Hyvä ruutana!

Voi miten tutulta tuntuu kertomuksesi elämästä maatilalla. Minullakin on lähes kolmen vuosikymmenen kokemus emännyydestä, työhullun, täydellisyyttä tavoittelevan miehen rinnalla. Meillä meni lomat myös enimmäkseen työn parissa tai mies saattoi perua lähtönsä viime tipassa ja minä sain lähteä lasten kanssa keskenään esim. mummolaan käymään, vähän niinkuin korvikkeeksi. Jos mies joskus lähti johonkin, kiire kotiin oli kova, eikä lomasta voinut juuri nauttia.

Nyt on sitten kiireet kiirehditty. Eläimiä ei enää ole, pahanlainen masennus on vallannut miehen mielen, elämä on yhtä vuoristorataa masennuksen, alkoholin ja itsesyytösten kanssa. Lapsena mies on kiitosta saanut varmasti vain tehdystä työstä ja ahkeruudesta, arvo on mitattu sillä, mitä olet saanut aikaisiksi. Ja tässä on tulos.

Itken nyt usein lasten menetettyä lapsuutta ja menetettyä suhdetta isään. Minuakin on mieheni syyttänyt lepsuksi kasvattajaksi, koska mielestäni nuorten elämään kuuluu muutakin kuin työtä. Onneksi lapset ovat etsimässä elämäänsä myös tämän talon ulkopuolelta.

Olet tehnyt ison päätöksen, mutta jatka valitsemallasi tiellä. Lähde pois ainakin joksikin aikaa niin näet, miten elämä alkaa järjestyä. Vaikka ahdistus on varmasti kova myös itselläsi, anna lapsillesi kaikki tuki minkä pystyt. Mielestäni olet lastesi kanssa aivan oikealla tiellä, tukemassa heitä omaan elämään ja etsimässä sitä myös itsellesi. Toivottavasti miehesi alkaisi yksin ollessaan huomaamaan sinunkin ajattelussasi jotain hyvää.

Kehoittaisin sinua etsimään käsiisi tammikuun Eeva-lehden. Siinä on mahdottoman hyvä juttu entisestä urheilijasta Ringa Roposta ja hänen avioerostaan. Voimia sinulle elämänmuutoksen edessä. Itse en koskaan ole sellaiseen päätökseen pystynyt....

Minäkin kuulun tähän joukkoon tumaan, mutta hieman ehkä erilailla, minun kohtaloni oli, ne kolme veetä, viina, vieraat naiset ja väkivalta.
Ei se ole pakko jos ei taho, vaikka minäkin kai kuvittelin että tässä se on pysyttävä työn orjana, kunnes kuolema erottaa, no ehti sekin siihen.
Minua ei moitittu lepsuksi kasvattajaksi vaan moitittiin, kun koetin komentaa lapsia hommiin, niin siloin sitä olikin lapsityövoiman hyväksikäyttäjä. Lapsista näkee jo melkosen pieninä, onko heillä halua osallistua töihin ja siksi kai olenkin saanut miehen suvun piirissä maineen, että olen kasvattanut lapseni, eteensä katsoviksi, kaikilla on tänä päivänä työpaikka ja kukaan ei ole tekemissä maatalouden kanssa.

Se tulee sekin päivä, jolloin sinäkin ruutana ja muut kadutte, kadutte sitä, miksette osanneet aiemmin lähteä, mutta itselleen on annettava jotakin anteeksikin.

Hei Kristiina ja Helemi, ja kiitos vastauksistanne! Kristiinalle sanoisin että ymmärrän kyllä sen ettei pysty lähtemään, ei ole helppoa kumpikaan ratkaisu. Nyt kun meillä eropäätös on tehty, yritän tarkkailla eikö mies haluaisi kuitenkin tehdä jotain, että tilanne korjautuisi, mutta hän vain tohinalla suunnittelee miten toimii tästä eteenpäin, vähentäisikö karjaa, vai lopettaisiko sen, tekisikö talon vai olisiko entisessä..miksi niitä asioita ei voinut yhdessä pohtia? Kun yritin ehdotella, hän vain leimasi minut höperöksi, jolla ajatukset poukkoilevat sinne tänne, olisi vain pitänyt olla hiljaa. Ehkä hänenlaisensa vaativa persoonallisuus ei tunnepuolen köyhyyden takia kärsi erosta niinkuin minä, hän vain uppoutuu töihinsä entistä suuremmalla innolla.

