Ihana, kun on joku paikka, minne voi kirjoittaa ja jakaa kokemuksia!

Minä halusin asumuseron aviomiehestäni viime kesänä. Meillä on pieni lapsi, silloin 1,5 v. tyttö.

Suhteemme alkoi samassa pihapiirissä tutustumalla. Olin ostanut 4 vuotta sitten oman talon ja työtilanteen + talon remontin/muuton takia olin sairaslomalla uupumuksesta sen kesän. Olin väsynyt ja uupunut olemaan yksin ja hoitamaan isoja asuntoon liittyviä asioita yksin. Elin melko kaukana perheestäni ja ystävistäni, uudella paikkakunnalla, joten apua oli vähän saatavilla. Tämä mies hurmasi minut herrasmiesmäisyydellään ja herkkyydellään. Hän osasi antaa minulle tilaa, koska olin myös hyvin väsynyt miesten lähestymisyrityksiin, joista en itse ollut kiinnostunut. Esim. pihapiirimme ”juoppoihin”.

Kaikki eteni hirveän nopeasti. Tämä mies kosi minua kuukauden seurustelun jälkeen paikassa jossa en oikein voinut kieltäytyä, toisten ihmisten nähden. Olin todella häkeltynyt, mutta ajattelin, että noh… olimmehan puhuneet paljon asioista ja yhteisestä tulevaisuudesta ja näytti siltä, että meillä natsasi. Mies oli hyvin vakuuttava, tiesi kaikista asioista paljon ja aloin pitää häntä korkealla jalustalla. Minun oli helppo seurata häntä, eipähän tarvinnut enää raivata elämäntietä yksin eteenpäin.

Häitä vietettiin 6kk seurustelun aloittamisesta. Tässä vaiheessa riitelimme paljon. Monta päivää putkeen. En saanut omaa aikaa, mikä on minulle henkireikä. Tarvitsen omaa aikaa ladatakseni akkuja ja selvittääkseni ajatuksiani. Mies loukkaantui jos en tullut hänen kyydissään 15 minuutin kävelymatkaa töistä kotiin. Olihan hän niin jalo, kun tuli minua hakemaan. En päässyt koiran kanssa yksin lenkille. Mies halusi olla kaiken ajan kanssani ja muutti asuntooni vaikken sitä olisi halunnut. Hän myös rikkoi seksuaalisesti rajojani. Olin niin häpeissäni asiasta, että en osannut tehdä mitään, puhua kenellekään. Meillä ei ollut yhteisiä tuttuja, olimme lähes aina kaksin.

Häiden jälkeen normaalielämässä en enää kestänyt, aloin repeillä. Saatoin pimahtaa yhtäkkiä. Ihmettelin mitä minulle tapahtuu, en ollut koskaan reagoinut niin. Elin yhä enenevän syyllisyyden alla ja mies alkoi psykologisoida lapsuuttani, vanhempiani. Olin niin järkyttynyt, kun yhtäkkiä ”tajusin”, että lapsuuteni on ollut väärä/huono ja siksi minulla on tällaisia ongelmia nyt. Samalla mies sivuutti tarpeeni/toiveeni/persoona ja perusteli ne jollain, sain useita tutkimuksia eteeni, millainen ihmisen pitäisi oikeasti olla.

Tulin raskaaksi. Elämä oli yhtä helvettiä. Olin menettämässä otetta omasta käytöksestä. Olin agressiivinen ja impulsiivinen. En enää kestänyt myöskään työpaineita, joten jäin töistä pois. Rakensimme talooni yläkertaa. Asuimme 37 neliön alakerrassa, mies, minä, 2 pentukoiraa, joista hänen koiransa vailla mitään koulutusta ja lisäksi mieheni poika. Vain vessassa sai olla omassa rauhassa. Istuin jouluna siellä ja katselin viemäreitä, jotta sain hetken hengähtää. Päädyin psykiatrian polille asiakkaaksi. Minut todettiin epävakaaksi, mieheni toimesta. Nielin kaiken, tiesihän hän, alaa opiskelleena.

Olin pienen lapsen äiti ja niin ahdistunut, että mietin jo itsemurhaa. Kerran vedin Opamox purkin naamaan, kun en enää kestänyt sitä helvetillistä sisäistä ahdistusta. Vanhempani olivat aivan kauhuissaan, mitä minulle tapahtuu. Koska mieheni oli saanut minut uskomaan, että he ovat syypäitä pahaan olooni, tunsin vihaa heitä kohtaan ja välimme olivat vaikeat. Isäni ei hyväksynyt miestäni, koska näki hänessä narsistin. En uskonut isääni. Äitini taas oli aivan myyty, niin ihana vävy.

Kun pääsin vatsahuuhtelusta ja tajusin missä jamassa olen, päätin että on vain yksi tie -ylöspäin. Keräsin kaikki voimani ja itsehillintäni ja aloin ottaa askelia eteenpäin. Opettelin hillitsemään itseäni äärimmäistä itsehillintää vaativissa tilanteissa. Asiat alkoivatkin kääntyä niin, että kun minä hillitsin käytökseni, mieheni alkoi repeillä. Tavarat lensivät, hän raivostui äkisti jne… ja se johtui minusta. Uskalsin puhua terapiassa suhteemme kaikista asioista, rajojen ylittämisestä ym. ja aloin pikkuhiljaa uskoa, että vika ei ole minussa. Muistan sen syksyn, kun sain itseni takaisin. Mietin, että tässähän on tämä nainen, joka olen aina ennen ollutkin!

