Kaikki ei aina mene kuin haaveillaan, joten tuossakin uudessa ja ihanassa elossa on arki pian vastassa, jopa ennenkuin se auvoisuus alkaakaan...onko se jo ihan varmaa, että naisen mies muuttaa pois.
Tämä voi olla sitä ihanan ihanaa hullaantumista, jalat irti maasta ja pää pilvissä, joka ei arkea kestäkkään....mutta sen näkee sitten.

Joo, naisen ukko ei tosiaan vielä tiedä. Olivat ensin sopineet, että odottavat joulun yli jolloin kaikki rahahuolet kaikkoavat veronpalautusten myötä ja perhejoulun jälkeen kertovat meille asiasta. Nyt kuitenkin olen koko ajan puhunut, että miehen pitää saada tietää asiasta ja ovat nyt ilmeisesti myymässä autoaan, jotta sillä kuittaavat yhteiset velat. Ja sen jälkeen eksä muuttaa sitten vanhan ukon tilalle, ei muuta kun vaatteensa kotoa halua. Tää on tosiaan niin hullaantumisvaihetta ja arki läsähtää vasten kasvoja viimeistään siinä vaiheessa kun viisi lasta juoksee kintuissa ja se toinen, jota et edes kunnolla tunne, on siinä omine tottumuksineen ja tapoineen. Helpottavaa on tällä hetkellä se, että taidan kuitenkin saada raha-asiat sellaiselle tolalle, että voidaan jäädä lasten kanssa tähän asumaan. Se, että repisin lapset kuukausi muuten jälkeen uuteen asuntoon, kauas kavereista ja omasta ihanasta asunnosta särkee mun sydämen.

Noin ja nyt on sitten kerrottu lapsille ☹️ Esikoinen meni aivan sekaisin, kuopus ottaa vähän iisimmin. Helpottavampaa varmaan heillekin olisi, jos olisi ollut kauheesti riitoja tms. Mutta tää tuli heillekin aika puun takaa. Huomenna ukko muuttaa pois, sillä aikaa kun ollaan mökillä. Odotan sitä todella paljon, koska sen jälkeen voin alkaa elää omaa elämääni lasten kanssa eikä minun tarvitse enää yrittää tulkita toista ja ristiriitaisia viestejä. Kunhan saadaan vielä talousasiat kuntoon ja lastenvalvojat yms. hoidettua niin se oli sitten tässä. Alan kasaamaan itseäni ja lapsia palasista takaisin ehjiksi.

Elli33, ensinnäkin rutkasti voimia. Olen pahoillani puolestasi. Varaudu henkisesti siihen, että miehesi tulee häntä koipien välissä takaisin. Se on erittäin todennäköistä. Siihen menee ehkä vuosi, ehkä enemmän. On käsittämätöntä, kuinka me ihmiset toimimme rakkaitamme kohtaan. Kuten itsekin sanoit, miehelläsi on nyt ne ruusunpunaiset lasit silmillään ja realismi on vaan jokin kaukainen tuleva tunne. Se tulee kyllä vielä vastaan. Hän on tehnyt suuren virheen, mutta sinun kannaltasi tässä on hienoa se, ettet sinä ole tehnyt yhtään mitään sellaista, josta voisit koskaan itseäsi syyttää. Sinä olet syyllisyydestä vapaa ja voit jatkaa elämääsi, vaikka se tulee olemaan hurjan rankkaa pitkän aikaa. Mutta sinä selviät. Ihanat lapset ja onneksi ihana asunto pysyvät sinulla. Olet selvästi alkusokista toipunut sellaiselle asteelle, että näet realistisesti, mitä tässä oikein tapahtuu. Vaikka toipumisen matka tulee olemaan pitkä, sinä selviät siitä vanhempiesi ja ystäviesi tuella. Uskothan sen? 🌻🙂🌻

