Hei Ruutana ja muut tähän osallistuneet!
Olisi mukava kuulla pitkästä aikaa mitä kuuluu? Miten elämä on sujunut, onko kesä tuonut muutoksia? Kesä on kauneimmillaan ja kiireimmillään juuri nyt. On töitä kotona ja kaikki paikat tulvillaan tapahtumia, joihin voisi osallistua. Mutta kun ei tahdo jaksaa edes töitä, puhumattakaan kaikista "ihanista ja kehittävistä" tapahtumista ja kissanristiäisistä. Jonkin sortin uupumus on kyllä vallannut minut ja tuntuu, että loma olisi tarpeen. Olisi ihanaa kun saisi karistaa kaikki velvollisuudet harteiltaan pitkäksi aikaa ja muuttaa maisemaa. Elämä soljuu jotenkuten kotona, mielessä kuitenkin kaipuu johonkin muutokseen. Liekö sitten vaihdevuotisen höpinää vai mitä...

Kirjoitelkaa kuulumisia, kunhan kerkiätte!

Hei Kristiina ja muut! Onhan tässä aikaa kulunut ja kesä parhaillaan. Meidän tilanne on edelleenkin aika epäselvä. Asuntoa olen pikkuhiljaa kalustellut, hirvittää kyllä miten paljon rahaa siihenkin menee. Hain keväällä aikuiskoulutukseen,mutta harmikseni jäin varasijalle. Olisin ehdottomasti lähtenyt jos olisin päässyt. Teen edelleen tilalla töitä, koska tiedän että ilman työpanostani täällä tulee melkoinen katastrofi ja hässäkkä heti. Taidan olla liian kiltti. En voi jättää miestä pulaan, vaikka välit ovat usein todella huonot ja saan sietää keljuilua jatkuvasti. Jonkin verran olen jo asunnolla viettänyt aikaa,mutta en tarpeeksi! En usko sopuun enää. Odottelen tässä vielä mitä koulutushakuja syksyllä tulee, ja yritän uudelleen. Tai etsin muita töitä. Melan eläkevakuutus loppuu jos ositus toteutetaan ja muutan lopullisesti pois. Miehelle näyttää olevan ylivoimaista maksaa palkkaa minulle. Hän on kyllä aina pitänyt minua toisen luokan kansalaisena, ilmeisesti annan hänelle mahdollisuuden toimia niin edelleen. Joten ei tämä aina niin ruusuista ole, mutta olen luonteeltani sellainen, että kavahdan nopeita muutoksia. Asun alueella,jossa on paljon työttömyyttä, joten uuden työpaikan saaminen saattaa olla vaikeaa. Pikkuhiljaa varmaan asiat selkiytyvät, kaikkea ei saa kerralla...

Hei Ruutana & kumppanit! Mitä elämäänne kuuluu? Yllättäen huomaan, että puoli vuotta on kulunut. Syksyn viimeisiä lehtiä keräillään pihalta.

Meillä elämä soljuu tällä hetkellä kohtuullisesti. Mies on masennuksen lisäksi saanut myös hankalia fyysisiä vaivoja ja odottaa leikkaukseen pääsyä. Syksy oli kiireinen ja raskas miehelleni sairauksista johtuen ja alkoa kului taas uskomattomia määriä. Mutta sitten tuli toppi. Jostain käsittämättömästä syystä pystyi lopettamaan juomisen. Luulen, että mies polo taisi olla jo hulluuden partaalla. Minä olin vihainen, vaihdevuosien kanssa painiskeleva, väsynyt, vittuuntunut jne. keski-ikäinen nainen. Kun juominen loppui, minunkin oloni parani huomattavasti. Nyt ollaan pystytty taas puhumaan pitkästä aikaa asiallisesti ja rakentavastikin, tietenkin aina vähän päivästä riippuen. Tunnistan tässä kyllä ihan pahanlaatuista läheisriippuvutta, minun elämäni kulkee toisen nousujen ja laskujen mukana. Eihän se niin pitäisi olla, mutta näin vain on.

Aika ajoin elämä tuntuu tosi hankalalta, mutta usein myös aurinko pilkistää pilvien takaa ja saa minut hymyilemään. Silloin toivon, että voisin jäädä ikuisiksi ajoiksi siihen olotilaan.

Aurinkoisin lokakuuterveisin!
🙂

Hei Kristiina. minun piti kirjautua hieman eri nimimerkillä kun unohdin sen entisen! Minulle kuuluu sellaista että pääsin kuin pääsinkin kouluun ja aloitan heti vuodenvaihteen jälkeen ammattikorkeakoulussa sairaanhoitajaopinnot. Asun edelleen tilalla, vaikka ahdistavaa se on. Miehellä näyttää vaihtelevan mieliala maanisen työinnon ja turhautumisen/aggessiivisuuden välillä. Lisäksi hän on jossain deittipalstalla ilmeisesti, koska kolmekymppisiltä naisilta pukkaa viestejä (ulkomailta) päivittäin. suomaliset naiset ei kuulema kelpaa kun ovat lihavia ja rumia! Ainoa mikä minua tässä tilanteessa harmittaa on se, että olen niin vanha, ja nyt vasta pääsen opiskelemaan...tuleeko olemaan töitä enää jos/kun valmistun...mutta ei sitä auta murehtia, kuitenkin pääsin kouluun ja sillä nyt mennään. Mies syyttelee minua tilan tuhoamisesta ja perheen hajottamisesta. Ymmärrän minä että häntä tympii, en kuitenkaan voi enää elää siinä tunneilmastossa jota olen sietänyt yli puolet elämästäni! On kai sitä minussakin vikaa, tangoon tarvitaan kaksi...Minulla on varmaan liiallinen hoivavietti, kun en ole jo lähtenyt. Tässä vaan esitetään että yhdessä ollaan. Maatilalta lähtö on kuitenkin niin monimutkainen asia , että ei tosiaankaan tapahdu hetkessä! Mitä sinulle nyt kuuluu? Hyvää talven jatkoa🙂👍