Helemille sanoisin että olet oikeassa, lapsista kyllä näkee aika pienenä tuleeko heistä maanviljelijöitä. Meidän lapsista ei tule, olen siitä melko varma. Nykynuoret eivät kylläkään monet arvosta aamusta iltaan raatamista, vaan ovat sitä mieltä, että elämässä tulee olla muutakin. Työnarkomaanit ovat vihaisia ihmisiä! Minä kyllä haluan tehdä töitä eläkeikään asti, mutta ehkä jotain erilaista kuin tähän asti. Kauheinta tässä tilanteessa on juuri tyhjän päälle tipahtaminen, ei ole tietoa työpaikasta eikä tulevaisuudesta muutenkaan,ja masennus vaivaa.

Tällaisia ajatuksia...toivon että kommentoisitte vielä.

Hei!
Kyllä on totta, että sekä lähteminen, että jääminen ovat molemmat vaikeita ratkaisuja. Kun on yhteinen pitkä elämä, on myös paljon yhteisiä asioita, joista luopuminen on vaikeaa. Yhteinen maatilayritys ja työ,yhteinen menneisyys, yhteiset lapset ja koti, yhteiset sukulaiset, yhteiset ystävät ja naapurit jne., listaa voisi jatkaa pitkään. Kyllä kai joskus on menty rakkaudesta naimisiinkin ja hyviäkin hetkiä on koettu. On vain puntaroitava mitä erossa menettää ja mitä mahdollisesti saa.

Olen tätä asiaa pohtinut pitkään, jo vuosia itseasiassa, koska meidän perheen historia ulottuu kauas. Meillä ainakin mieheni kotona on kasvatus perustunut varmasti suorittamiseen, kuten jo taisin kertoakin. Appiukkoni on sodan käyneenä miehenä ollut sitä mieltä, että vain työtä tekemällä ja kovasti tavoitteisiin pyrkimällä saavuttaa jotain. Ja kyllähän siinä on totta toinen puoli, mutta on olemassa myös tunnepuoli. Pojat on maalla kasvatettu mielestäni melko tunneköyhässä ilmapiirissä, ei ole paljon itkeskelyä kuunneltu. Ja kyllä tyttöjenkin kasvatus on perustunut paljon suoritukseen. Sitten on ollut paljon lapsen luonteenlaadusta ja selviytymiskyvystä kiinni, minkälaiset eväät on elämäänsä kasannut. Kyllä mieheni sisarusparveen mahtuu sekä suhteellisen hyvin selvinneitä, että näitä vähän herkempiä, jotka ovat sairastuneet.

Sinun miehesi Ruutana ilmeisesti selvittää vaikeat tilanteet toiminnalla. Nytkin on siis alkanut suunnitella , miten työasiat hoituvat ja elämä järjestyy sinun lähtösi jälkeen. Hänen tapansa selvitä on sellainen. Hän pitää vahvasti ohjat käsissään, ei anna epätoivon hiipiä mieleen, ettei joudu antamaan periksi. Se onnistuu varmasti joiltain ihmisiltä elämän loppuun asti. Jotkut taas romahtavat. Niinkuin minun miehelleni kävi. Tuli aikoinaan elämässä liian suuria vastoinkäymisiä, joita ei ollutkaan enää eväitä käsitellä (siis ei taitoja!!!). Sen jälkeen tuli mielenterveysongelmia ja alkoholista tuli lohduttaja kun ei ollut kykyä puhua. Jos nyt voisi kauniisti sanoa, elämästä tuli suurta helvettiä, mentiin ylä- ja alamäkeä.