Olin työtön ja umpikujassa. Entinen, mukava esimieheni soitti minulle ja kysyi minua töihin. Sain töitä ja sain itseäni yhä enemmän tasapainoon ja takaisin omille jaloilleni samalla kun mieheni käytös repeili. Uskaltauduin myös puhumaan ystävilleni, jotka auttoivat minua näkemään tilannettamme oikein. Sanoin miehelleni, että jos ei tule muutosta, haluan asumuseron. Mies ei uskonut minua. Koko viime kevään kipuilin asian kanssa. Olihan meillä pieni lapsi enkä ikinä koskaan olisi halunnut hänelle eroperhettä!!! Se sattui minuun uskomattoman paljon, mutta tiesin, että jos jatkamme yhdessä, lapsi traumatisoituu ja minä en kestä henkisesti. Mieheni oli erittäin hyvä manipuloimaan ja vasta nyt vuoden päästä näen asioita etäältä selkeämmin. Näen hänessä narsismia niin paljon, että en usko muutoksen mahdollisuuteen hänen/suhteemme kohdalla ja huonoista vaihtoehdoista paras oli ero.

Viime kesänä asumusero tuntui aluksi hullun huojentavalta! Se vapaus ja sisäinen rauha!!!! Nyt kun asiasta on kulunut kohta vuosi ja alan tajuta kuinka erilainen olen muihin tuttuihin verrattuna, ei ole perhettä, ei ole yhteisiä perhejuhlia ja viikonloppuja. Lapsi on puoliksi minulla, puoliksi isällään. Vietin vapun yksin, onneksi sain ystävän seurakseni. Olen aika yksinäinen ja erilainen, koska lähes kaikki tutut ovat perheellisiä eikä kukaan ole eronnut pienen lapsen vanhempi.
Tuntuu todella raskaalta, kun haaveet kodista, perheestä, lapsista ja omakotitalosta pihoineen on rikki, mennyttä. Huomaan, että olen todella masentunut ja alakuloinen. Sinnittelen töissä ja pakotan itseäni liikkeelle ja tekemään asioita, joista nautin.

Lisäksi on musertavaa nähdä oman lapsen ikävä isänsä luo, sen miehen luo joka on itselleni niin luotaantyöntävä. Joka ei osaa aina ajatella ensin pienen lapsen tarpeita. Joka hemmottelee herkuilla, ei pidä kiinni rajoista, varsinkin jos minä esitän toiveen esim. hampaiden pesusta/herkkujen vähentämisestä arjessa. Olen toivonut, että miestäni ei enää olisi, koska tuska oman lapsen ”menettämisestä” on ollut niin suuri. Yritimme vielä viime syksynä yhdessä. Aluksi olin toiveikas, mies vaikutti muuttuneen, kunnes ne samat lapselliset käytöskuviot alkoivat taas, nyt en vain itse langennut niihin. Lapsemme oli onnensa kukkuloilla, kun äiti ja isi oli yhdessä, joten oli erityisen rankkaa rikkoa se taas hänen osaltaan. Nyt meillä on virallinen ero vireillä.

Olen käynyt psykoterapiassa ja tajunnut, että ei mikään ihme, että voin niin huonosti tuossa suhteessa. Koen vieläkin huonommuutta esim. vanhemmuudessa, koska mieheni on niin varma itsestään, eikä näe omassa käytöksessään puutteita -tai ei ainakaan myönnä niitä. On vaikea olla se vanhempi, joka pitää arjen rutiineista ja rajoista kiinni, kun toisen luona elämä on ”yhtä sirkusta”. Paljon ollaan menossa, jopa arki-iltoja myöten jossain puistoissa/pallomerissä ja minä olen se tylsä vanhempi. Tottakai lapsi tykkää, mutta yritän katsoa pidemmälle ja luoda kestävää ja kantavaa arkea. Kärsin siitäkin, että olen temperamenttisempi, aina ei jaksa koko illan känkkäämistä, vaan sanon napakasti, että nyt riittää! Mieheni taas on lapsia kohtaan lehmänhermoinen. Ihan kuin hän ei uskaltaisi tuottaa pettymystä tai olla se josta ei pidetä. Hän lähtee vaikka iltakahdeksalta kauppaan ostamaan pizzatarvikkeita, jos poika sitä pyytää ja vaikka poika ei lopulta söisi pizzasta, kuin palasen, mies on mielissään. Multa ei sellainen menisi läpi enkä kyllä lähtisi kauppaan, jos kaapissa on muutakin ruokaa. Olen suunnitelmallisempi ja otan myös lasten toiveet huomioon, mutta minua ei pompotella. Mieheni pojalla ei ollut paljon mitään rajoja mieheni kodissa. Takki viskattiin keittiönpöydälle, kaverit lompisi sisään koska vaan ja peliajalla ei ollut rajotteita. Kun muutimme yhteen, aloin luoda tiettyjä tapoja ja vastuualueita meille jokaiselle. Poika oppi nopeasti ja anoppikin huomasi sen. Kärsin siitä, että minä olin se joka piti mieheni pojan peliajasta huolta tai muistutti, että lapsi ei ole syönyt mitään…. Ja kuitenkaan en koskaan saanut kuulla, että olisin tehnyt jotain hyvin hänen poikansa kohdalla. Mikään ei koskaan riittänyt ja rima nousi aina korkeammalle! Ihan sairasta!

Tästäpä tulikin pitkä! Kiitos kuitenkin, jos jaksoit lukea ja jos haluat vastat tai jakaa omia kokemuksiasi, se olisi mukavaa. 🙂🌻