Avioero - miten tästä jatkaa
Kaipaan hieman vertaistukea ja mielipiteitä miten edetä.
Olen siis 39v mies, minulla on 31v vaimo, joka otti avioeron nyt kesäkuussa 2014. Meillä on 4v ja 5v lapset. Minä olisin halunut jatkaa ja selvittää syitä eroon, mutta ex-vaimo ei. Meillä on 10v yhdessä taivallusta. Vaikeampaa alkoi tulla lapsien tulon jälkeen. Vaimo oli väsynyt, kotona hoiti lapsia. Minä kävin töissä. Koitin olla läsnä arjessa, mutta kyllä sitä välillä halusia omaa aikaa ja vietin aikaa tietokoneen äärellä. Kun toinen lapsemme syntyi muutimme vuoden jälkeen uudelle paikkakunnalle. Silloin alkoin ongelmamme varsinaisesti. Vaimo valitti koko ajan väsymystä, oli tyytymätön kaikkeen, ärsyyntynyt, jne. Minä aloitin uudessa töissä. Vaativaa, stressaavaa ja ei minulle oikeasti sopiva työ. Mutta rahaa tuli hemmetisti ja uusi talon rakennus vaati rahaa ja vaimolle sitä minä rakensin.
Kolme vuotta meni eteenpäin. Minä olin ihan työuupunut, en jaksanut kotiin tullessa tehdä muuta kuin mennä sänkyyn lepäämään ja kärsin vuoden jatkuvista univaikeuksista. Lääkärit määräsivät masennuslääkkeitä ja epäilin jopa mielenterveyttäni (psykiatri kumminkin sanoin että masennus ja työuupumus). Lapset oli tässä vaiheessa jo päiväkodissa. Myös vaimolla oli vaikeuksia työllistyä ja teki vsin osan aikaa töitä vuodessa. Minua ärsytti vaimon ”vastuuttomuus”, koska minusta tuntui että kannoin liikaa ”taloudellista vastuuta” ja vaimo ei riittävästi hakenut töitä ja jopa lopetti työtä. Syyllistin hirvestästi häntä tästä. 1-2 vuodessa parisuhteemme ajautui pahaan kriisiin. Vaimo mökötti, ei suostunut puhumaan, eristäytyi omaan huoneeseen. Minä eristäydyn myös, mutta välillä otin kontaktia vaimoon, en jaksanut enää kiinnostua seksistä, työasiat painoivat koko ajan mielessä, pelkäsin irtsisanomista töistä, pelkäsin että pian menetämme myös juuri rakennetun talon, kärsin unettomuudesta ja järkyttävästä uupumisesti ja ahdistuksesta. Väsyneenä rakensin vielä autotallia ja tein muita talorakennus hommia vapaa-ajallani. Sitten olin ihan fiinaalissa. Sairaslomalle en uskaltanut jäädä, kun firmasta potkikaan kumminkin.
Nyt sitten kesäkuussa vaimo sanoi ettei kestä enää. Hän ei rakasta enää minua ja haluaa eron. Mitään ei kuulemma ole tehtävissä. Emme ole oikeasti minusta yrittäneet minusta jutella mikä meni mönkään. Asumisero tuli tosi nopeasti, minä en enää kestänyt vaimoa ”ahdistuneena ja vauhkona”. Hän myöntää jälkikäteen olleensa myös väsynyt ja ahdistunut. Lapsista välitän tosi paljon ja olin aika ihan hyvä isä heille myös vaimon mielestä. Sovimme viikko-viikko lapsien kanssa ja nyt siis asumisero muutama kuukausi takana. Nyt eron jälkeen kun olen viikon levännyt ja viikko lasten kanssa, niin minun oli on paljon parempi olla. Olen aktiivisesti etsinyt vähemmän stressaavaa työtä, mutta en vielä ole saanut uutta. Olen myös valmis luopumaan paljosta rahasta ja siirtymään vähemmän stressaavaan työhön, vaatimukset nykyisessä ovat ihan liialliset. Talo tietysti myydään jossain vaiheessa, enää se ei onneksi stressaa.
Liikun nykyään säännöllisesti ja olo tuntuu hemmetisti paremalta. Nyt alkaa tuntumaan että, miksi hemmetissä me erottiin. Oon ollut eron jälkeen ollut järjettömän vihainen exälle. Mutta nyt pari viikkoa sitten hän sanoi että miettii ”oliko ero oikea ratkaisu”. Viha suli siihen. Hänellä on ollut laastarisuhde muutaman viikon, mutta kuulemma lopettamassa tämän. Epäilin ensin että tämä oli eron syy, mutta minusta tuntuu että exän kanssa puheluiden jälkeen luulen uskovani häneen että tämä uusi tuli vasta 1kk eron jälkeen. Hän vain halusi yksinäisyyden ja seksin puutteelle jonkun, mitä en ollut ollut.