Mutta minä olen ihmeen kärsivällinen ja karjalaisella, kestävillä geeneillä varustettu nainen, muuten huusholli olisikin jo kaatunut....Olen repinyt ilon ja voiman jostain. Onneksi on ollut työ myös kodin ulkopuolella, se on auttanut. Ja vielä tähän päivään asti olen jotenkin uskonut tulevaisuuteen, toisinaan tietysti olen ollut kyllä melko pohjilla. Elämässä on ajoittain myös valoisia aikoja, jotka auttavat jaksamaan. Jossain vaiheessa kävin seurakunnan perheneuvonnassa ja löysin elämää kantavan oivalluksen: elämän ei tarvitse olla todellakaan täydellistä ollakseen
arvokasta.

Kyllä yhä edelleen Ruutana kehoitan sinua jatkamaan valitsemallasi tiellä. Lapsia pitää tukea omanlaiseen elämään, vaikka se olisikin jotain muuta kuin maanviljelyä, miehen mielipiteestä huolimatta. Puhua kannattaa yrittää, eropäätöksestä huolimatta. Jos ei mies ymmärrä alkaa puhua nyt, niin lähde pois hetkeksi, koska olet jo päätöksen tehnyt. Takaisin palaaminen ei ole mielestäni mikään häpeä, jos asiat alkavat järjestyä.

Lauantaiterveisin Kristiina

Hei Ruutana!
Pitkään aikaan ei ole kukaan kirjoittanut tänne mitään. Olisi mukava kuulla, mitä teille Ruutana kuuluu? Tänään naistenpäivänä toivoisi vähän huomiota ja rakkautta, mutta totesin, ettei sitä todellakaan kuulu...Parasta siis järjestää itse itselle ohjelmaa näin loman alkajaisiksi. Sytytin pöydälle kynttilöitä ja laitoin kalan uuniin. Sitten kun se on valmista, syön ja kohotan maljan itselleni. Koetan ajatella, että elämä on arvokasta masentuneesta puolisosta huolimatta.

Naistenpäiväterveisin Kristiina

Hei Kristiina! En ole vähään aikaan käynyt täällä kun näytti ettei enää kukaan vastaa..mukava yllätys! Meidän tilanteemme on aika epäselvä tällä hetkellä. Ei oikein itsekään tiedetä miten homma etenee. Asuntoni valmistuu lähiaikoina ja alan tehdä muuttoa sinne sitten. Ehkä työhelen täällä vielä muuton jälkeen, jos mies maksaa palkkaa, talkoolaisena en aio kuitenkaan enää olla...Mieli tekisi kovasti hakea opiskelemaankin, mutta onko liikaa jos tulee monta elämänmuutosta kerralla, niin ainakin asiantuntijat sanovat. Kuitenkin oloni on välillä ihan onnellinen, muutos on edessä, oli se sitten millainen tahansa. Meidän on edelleen vaikea keskustella tulevaisuudesta. Mies tuntuu olevan sitä mieltä, että koko ero pitäisi perua, ja ehtona on että minun pitäisi myydä se vasta hankkimani asunto. Minulle se taas on aivan mahdoton ehdotus, johon en missään tapauksessa suostu. Voisin jatkaa avioliittoa, mutta asunto on jo mielenterveyteni kannalta ehdoton olla olemassa. Tällaista kissan hännän vetoa käydään. En aio enää uhkailun edessä nöyrtyä, kuten olen tähän asti tehnyt. Mies sanoo että olen epätavallinen emäntä...varmaan olenkin. Minusta tuntuu että monilla maatiloilla emäntää kohdellaan kuin hän olisi holhouksen alainen imbesilli, jolla ei ole todellista vaikutusvaltaa mihinkään asioihin, itsetunto ja itsenäisyys täysin latistettu. Tällaista ei pitäisi sietää!
Hemmottele sinä Kristiina itsesäsi jos mies ei sitä tee! Pitää hankkia iloa elämään ja olla terveesti itsekäs joskus🙂👍 Hyvää ja valoisaa kevättä sinulle, kirjoittele!

Hei Ruutana!
On ihan hyvä, että aikaa kuluu kun odottelet uuden kotisi valmistumista. Kyllähän eroa ja kotoa muuttamista pitää miettiäkin jonkin aikaa. Siis myös miehesi pitää saada miettiä. Hänellä olisi odotellessa mahdollisuus tehdä muutoksia elämässään.

