkona tai kotona rymytessään on mustelmaa jaloissa, kyljissä, jopa pyllyssä. Isälleen olen sanonut niistä jos on isompaa sattunut.

No, nyt hän on sitä mieltä että minä aiheutan lapselle mustelmat ja raivoan koko ajan hälle. Olen aika loukkaantunut tästä syytteestä. 

Totta kai komennan lasta välillä hiemaan ääntä korottaen, takavarikoin mailan jolla mätkäisee tahallisesti. Otan kiinni kädestä jos meinaa karata, pidän sylissä jos raivoaa tai on muu syy pitää hänet sylissä. Ymmärtääkseni nämä ovat ihan normaaleja toimintoja uhmaikäiselle lapselle?

Miehellä oli tapana avioliiton aikana erimielisyyden aikaan alkaa syyttämään vanhempiani varsinkin isääni asioista. Hänen vikansa oli missä olen lapsuuteni asunut, millaiseksi olen tullut jne. Isäni on hänen mielestään kyttääjä ja asioihon puuttuja ja pätijä. (isäni tykkää käydä katsomassa paikkoja ja ihmisiä, asioihini aikuisiällä hän ei ole pahemmin puuttunut pyytämättäni ja neuvojakin antaa kuten isät yleensä?) Tähän lapsen satuttamisasiaan mies on sanonut että tietäähän sen että isääs oot tullut, mieti mitä isäs teki sulle pienenä.. No mies ei ole tuntenut minua lapsena, eikä isäni ole minua satuttanut.

Luulin jo, että kun avioliitto on ohi, mies eri osoitteessa niin elämäni alkaisi voida paremmin. Mutta ei terrorisointi muutti vain muotoaan. Avioliitossa ei montaa hyvää päivää hänellä ollut kun lapsi syntyi eikä tunnu olevan nytkään tai sitten saa jonkin hyvänmielen kun pahoittaa minun mielen. Nyt ei vaan jaksaisi enää olla tämän ihmisen sylkykuppi.

Lapsen kanssa menee hienosti, normaalia arkielämää vietetään. Ajatus siitä että hänkin joutuisi vielä kuuntelemaan tätä syyttelyä ja riitaa tekee kiukkuiseksi. Mietin vaihtoehtoa josko olisimme lapsen kanssa jonkin aikaa kaksin, ilman puheluita isälle ja näkemistä, toisaalta ei ole lapsen vika tämä, mutta itse en halua kuunnella enempää kuim on pakko sitä miestä. Lapsi ei ole ollut isällään yhtään yötä, miehen mukaa  voi olla lapselle hankalaa olla erossa äitistään. Päiväreissutkin isällä on kestänyt muutaman tunnin, isä kun ei kuulema saa lasta syömään eikä päiväunille. Ja kaiken lisäksi olen joutunut olemaan paikalla tuon parituntisenkin. 

Miten saan miehen lopettamaan syyttelyn ja antamaan meidän jatkaa elämäämme rauhassa?