Avioero todellisuutta?
Olen reilu kolmekymppinen mies ja vaimoni on muutamaa vuotta nuorempi. Aloitimme seurustelun reilu 10 vuotta sitten ja naimisissa olemme olleet pari vuotta. Olemme siis nuoresta olleet yhdessä, minulle suhde on toinen vakava ja vaimolleni ensimmäinen. Nuoresta lähtien kun ollaan oltu yhdessä on tietysti tehty paljon virheitäkin, mutta niistä on päästy yli. Vaikka olemme nuoresta olleet yhdessä, niin silti mielestäni olemme kuitenkin yhä toisillemme sopiva pari. Vaimoni on ollut hyvin arka ihminen tekemään asioita itsekseen ja olen koittanut häntä aina saada tekemään asioita itselleen, mutta heikoin tuloksin (jälkikäteen se oma kannustus on saattanut olla hiukan painostavaakin).
Pari vuotta sitten vaimoni sairastui masennukseen ja jollain tapaa vaimoni oli jo pitkään ennen sitäkin ollut väsynyt/uupunut. Sitten tulivat iho-ongelmat joiden takia seksi ei enää onnistunut. Sitten itsekin väsyin työasioiden takia ja elämä meni vielä enemmän vain yhdessä asumiseksi. Nämä vuodet olivat siis molemmille aika ankeita. Itse en tiennyt miten auttaa masentunutta ja elämä meni paljolti rutiinien toistoksi. Sitten vaimoni alkoi viettää aikaa enemmän työkaverinsa kanssa ja aloin huomata ettei kyse ollut pelkästään ystävyydestä vaan ihastuksesta. Keskustelimme ja vaimoni itsekin myönsi ihastuksen ja lupasi olla viettämättä aikaa tämän toisen miehen kanssa.
Nyt sitten alkuvuodesta sain omat työpaineet ratkaistua ja huomasin että taas on virtaa tehdä asioita. Aloin liikkua ja tehdä pieniä rästiin jääneitä asioita pois. Vaimoni masennus oli myös jo pitkälti ohi ja hän päätti pudottaa mielialalääkkeiden annostaan. Aikaisemmin hän oli lääkärin kanssa sopinut että annosta pudotetaan keväällä. Itse toivoin että hän keskustelisi asiasta vielä lääkärin kanssa, mutta ajattelin että hän itse tietää asian.
Kaikkien ongelmien jälkeen huomasin että rakkauteni vaimoon oli silti vahvaa, ehkäpä vahvempaa kuin aikaisemmin. Huomasin etten pysty edes miettimään muita naisia vaikka sitä yritin jonkin riidan jälkeen. Iho-ongelmatkin alkoivat olla hoidettu joten seksi pitäisi taas luonnistua pian. Odotin että nyt tulee aika kun kaikki olisi taas hyvin.
Sitten vaimoni kertoi olevansa rakastunut työkaveriinsa ja että meidän suhteemme on vain kämppiksinä elämistä. Hän lähti viettämään muutaman päivän sukulaisen luona ja sieltä palatessaan ilmoitti että haluaa erota. Olin samaa mieltä että suhteemme oli muuttunut arkiseksi, mutta niin arvokas että kannattaisi edes yrittää, hänen mielestään ei. Perustelut olivat itselleni aika sekavia; tuntui lähinnä siltä että hän halusi etsiä omaa itseänsä. Saman kuvan hänen tuttavansa oli saanut. Lähtiessäni pois hän sanoi arvelevansa että tekee elämänsä suurimman virheen.
Henkisesti tipuin korkealta ja kovaa. Nämä ensimmäiset päivät ovat olleet hankalia itselleni ja niin myös vaimollenikin. Itse en ole viikkoon pystynyt nukkumaan kunnolla, mahasta puristaa jne.
En todellakaan haluaisi lopettaa suhdetta tällaisesta tilanteesta. Olen miettinyt miten tässä olisi käynyt kun moni asia olisi voinut korjaantunut aivan lähiakoina; olisin jaksanut tuottaa pientä kipinää suhteeseemme, seksi olisi luonnistunut ja vaimon mielialalääkkeiden annoksen muutoskin vaikutti varmasti jotakin.
Nyt pohdin; kannattaako minun toivoa että suhtemme palautuisi? Itse en halua missään nimessä elää harhaluuloissa ja kuvitelmissa jos vaimoni ei oikeasti halua palata yhteen. Samalla pelkään että tulen vielä pitkään miettimään; mitä olisikaan tullut jos nuo pienet asiat olisivat loksahtaneet kohdalleen. Olisimmeko eronneet jos vaimoni ei lääkeannostaan olisi muuttanut? Olisiko seksi ja joku pieni arjesta irtautuminen muuttanut suhteen suunnan? Tulenko miettimään näitä asioita mahdollisissa tulevissa suhteissa kun tulee ongelmia? Pelkään niin käyvän.