Hän ei ilmeisesti ole antanut periksi mitenkään. Hän on vahva ja itsepäinen mies,joka ei näe omassa käytöksessään paljonkaan korjattavaa. Miehesi ikäpolvi (kuten minunkin mieheni) maalla on kasvanut siihen, että emäntä on isännän jatke, toteuttaa isännän haaveita ja suunnitelmia. En tiedä ovatko nuoremmat isännät jo avarakatseisempia, toivottavasti.

Itsekeskeisyyteen vaikuttaa mielestäni ensiksikin se, että useimmiten tila on miehen kotitila ja miehellä on "etuajo-oikeus" (kuten meilläkin). Lisäksi se, että työskentelet aina itseksesi ja voit tehdä päätökset itse, ei voi olla vaikuttamatta persoonaan ja luonteeseen. Ei juurikaan tarvitse ottaa muita huomioon, emäntäkin on vain hidaste...Anteeksi vain, mutta juntit on juntteja, vaikka rypsiöljyssä paistaisi....

En tiedä oletko nyt mitenkään niin erilainen emäntä, kuten miehesi sanoo. Kyllä emäntien joukkoonkin mahtuu paljon erilaisia ihmisiä. Olet alkanut ajatella omilla aivoillasi ja ryntynyt tekemään päätöksiä ihan itse. Ja rohkea olet ollut!

Minä elelen tällä hetkellä vähän tasaisempaa vaihetta. Mies on alkanut itse tajuta liiallisen juomisensa ja vähentänyt sitä huomattavasti. Mutta alakulo ja todettu masennus eivät ole niin vain poistettavissa,vaikka jonkinlaisessa hoidossa onkin. Ja hoidon saaminen ei ole ollenkaan helppoa, sen voin sanoa. Hyvä puoli tässä on se, että mies kyllä tajuaa nykyään tilanteensa; meillä keskustellaan taas pitkästä aikaa. Enkä kyllä tässä yritä mitenkään väitää, ettenkö itsekin olisi joskus hankalasti käyttäytyvä vaimo...

Tuossa aikaisemmin joku neuvoi, että jälkeenpäin kaduttaa kun en ole lähtenyt lätkimään tästä avioliitosta. Mutta eihän oikeasti sairaan puolison luota ole niin helppo vain lähteä, vaikka joskus ajattelen, että tulisipa joku prinssi ja noutaisi... Kun on alkanut löytyä vähän imhimillisyyttä, olen minäkin valmis aina yrittämään. Masennus vain on kyllä pirullinen sairaus, se on luultavasti meilläkin elämän mittainen seuralainen.

Itse löydän voimia elämääni työstäni, lapsistani ja rakkaasta harrastuksesta liikunnasta. Olen myös tehnyt melkoisen suuria päätöksiä oman omaisuuteni kanssa, mikä on vahvistanut itsetuntoani huomattavasti. Luultavasti sinäkin vahvistut päätöksestäsi ostaa oma koti. Anna sen nyt vain valmistua ja ajan kulua. Elämän keskeneräisyys on vain pakko hyväksyä. Tällä hetkellä etsi voimia jostakin itsellesi tärkeästä asiasta. Luultavasti lapset ovat sinullekin suuri voimanlähde, joten pidä suhdetta yllä heihin.

Olisi mukava vaihtaa kuulumisia myöhemminkin, koska "maalaista" taitaa ymmärtää vain toinen maalainen.

Aurinkoista pääsiäistä ja kevättä!

Sairaudeksi sanotaan alkoholisimiakin, senkin kestää paremmin kuin väkivaltaisen alkoholistin. Masennus on asia, ihan erikseen.
En neuvo ketään, yksisilmäisesti vain lähtemään, jos ongelmia ilmaantuu, yleensä se on pitkan ajan aikana koostunut ongelmavyyhti, mutta väkivaltaisen ihmisen luota neuvon poistumaan heti, vaikka jopa ensimmäisen lyönnin jälkeen. Jokainen ihminen päättää, itse omasta elämästään, kenenkään neuvojen mukaan ei kannata elää, sillä näin "kaukaa", ei tiedä todellisia tilanteita. Tiedän kuinka vaikeaa se siltikin on.