Kiitos Pyryharakka kauniista sanoistasi <3 Ne todella koskettivat. Toisaalta toivon ja odotan, että mies tulisi toisiin ajatuksiin tässä, mutta toisaalta en. Koska jos nyt jättäisi suuren rakkautensa väliin ja "tyytyisi" minuun, ei se olisi hyvä tilanne. Olen todennut, että minun on pakko päästää toinen menemään, tää tilanne ei ole minun hallussani ollenkaan. Minä en ikinä, koskaan, suostu olemaan kakkonen. Minä olen ykkönen, tai sitten en ole mitään. Minä tiedän pärjääväni lasten kanssa oikein hyvin. Toivon vain, ettei mies tule toisiin ajatuksiin kun olen päässyt jaloilleni. En tiedä ollenkaan mikä vastaus minun suustani silloin tulee. Nyt minun ei ole tarvinnut käsitellä periaatteessa koko pettämisasiaa, koska minulle ilmoitettiin melko suoralta kädeltä, että minut jätetään toisen naisen vuoksi ja se on vienyt kaikki ajatukset. Mutta jos mies haluaisikin takaisin, minun pitäisi oikeasti miettiä. Nyt kaikki energia kohdistuu siihen, että me pärjätään ilman miestä. Ei tää tilanne oikeasti miehellekään helppo ole, kärsii siitä, että lapset koko ajan itkevät ja kyselevät miksi. Mutta hän on tehnyt valinnan rikkoa meidän perhe ja saa nyt kantaa vastuun siitä. Minulla itselläni on ihan valtavan suuri tukiverkko ja puhdas omatunto. Niin kuin sanoitkin Pyryharakka, minä en ole tehnyt mitään väärää. Jopa eron jälkeenkin olen käyttäytynyt sivistyneesti, en ole haukkunut miestä tai rakastajaansa ja käyttäydyn muutenkin rauhallisesti. Minun ei tarvitse elää loppuelämääni miettien miten kauheasti olen kohdellut rakkaitani. Nyt käsittelen tämän pettämisasian ja kun olen sen käsitellyt, olen vapaa.

Olet käsittämättömän vahva ihminen. Ja tasapainoinen. Sinulla on oikeus suruun, oikeus vihan tunteisiin ja oikeus tuntea heikkoutta. Muista sekin, sinun ei tarvitse olla vahva. Saat sortua koska sitten myöhemmin kokoat kyllä palaset yhteen.
Sinun vahvuutesi ja luonteesi seesteisyys sekä se, kuinka suhtaudut sivistyneesti omalta osaltasi järkyttävään petokseen, ovat osasyitä, joiden vuoksi sanoin, että miehesi yrittää todennäköisesti palata luoksesi. Hän ei nyt todellakaan ymmärrä, mitä on menettänyt. Kerroit, että olette olleet onnellisia. Se on varmasti totta. Jokin hullaantumisen tunne ulkopuoliseen ei mennyttä pois vie. Se on vaan kovin sääli, että mies heittää kaiken näin heiveröisesti menemään. Kyllä se maailman suurimmalta tuntuva "en ole koskaan ennen tuntenut näin ketään kohtaan" on usein pelkkä hattara, joka haihtuu kun arki tulee vastaan ja muistaa miten ennen tietyt asiat olivat sittenkin paremmin..
Mutta tämä kaikki jää nähtäväksi, kuten itsekin sanoit. Ja tärkeintä on tosiaankin alkaa rakentaa omaa elämääsi lasten kanssa ilman miestä. Olet todella rohkea, todella viisas ja ansaitset kaiken onnen mikä tiellesi vielä osuu. Ja se kyllä sinun tiellesi osuu, enkä tarkoita miehiä, vaan sinun omaa onneasi, jota koet vielä jokainen päivä elämän pienissä hetkissä. Kaikella on kultareunuksensa, jopa ikävillä asioilla. Menettäessä saa jotain, jossain vaiheessa.. Mitä se sitten onkin.. Ehkä löydät itsestäsi vielä jotain sellaista, mitä et tiennyt olevankaan! Minä toivon sinulle sydämestäni voimia, rakkautta ja armollisuutta itseäsi kohtaan, jotta annat itsesi myös surra ja luhistua, kun siltä tuntuu ja aurinkoa hetkiin, jolloin maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Tulethan kertomaan kuulumisia? Ja jos mies haluaa takaisin, siinä sitä onkin miettimistä. Hän teki ratkaisunsa, sinä teet - jos hän takaisin haluaa - omasi. Minusta olet harvinaislaatuisen päättäväinen ja selvästi tiedät arvosi. Olet aivan oikeilla jäljillä kaikessa mitä teet: sinua ei kohdella näin, sinä olet arvokas, sinä tiedät mitä haluat ja minkä ansaitset. Tämä ei sitä ole. Sinä heräät joku aamu, joskus, ja toteat, että olet onnellinen jälleen.