Hitsi vie Ruutana miten olet selvinnyt vaikeassa tilanteessa ja monensuuntaisissa paineissa. Mies paikallasi olisi jo murentunut. Toivotan onnea ja voimia etsiä uutta omaa elämää, aivan hirveää tuo paineilmasto, missä olet pitkään elänyt. Miten tuollaiset ilmapiirit muodostuvatkaan...? Varmaan valtavista paineista ja vaillinaisista viestintä- ja ajattelutavoista miehesi työkalupakissa. Silti se ei anna oikeutta toimia noin, mietin vaan mitä siellä taustalla on. Sen ymmärtäminen ei varmaan ole pointti nyt kenellekään, varsinkaan sinulle, sun hyvä osa on ollu päästä kiinni omaan elämään, omiin asioihin, tarpeisiin toiveisiin ja työhön, etkä kuulosta katkeroituneelta... Onnittelen siitä sydämeni pohjasta!🌻🙂🌻

Hei kaikki!
Kirjoitan teille vähän erilaisen tarinani jota ei voi verrata teidän tarinoihin, mutta ero tässäkin on tulossa. Olen 36-vuotias nainen ja asunut maalla nyt lähes kolme vuotta. Muutin tänne tavattuani oikein mukavan miehen, jonka kotitilalle muutin asumaan. Olen itsekin "maatalon tytär" vaikka en maatalossa kasvanutkaan. Enemmän kaupunkilainen ehkä kuitenkin.
Minua on ihmetyttänyt maaseudulla vallitseva voimakas salailun kulttuuri.😐 Miehini vaikeni viimeiseen asti minulle kotonaan vallitsevasta perhehelvetistä, vaikka kodin ilmapiirin tunneköyhyys on vaikuttanut häneen ja hän itse tiedosti sen. Kuulemma tällaisista asioista ei kuulu puhua vaan niistä vaietaan. Ihmettelin tätä kulttuuria miehelleni ääneen, tätä palstaa luettuni nyt ymmärrän mistä oikeastaan on kysymys laajemmassa mittakaavassa.
Toivon hartaasti, että tällainen salailun kulttuuri väistyisi myös maaseudulta pikkuhiljaa. Asiat muuttuvat myös maaseudulla, hitaammin kuin kaupungeissa, mutta ne muuttuvat. Niiden on pakko!🌻🙂🌻
Maaseudulla myös edellytetään, että nainen hiljaisesti noudattaa miehen mielipidettä ja tekee sen mukaan. Minä kun itsenäisenä naisena olen päättänyt tieremonteista jota maallani tehdään tai siitä miten ruoppaukset mökilläni toteutetaan ovat olleet toimintatapoja, joita naisen ei kuulu noudattaa. Valitettavasti toimin, kuten naisen ei kuulu toimia. Tämä ei ole sopinut miehelleni.
Olemme yrittäneet mieheni kanssa lasta yhdessä puoli vuotta. Nyt huolimatta palavasta vauvakuumeestani tein nopean päätöksen koska mieheni ei suostu hoitoihin tai tutkimuksiin eikä oikeastaan halua sitä lastakaan minun kanssani tosissaan vaan väkinäisesti. Minä en riskeeraa enkä odota enää. Lähden lapsentekoprosessiin yksin. Jätän mieheni jota edelleen suunnattomasti rakastan. Elämä on valintoja. Olen omat valintani tehnyt. Sydän sanoo, että päätökseni on oikea. TIedän olevani rohkea, äärettömän rohkea nainen. En tiedä tulenko fyysisten tai psyykkisten ominaisuuksieni vuoksi koskaan saamaan lasta, mutta haluan yrittää. Ilman tätä päätöstä katuisin myöhemmin miksi en nyt lähtenyt kun vielä voin.

Tsemppiä ja jaksamista jokaiselle!! Pian on jo kevät.

Maaseudulla on tosiaan se vaikenemisen kulttuuri. Menin nuorena miniäksi ja silloinen anoppi ohjeisti heti, tämän talon asioita, ei sitten kahvileipänä pidetä!
Se ei ole yhtään paha asia, jos nainen tekee, kuten sinäkin olet tehnyt, vaan "herranen aika, jos joku näkee tai ihmiset pääsee tietämään sen!"
Entinen mies oppi, aikojen saatossa, vahtasi tielle päin, ettei kukaan vieras satu tulemaan kun emäntä korjasi autoa tai traktoria. Kerran erehtyi, kun naapurin emäntä tulikin kävellen ja olin auton alla pakoputkea paikoilleen laittamassa ja kysyi "kuuluuko se tuokin, siihen tahdon sanomiseen?"
Monta kertaa emäntä on kuin työrukkanen ja asioiden hoitaja, ulkopuolisten kunnioitusta siinä, kyllä saa, mutta sen enempi poljetaan maahan kotona, ihan se takia kun itse ollaan kyvyttömiä.