Luulen että samat asiat tulevat myös vaimoani häiritsemään tulevaisuudessa. Nyt hänelle tekee varmasti hyvää olla erossa ja etsiä itseään. Itse en vaan usko että pystyn pitkään odottamaan vaimoni ajatusten selkeytymistä. En kykene henkisesti elämään niin että odotan vaimoni mielipiteen erosta muuttuvan, sellaiseen itsepetokseen en halua ryhtyä. Kuitenkin on mahdollista että vaimoni on onnellinen yksin tai vaikkapa tuon työkaverinsa kanssa ja itse vain kuvittelen jotain liikoja.
Kaiken lisäksi en edes tiedä kuinka helppoa se olisi samaan suhteeseen palata, olen mennyt niin rikki henkisesti.
Keskustelimme pitkään vaimon kanssa ja lopputuloksena on se että suhteemme on ohi. Tämä kaikki kun on tapahtunut lyhyen ajan sisällä tekisi mieli painaa jarrua ja katsella hiukan aikaa, mutta toisaalta mieleen tuli myös tiettyä rauhoittavaa tuntemusta asian selviämisestä. Avioeropaperit laitetaan vetämään ja vaimoni todennäköisesti aloittelee suhdetta työkaveriinsa.
Itse en tiedä miten tästä eteenpäin kykenee, mutta eihän sitä muuta vaihtoehtoa ole. Pitää koittaa elämää lähteä näistä palasista päivä kerrallaan rakentamaan. Välillä kun erehyy ajattelemaan tulevaisuutta tulee todella musertava tunne, mutta koitetaan päivä kerrallaan eteenpäin. Tämän sivuston viestit ovat olleet hyödyllisiä, auttaa paljon kun huomaa kuinka moni on samoissa ongelmissa ja elämäntilanteissa.
Saatan huomenna joutua tiukkaan työneuvotteluun. Asia muutenkin on suuri ja nyt varsinkin pelottaa miten siitä suoriudun. Toisaalta voi olla että on ajatukset sentään jossain muussa hetkisen.
Koeta jaksaa, voimia sinulle!🙂🌻
Kiitos. Kyllä se pitää yrittää jaksaa vaikka hankalaa onkin. On vaan perusasiatkin vaikeita, toivoisin että saisi edes nukuttua kunnon yöunet.
Omat ajatukset kulkevat kovasti rinkiä ja vauhdilla. Pitää koittaa muiden kanssa puhua jotta saisi jonkinlaista irtaumista tästä asiasta. Kyllä vieläkin jonkinlainen epäusko on mielessä, miten yli kymmenen vuoden historia pyyhkiytyy vain muutamassa päivässä pois. Kaipa sitä jonkinlainen shokkitila on normaalia tässä tilanteessa.
Vaimon kanssa puhuminen on tuntunut hyvältä. En tiedä onko tuo sitten hyvä vai huono asia pitkällä tähtäimellä. Hän tuntuu etsivän itseään mikä mielestäni on oikein hyvä asia hänelle, sitä olen jo pitkään muutenkin toivonut ja koittanut siinä jollain tapaa (huonosti) avittaa.
On tosi kunnioitettavaa, että pystyt puhumaan hyviä asioita vaimostasi kaiken tämän jälkeen.
Mikä oli syy vaimosi masennukseen? Minkälainen olit, kun hän oli masentunut? Kävikö vaimosi siis töissä, vaikka oli masentunut? Oliko teillä tapana jutella paljon asioista ennen eroa?
Masennuksen aikaan vaimoni kävi töissä lyhyen sairasloman jälkeen. Masennuksen suurin syy oli työuupumus sekä se ettei Itse en häntä asiassa osannut auttaa ja asioista olisi kieltämättä pitänyt puhua enemmän kuin teimme. Varsinkin itse en paljoa omista ajatuksistani kertonut, mutta sain itseäni purettua näinä viimeisinä kuukausina. Loppujen lopuksi vaimoni oli se joka ei omia tuntojaan purkanut. Jos hän niin olisi tehnyt olisi suhteemme varmastikin muuttunut.
Omat fiilikseni ovat nyt jo paljon paljon paremmat, untakin olen saanut ilman nukahtamislääkkeitä ja mielestäni olen pystynyt asioita käsittelemään hyvin. Nyt onkin pääosin hyvät tunnelmat.