Kiitos pyryharakka! Oikeasti. Nyt vasta tämän Tukinet:n arvon tajuaa kun itse tänne kirjoittaa ja saa jotain näin suurta viisautta ja empatiaa osakseen. Vahva ainakin yritän olla, mutta tiedän kyllä, että jos en käsittele näitä tunteita, ne tulevat vielä eteen. Ja tosiaan kirjoittamalla ja puhumalla näitä käsittelen ja välillä repeän täyteen itkuun esim. autolla ajaessani. 12 vuoteen mahtuu aika paljon lauluja, joita on kuunneltu yhdessä ja paikkoja, joissa käyty yhdessä yms. En tosiaan ymmärrä, miten näin voi tehdä toiselle. Se herättää suurtaa vihaa. Eikä tätä tehty pelkästään minulle, vaan lapsille ja muille läheisille. Minun vanhemmilleni mies oli kuin oma poika, joten tämä särki heidänkin sydämensä ☹️ Siltikin, vaikka vihaan tätä tilannetta, en vihaa miestä. Tunnen oikeastaan sääliä ja surua häntä kohtaan. Koska uskon myös syvällä sisimmässäni, että se päivä koittaa kun syyllisyys iskee ja hän tajuaa meidän arvon. Se miten kauan siihen menee, sitä ei voi tietää. Voihan tietysti olla, että tästä on nyt tarkoitettu tulevan joku vuosisadan rakkaustarina, mutta jotenkin epäilen asiaa. Kohta mökille ja kun palataan on ukko häipynyt vaatteidensa kanssa (muut tavarat roudaan varastoon). Palailen asiaan..

Nyt ollaan parisen viikkoa asusteltu erossa. Joka päivä lapset soittavat isälleen kahdesti. Kuulemma isä vaikuttaa surulliselta ja väsyneeltä. Ei taida tämä tilanne olla kovin helppo hänellekään. Minuun ei ole juuri pitänyt yhteyttä, vaikka ennen episodia olimme päivittäin yhteydessä työajallakin mesen kautta, ihan pikku juttuja kerrottiin ja juteltiin. Kun näen häntä, repii se haavoja auki. Yrittää esittää reipasta ja iloista mutta tiedän ettei ole. Sukulaisellaan asuu nyt vielä muutaman viikon, sitten muuttaa sinne uuden luokse. Vanha äijä ei kuitenkaan ilmeisesti vieläkään tiedä asiasta, eli hyvin nopealla syötöllä vanha pois ja uusi sisään. Siinähän naisen kolme lasta jäävät ihmettelemään, että mihin isi hävisi ja miksi tämä kavereiden isä nyt asuukin heillä eikä omien lasten luona. Päivä päivältä alan päästä eteenpäin. Pikku hiljaa, pieniä askelia. Tukiverkosta on aivan todella suuri apua. Vanhempani olivat viime viikolla siivonneet koko asuntoni, kun olivat katsomassa lapsia. Ruokaakin äiti oli tehnyt koko viikonlopuksi. Voin heille ja muutamille ystävilleni vuodattaa tuntojani. Pitäisi silti varmaankin varata myös ammattiauttajalle aika. Luotan todella siihen, että vielä joku päivä olen onnellinen. Siihen menee aikaa, tiedän, mutta tulen olemaan. Ja olen tämän kriisin myötä löytänyt itsestäni myös uusia ja kehitettäviä puolia, eli kasvun paikkahan tämä on ollut myös minulle - jos jotain hyvää pitää asiasta löytää. Seuraavassa suhteessa (jos ja kun sellaiseen ikinä menen) tiedän omatkin virheeni (ymmärtämättä silti mitenkään uskottomuutta, se on ollut vain ja ainoastaan miehen päätös) ja osaan tehdä itsekin enemmän suhteen eteen. Elämä voittaa, pikku hiljaa.

Tsemppiä Elli! Olet vahva selviytyjä, asenteesi ja rauhallisuutesi antaa toivoa ja toimii hienona esimerkkinä meille muille uskottomuuden kanssa taistelleille ja sen pelossa eläville ihmisille.
Miehesi saattaa tulla todellakin maitojunalla kotiin, kuulostaa todella oudolta että hyvästä suhteesta lähtee toisen mukaan noin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Outoa on myös, että tämä uusi nainen ei ole vieläkään kertonut omalle miehelleen totuutta, lieköhän kertoo koskaan? Jos miehesi jääkin roikkumaan toiseksi mieheksi naiselle, joka ei tiedä mitä haluaa.
Toivon kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi, tule päivittämään kuulumisiasi.