Jokainen taloon menevä emäntä on kuin vieraalla maalla, niitä kirjoittamattomia sääntöjä on joka talossa, joiden mukaan toivotaan elämän jatkuvan...näin tehty ja näin tehdään.
Minulla oli vielä anoppikin siinä mukana ja "opetusta" tuli, miten tässä talossa on eletty ja oltu.
😉 mutta, joskus kannattaa haaveilla, sillä voihan olla olemassa uljaita prinssejäkin.

Hei Helemi ja Ruutana!
Näin pääsiäisenä on näköjään aikaa seurata keskustelua täällä ja tekee jo mieli vastata heti...🙂

Kyllähän alkoholismi on tosiaan sairaus siinä kuin masennuskin, kuten sanoit Helemi. Onneksi minun masentunut ja viinaanmenevä maajussini ei ole ollut väkivaltainen, ainakaan fyysisesti. Mutta kyllähän toisen alistaminen omien tarpeiden ja tavoitteiden toteuttajaksi on kuitenkin sitä henkistä väkivaltaa. Jos aina "kävelee" toisen yli, ei se voi olla oikein. Kyllä kai minäkin sitten omassa liitossani olen ollut henkisen väkivallan uhri. Minä olin se, joka antoi aina periksi. Nykyisin en enää luovuta niin helpolla. Olen oppinut pitämään puoliani, enkä enää niin helposti pode huonoa omaatuntoa sanasta "EI".

Anopit ja apet ovat oma lukunsa, kuten Helemi sanoit. Meilläkin on molemmat olleet kuvioissa mukana. Taloissa on tosiaan omat tavat ja perinteet pitkät....Tämä vaan on sellainen loputon aihe, että jos aloittaa kirjoittamisen, niin loppua ei tule. Sanon kuitenkin sen, että tällä elämänkokemuksella en enää lähtisi anoppien ja appien lähettyville työtä tekemään. Mutta nuorena on idealisti ja hyväuskoinen ja joustavakin. Aikansa kutakin. Itse olen kuitenkin iloinen, että lapset ovat löytäneet elämää maatalouden ulkopuoleltakin. Ja jos joku joskus haluaa jatkaa jossain muodossa tätä tilaa, niin minä lähden niin pitkälle kun pippuri kasvaa...ja pidän huolta, ettei isäntäkään tarjoa neuvojaan kuin pyydettäessä...

No niin aurinko kuitenkin paistaa keväisesti. Josko tässä alkaisi taas odotella sitä prinssiä tulevaksi.....

Me voimme muuttaa maailmaa, emme jää maamerkeiksi seuraavalle sukupolvelle, kysymättömiä neuvoja jakamaan. Johonkin se useiden sukupolvien tapojen ketjun on katkettava. Olen sanonut useammankin kerran, että vanhan parinkunnan koti niin kauas, ettei valot näy, eikä huuto kuulu ja reinoilla/ainoilla ei pääse kyläilemään, milloin tahansa.

