Hei,
Aloin seurustelemaan ihanan miehen kanssa. Kävimme ulkona ja vietimme mukavaa aikaa yhdessä hänen mökillään. Olin hänestä ihana ja hälle täydellinen. Perheeni piti hänestä kunnes menimme naimisiin. Mies muuttui täysin. Jo hääiltana alkoi nälvimään vanhempiani. Oletin olevan stressin purkautumista.. tulin raskaaksi painoa tuli nopeaa vauhtia, joka hieman hankaloitti liikkumista ja vaati enemmän lepoa. Häntä häiritsi kun en jaksanut mökillä touhuta kuin ennen tai en jaksanut lähteä ollenkaan työviikon jälkeen sinne (meinasi kuulema nostaa kytkintä jo silloin). No lapsi syntyi ja mies oli ihan eri ihminen taas… Aikoi viedä lapsen ulos että saan omaa aikaa jne. Ei vaan koskaan toteutunut. Hän alkoi makaamaan sohvalla jättäytyi jopa vuodeksi työttömäksikin kylläkin ennen raskautta. Ei kiinnostanut enää kotihommat lapsen hpito. Ruokani oli p***aa jota ei voinut syödä edes. En osannut mitään hänestä ja riidellessä vetäistiin taistoihin mukaan isäni välillä äitini ja siskoni. Vaikkei he mitenkään liittyneet asiaan. No kaksi vuotta kestin, sinnittelin josko helpottaisi kun lapsikin kasvaa. Mutta ei, kelpasin vain olemaan hälle sänkyhelpotus, en muuta. En saanut nättiä sanaa lapsen syntymän jälkeen.
Sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan lapsen ollessa 9 kk ja basedowin tautiin sitten lapsen ollessa reilu vuosikas. Silmät alkoivat oireilemaan ja kesällä jouduin käymään sairaalassa tiputushoidossa. Mieshän ei voinut olla pois töistään tietenkään, vaan jouduin ottamaan lapsen mukaani sinne koska päiväkoti oli kiinni ja olimme lomalla.
Yhtään kannustavaa sanaa en ole saanut tautiini tai edes ymmärrystä, hänen asiat työasiat ovat tärkeämpiä.
No nyt marraskuun alussa mies muutti pois, jäin yh:ksi. Yhä saan hoitoa sairauteeni, joka ei suostu paranemaan, mutta selätän sen kyllä.
Mies on käynyt katsomassa lasta, tullut mukaan kauppareissuille jne. Tänään hän sitten fritsu kaulassa tuli mukaan. Alkoi etomaan, suututtamaan ja tuntui hieman pahaltakin. Kai tässä on jotain tunnetta yhä.. kuulin että ei ole ensimmäinen eikä viimeinen hoito eron jälkeen. Menneeseen kun ei voi palata täytyy alkaa elämään.
Tuli tulokseen etten halua tuota miestä kynnystäni pidemmälle enää kotiini. Ja loput tavaransa saa hakea viikolla pois.
Itse en osaa hypätä suhteesta suhteeseen, enkä haluakkaan. Haluan voimistua ja parantua itse ensin. Ja kasvattaa lastani parhaani mukaan.
Tarvitsisin muutaman nasevan tsemppauksen, jotta olen varma etten tarvi elämääni tuollaista miestä. Isänä hän saa ja pitääki jatkaa, mutta muuten ei tarvitse olla elämässäni.