Olen ihan hukassa. Osa minusta haluaa yrittää uudelleen. Osa minusta haluaa vain päästä eteenpäin. Tiedän että eron syyt olivat suureksi osaksi väärä työ, stressi, minun masentuminen, jne. Mutta oli myös meidän kommunikaatio ongelma ja vaimokin on myöntänyt olleensa masentunut lasten tulon jälkeen.
Mietin mahtaako meillä olla vielä mahdollisuuksi uuteen yritykseen. Annan kyllä anteeksi laastarisuhteen. Mutta olenko liian kiltti. Onko typerää vain kuvitella että meillä voisi olla vielä jotain? Rakastan vielä exääni.
Kaikkeahan voi alkaa työstämään, puhumalla. Mutta mitään, kiireistä yhteenmuuttoa, ei kannata, vielä edes ajatella. Luulen, en tiedä, mutta teillä on paljon asioita selviteltävänä.
Puhukaa ja seurustelkaa.
En missään nimessä halua yhteenmuuttoa nopeasti. Pitää ensin puhua, puhua ja vielä lisää puhua. Onneksi nyt on puhevälit syntyneet exän kanssa. Jutellaan useita kertoja viikossa. Oon päättänyt, että keskustellaan ja edetään hitaasti. Jos jotain syntyy tästä, niin sitten syntyy.
Pettynyt tietysti exään, että kun vaikeaa tuli niin hän teki ratkaisun että ero on ainoa vaihtoehto. Teki sen vielä aikas törkeästi ja ei antanut minulle mahdollisuutta. Tämä tietysti jyskyttää takaraivossa, kun minusta hän aina tekee "helpoimman ratkaisun". Ei viitsi tai jaksa nähdä vaivaa. Lasten vuoksi tietysti sitä toivoo että pystyttäis parempaan ja yritettäisiin. Mutta eihän se suhde toimi, jos kumpikin ei ole siinä täysillä mukana.
Onko muilla kokemuksia eron jälkeen uudelleen paluusta? Jostain luin että vain 20% jää lopulta yhteen. 1/5 mahdollisuus ei nyt niin paha ole, voittaahan ihmiset lotossakin. Tosiaan pitää varmaan työstää eroon johtaneet syyt, koska muutenhan sitä vain toistaa samoja virheitä.
Kysy itseltäsi ja vastaa sitten rehellisesti...olisitko sinä osannut sen, mahdollisesti saamasi mahdollisuuden ottaa vastaan ja olisitko osannut tai pystynyt toimimaan toisin?
Anteeksi vaan, jos miehille ei osoittamalla osoita, huutamalla kerro tai jopa piirrä, niin he ei pieniä, eikä isoja vihjeitä edes huomaa, ihan kokemuksella.
Voittaa ihmiset lotossa, mutta suurempi mahdollisuus on jäädä, pienen kirkonkylän, suojatiellä auton alle, avioliitto/parisuhde ei ole arpapeliä, se on tahdon asia.
Vihasta on vaikea siirtyä suoraan toista rakastamaan. Hänen lähestymisensä tuli huonoon aikaan ja liian nopeasti. Ja vaikka sitä itse myös haikailee välillä takaisin, niin mitä enemmän mietin niin en enää olisi valmis toista ottamaan takaisin. Minä itse käyn terapiassa kokoamassa itseäni, jotta olisin valmiimpi uuteen suhteeseen jonain päivänä. Luen paljon avioero kirjoja ja parisuhteesta. Hän ei lue mitään kehittävää ikinä. Lääkärin kanssa keskusteltuani ymmärsin, että minulla on 2v aikana ollut burn-out töistä ja tästä syystä vaikea jakso. Exvaimo siis otti eron, kun vaikea jakso tuli, ei ollut valmis oikeasti yrittämään/puhumaan. Minä puhuin aina "ruuhkavuosista" ja siitä, että nyt on vaikeaa, mutta kyllä se tästä paranee. Ja niin paranikin, mutta hän teki nopean oman ratkaisun kun itse voi pahoin. Minusta hän vain lähti, jätti tunteet käsittelemättä. Näki vain "aidan takana vihreämpää", eikä hänessä ikinä ollut vikaa - ei vieläkään puhu siitä mitä itse on tehnyt/jättänyt tekemättä. Syytti minua kaikista vaikeuksista, kun itse makasi kotona työttömänä ja eikä edes hakenut töistä. 10v suhde kaatui 1-1,5v huonoon jaksoon taantumassa, surullista minusta.