Hei! Mukava nähdä että ajatuksia herää. Kiitos sinulle Kristiina kannuksestasi, se on minulle todella tärkeää ja antaa intoa. Olen myös iloinen puolestasi jos miehesi on alkanut ryhdistäytyä . Kyllä minäkin ilomielin voisin jatkaa avioliittoa ja elämää mieheni kanssa, mutta henkiseen väkivaltaan en enää tahdo alistua, kuten olen minäkin tehnyt jo liian kauan. Mieheni on todellakin kovaluontoinen, hän ei anna periksi yhtään, olet siinä oikeassa. Hänen selviytymistään erosta en epäile, hän vain uppoutuu töihinsä entistä enemmän, mutta yksinäinen hän tulee olemaan.
Meidänkin appivanhemmat asuvat lähellä, ja aluksi heidän sekaantumisensa asioihin oli aivan sietämätöntä. Todellakin ne kirjoittamattomat säännöt ovat niskassa jatkuvasti, ja nuorena niihin alistuu kokemattomuuttaan ja arkuuttaan, vaikka mielessään ajattelee että tämä ei ole järkevää. Mieheni haluaa jatkaa perinteitä, mutta minä taas olen sitä mieltä, että nyt eletään 2000-lukua eikä menneisyyttä...mutta jos on luonteeltaan vanhanaikainen kuten mieheni, ei tapoja halua muuttaa. Lisäksi mieheni lähin uskottu on edelleen hänen isänsä, mikä on aiheuttanut monia konflikteja meillä. Mielestäni appiukon ei tarvitse tietää meidän asioita! Toivoisin että mies mieluummin uskoutuisi jollekin ystävälle, saisi vähän perspektiiviä asioihin, mutta tietenkin oma isä on hyvä luottohenkilö, koska hän on saman henkinen. Nyt kun ajattelen asioita ja tähän taloon tulemistani emännäksi, niin vaikka olin tehnyt maatöitä ennenkin ja ollut talossa monta vuotta ennen naimisiinmenoa, se työnpaljous joka alkoi, oli melkoinen shokki ja olin aluksi todella väsynyt. Ehkä jo silloin pienoinen alakulo alkoi minulla, elämä tuntui vain loputtomalta työleiriltä.
Kristiina, minusta myös tuntuu että maalainen ymmärtää maalaista parhaiten. Hyvää Pääsiäisen jatkoa teille!

Hei!
Ajattelin kirjoittaa tähän ketjuun koska te varmasti ymmärrätte parhaiten. Olen parikymppinen tyttö, olen jo muuttanut opiskelemaan muualle. Isä juo ja on kotona aika narsisti. Meillä on lehmiä ja mua huolestuttaa äidin jaksaminen. Äitillä on ollut paljon fyysisiä sairauksia, mm tukielinsairauksia. Oon yrittänyt painostaa äitiä lähtemään, mutta ei se lehmien takia ole helppoa. Minä vanhimpana lapsena kuuntelen äitin huolia, mutta välillä tuntuu niin neuvottamalta. Ja koskettaahan se juominen muakin, kun oon lomilla kotona.

Meillä on tietenkin isän kototila ja tämä vaikenemisen meininki. Sain kerran äitin ottamaan yhteyden maaseudun tukihenkilöön, mutta sen jälkeen on kieltäytynyt.

Tästä vastauksesta ottaa nyt koko tukihenkilöverkosto nokkiinsa.
Tukihenkilöillä on hyvin vähän käsinkosketeltavaa tai omakohtaista kokemusta alkoholisteista omassa elämän piirissään, varsinkin miespuolisilla. Ihmiselle joka ei ole elänyt alkoholistin kansa ei tosiaankaan tiedä kaikkia niitä kiemuroita, joita siinä elämässä on. Heille on kaikki niin yksinkertaista, jos on paha olla, on haettava apua ja senkun lähtee pois, mutta kun se avunkin hakeminen on hyvin tuomittavaa, kun talon sisäisiä asioita ei kylille levitellä, niistä vaietaan vaikka olisi kirves pään päällä.

Äidillesi saattaa olla oman ihmisyyden mittari se, että hän hoitaa niitä elukoita, saattaapa olla että isäsi mielestä hänen on se tehtävä, oman ja lastensa leivän eteen. Äitisi on voinut mennä jo sen pyykin ohitse, jossa heretään välittämästä itsestä, kunhan vain lapset ja lehmät tulee hoidettua ja kai vähän se mieskin, mutta itsellä ei ole väliä, onhan se vähän kunniakkaampi kuolema, kun työn ääreen uupuu.
Voi olla että äitisi ajattelee, täässä se on oltava kun tuli joskus hönkäistyä se "tahdon", sen mustakaapusen edessä ja sitten on vielä se ihmeellinen asia, äitisi tietää, ettei isäsi pärjää hetkeäkään ilman äitiasi, vaikka kuinka mahtailisi. Sehän olisi kuin heitteillejättö, sitten tulee vielä sukulaisten ja kyläläisten kommentit, "tuollaisesta talosta lähtee tyhjän päälle..."
Olen itse elänyt tuollaisen elämän ja tiedän kuinka raskasta se on, narsistinen ihminen kääntää kaikki asiat ihan päälaelleen. Kokeiltiin terapiaakin, mutta se kääntyikin jostakin ihmeellisestä syytä niin, että minä olin se ymmärtämätön, minulle luettiin menomatkalla teesit, mitä siellä saa puhua ja mistä ollaan hiljaa. Mies puhui siellä kauniisti kuin iskelmien sanoittaja ja lupasi ummet ja lammet, mutta vain minä tiesin, että nurkan takana saan ensimmäisen kerran turpaani, kun sinnne olin hänet vienyt.
Kukaan ei tiedä, mitä kenenkin talossa tapahtuu, verhojen takana ja lapsetkaan ei aina tiedä, koko totuutta.

Niin, olen paljon miettinyt mitä sanoa tälle nuorelle, jolla on äidistä huoli. Jonkin aikaa sitten oli maaseudun tulevaisuudessa Sirpa Havun kirjoitus erään emännän asiasta. Tämä nainen oli ollut emäntänä hankalan puolison taloudessa ja kärsinyt kovasti. Työterveyshuollon kautta hänet ohjattiin avun piiriin. Hän jäi sairauslomalle, ja sai terapiaa. Niin hän lähti tilalta ja muutti toiseen kaupunkiin , hankki uuden ammatinkin. Näin onnellisesti voi käydä, mutta helppoa se ei ole. Totta se on, että ei talosta niin vain lähdetä, miten käy eläimille, kun toinen ei ehkä jaksa huolehtia niistä, varsinkin jos ottaa viinaa...nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Alkoholismista minulla ei ole kokemuksia, voin vain kuvitella miten inhottavaa se on katsella toisen juomista. Ehkä äitiä voisi maanitella menemään työterveyslääkärille aluksi, sairausloma olisi hyvä alku. Pääsisi hetkeksi pois navetasta, ja lomittaja hoitaisi karjaa. Väkisin ei kuitenkaan ketään voi auttaa, toivottavasti äitisi arvostaa sen verran vielä itseään, että alkaisi hakea apua.

Kielo hyvä,olet ajatteleva nuori nainen, kun kysyt täältä vanhemmilta "tädeiltä" neuvoa tilanteesesi. Voi kunpa osaisikin sanoa selkeän neuvon pohdintaasi. Taidan kallistua myös sille kannalle, että työterveyshuolto voisi olla hyvä paikka aloittaa, jos vanhempasi ovat sen piirissä. Ja jos eivät ole, niin äitisi voisi hakeutua. Mutta kyllä tietty kynnys pitää ylittää aina, lähti sitten tukihenkilön tai työterveyshoitajan luo. Tosin jos on aivan loppuunpalanut, niin voisi kuvitella, että lähtemiseen suostuisi. Terveydenhuollolla on vaitiolovelvollisuus ja niinhän maaseudun tukihenkillöilläkin on. Tietysti ihmisten kemiat voivat olla ristiriidassa keskenään, vai mikä lie tuli, kun äitisi ei enää halua mennä. Ja kyllähän on niin, että kun on tarpeeksi uupunut, ei enää kykene kuin menemään päivä ja työ kerrallaan eteenpäin. Ei pysty enää oma-aloitteisesti hakeutumaan mihinkään. Silloin elämä on yhtä sinnittelyä hengissä pysymiseksi.

Ehdota äidillesi työterveyshuoltoa ja kerro, että olet todella huolissasi. Onhan kotona ilmeisesti vielä nuorempiakin sisaruksia. Toivottavasti voit myös itse puhua jollekin huolistasi, esim. hyvälle ystävälle. Itselläni on ollut elämäni varrella paljon iloa ystävästä, jonka lapsuudessa tapasin ja jolla on myös samanlaiset maalaisjuuret kuin minulla. Olemme hyvin ymmärtäneet toisiamme.

Muista elää myös omaa elämääsi, Kielo. Voimia sinulle siihen!