En tiedä haikailiko exäni oikeasti takaisin vai oliko se vain sitä, että haluaa paremmat välit ja anteeksi antoa multa, että voisi jatkaa nykyistä laastarisuhdetta. En vain pysty antamaan (vielä) täysin anteeksi exälleni, koska hän ei ollut valmis tekemään töitä liittomme eteen. Ehdotin pariterapiaa, yhteisiä lomamatkoja/jutusteluja, mutta loppuvaiheessa hän oli vain ahdistunut ja vihasi minua - vetääntyi omiin oloihinsa ja mykistyi - kieltäytyi kaikesta yhteisestä, jota ehdotin. Mitään kuulemma ei ollut tehtävissä ja ero oli ainoa ratkaisu, näin hän sen muotoili. Minusta ongelmia oli, isojakin, mutta minusta emme saaneet mahdollisuutta koittaa näitä korjata. Olisin ollut tyytyväisempi eroon, jos se olisi ollut sen jälkeen kun olisi ollut edes yritystä korjata. Mutta ero pitää aina hyväksyä, vaikka sitä ei itse haluisikaan. Mikä minä olen toisen puolesta asioita päättämään.
3kk eropäätöksensä jälkeen ehkä exä haikailee takakaisin, kun laastarisuhde ei toiminutkaan. Ja ehkä huomasi että minun "täyshoitolassa" ei rahahuolia ollut ikinä. Sain tietää että hän oli taas jäänyt työttömäksi pätkätyön jälkeen (hän oli enimmäkseen työtön tai pätkäopiskelija koko suhteemme ajan). Pisin työ jakso hänellä oli 1v ja sekin oli ensimmäisen vuodemme aikana, sen jälkeen vain 6kk pätkiä. Minä olen ollut töissä koko suhteemme ajan. Valitti minulle viikko sitten ettei tykkää asua nykyisessä asunnossakaan (yleensä hän muuton jälkeen 1-3kk jaksaa ja sen jälkeen taas haikailee muutosta tai on tyytymätön). Eron hetkellä muutaman viikon hän oli niin innoissaan, mutta eipä taas kestänyt kauaa kun hän on jo tilanteeseensa tyytymätön.
Asuimme aika monessa asunnossa suhteemme aikana ja muuttoja oli useita, kun hän ei syystä tai toisesta sopeutunut/kotiutunut. Minä koin jatkuvan muuton rasittavana, kun olisin halunnut pysyvyyttä.
Ehkä exän pitäisi oppia seisomaan omilla jaloillaan, elää hetki oikeasti yksin. Hyvää tässä oli että puhevälit palautui paremmaksi - lasten vuoksi tämä on tärkeää. Mutta mitä enemmän asiaa mietin, niin haluankin että tämä on pysyvää tämä ero. Kai se vaan kuuluukin, että välillä suru ja kaipuu repii ja sitä mietti "entä jos....". Ei kai tässä muu auta kuin viilentää välit häneen tunnepuolella. Pitää hyvät välit lasten vuoksi, mutta jatkaa eteenpäin. Jonain päivänä pääsen hänestä kokonaan irti. En kumminkaan halua hänen ystävyyttään, en halua antaa itsestäni vain puolikasta. Enkä pysty olemaan vain ystävä, en ainakaan vielä. Eikä irtiottoni onnistu, jos meillä on liian lämpimät välit.
Ai niin. Minä olen surusta huolimatta melko tyytyväinen nykytilanteeseen. Sinkkuus pelottaa, yksinäisyys on raastavaa. Miettii kelpaako kellekään ja milloin sitä uskaltaa uudestaan rakastua. Mutta tyytyväinen olen silti ja ehkä jossain vaiheessa jopa onnellinen. Todella hyvä isä olen ollut eron jälkeen - sukulaiset ja tutut kehuu kasvattamistani. Se tuntuu hyvältä, kun nyt eron jälkeen sitä huomaa että omat kasvatustapani toimii. Exä taas valittaa, kun lapset riehuu nukkumaan laittaessa, jne. Samaa valitusta, mitä liitossamme. Valitti jopa minun nukutustapaa kun se on "erilainen, mitä hänen". Mutta minä taas onnistunut lapset nukuttaa rauhallisesti, ei mulla ole enää lasten kanssa ongelmia, kun hän on poissa.
Jotenkin tuli mieleen, ettei vaimosi vielä tiedä, mitä oikeasti haluaa, voi olla hyväkin, että hän voi nyt "etsiä itseään" ja kasvaa aikuiseksi...toivottavasti.
Juuri tältä minustakin tuntuu. Ja olen hänelle sanonut "sinun pitää ensin seistä omilla jaloillasi". Minunkin pitäisi oppia se, ettei toinen kasva ihmisenä, jos sitä kannattelee liikaa - ei anna vastuuta.
Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Minä menen nyt päivä kerrallaan. Treffeilläkin aion käydä, en ehkä tosi tarkoituksella, mutta piristämään arkea.