Hei Elli33. Tarinasi on surullinen, niinkuin monen muunkin tällä palstalla olevan.
Miehesi on psykoosissa mitä myös rakastumiseksi kutsutaan ja jossain vaiheessa tulee herääminen ja paluu maanpinnalle. Tuntuu järjettömältä ajatella, että voi pistää kaiken entisen palasiksi vain puolenvuoden tuttavuuden jälkeen.
Tarpeeksi monta kertaa kun rakastuu elämänsäaikana (tai voi yksikinkerta riittää, jos se tekee tarpeeksi tuhoa), niin oppii tajuamaan, että se tunne on vain yhtä isoa valhetta. Toisen ihmisen rakastaminen lähtee ihan jostain muusta kuin rakastumisesta.

Kiitos Menolly ja Jurro! Olette molemmat aivan oikeassa! Jotenkin, niin säälittävältä kuin se kuulostaakin, näen meidät vielä yhdessä. En tosiaankaan silti tiedä, voisimmeko saada liittoa ikinä enää toimimaan. Mutta olisin valmis tekemään töitä sen eteen. Itsekään en tosiaan ymmärrä sitä, miten helppo muka on heittää meidän hyvä liitto (olen varma että meillä sellainen oli, toki vaikeuksia, mutta niitä on kaikilla), jossa olimme ystäviä, rakastavaisia, yhteisten lasten vanhempia, hukkaan vain lyhyen tuttavuuden jälkeen. Eiväthän he edes tunne toisiaan. Itse en voi kuitenkaan jäädä roikkumaan tähän, mikä on sinänsä surullista, koska uskon meidän välillä olevan, edelleen, tosirakkautta. Mutta eihän toista voi pakottaa mihinkään, siksi minun pitää alkaa elää omaa elämääni lasten kanssa. Siltikin, vaikka tilanne on aivan kamala, olen todella todlela iloinen siitä, että minulla on lapset ja saan pitää heidät pääosin luonani. Jos vuoroviikkosysteemi olisi vielä toteutunut, en olisi jaksanut. Vaikka tiedän, ettei lasten kautta voi elää vaan heidän tulee antaa elää myös omaa elämää, niin silti rakastan tehdä heidän kanssaan asioita ja olla yhdessä usein. Niin kuin olimme aiemmin koko perheenä :/

Täällä taas.

Yritän jotenkin koota ajatuksiani tänne. Eilen oli lastenvalvoja, joka meni ihan hyvin. Asiat on nyt paperilla ja sovittu. Romahdus tuli kuitenkin sen jälkeen, pääosin asioiden vuoksi, joita kuulin. Naisen mies siis tietää mutta haluaakin nyt kaikkien ihmetykseksi yrittää vielä. Siksi miehen muutto on siirtynyt joululle. Kovasti suunnitelmia pariskunnalla riittää, asuntoa ja autoa on. Vanhoilla suhteilla ei enää mitään väliä. Mies käyttäytyy kuin robotti, kertoo asiallisesti heidän suunnitelmistaan. Tosin kun purskahdin itkuun lastenvalvojalla, oli hänkin melko ahdistuneen ja surullisen oloinen, kai se kosketti edes vähän. Nyt on suunta kuitenkin taas ylöspäin, ilta ja yö olivat hirveitä.

Lapset voivat hyvin ja olen todella iloinen, että ovat menossa miehelle tätinsä luokse yökylään lauantaina. Itse vain en tunnu jotenkin pääsevän eteenpäin. Roikun itsepintaisesti ajatuksessa, ettei tämä voi mennä näin. Pakkohan minun on jossain vaiheessa luovuttaa. Varsinkin kun mies on hyvin ehdottoman varma tällä hetkellä ettei aio takaisin ikinä tulla. Kai siihen pitää vain luottaa.

Yritän kuitenkin nyt nousta tästä ja päästä jaloilleni. Ankeat syyspäivät eivät tässä kovin paljon auta, mutta toisaalta, uskon olevani jo pahimmasta yli. Hetkellinen romahdushan eilinen oli ja se oli tiedossa että on rankkaa, molemmille. Kai tässä pitää asennoitua siihen, että tapahtuneesta on kuitenkin vasta alle 2kk ja tästä toipuminen vielä paljon kauemmin. Kärsimättömänä ihmisenä sitä vaan toivoisi, että tämä kaikki olisi jo ohi!

Tuon naisen täytyy olla jotakin ihmeellistä, kun on kaksi miestä talutusnuorassa.
Siinä voi käydä niin, että nainen pysyykin kotona.

Olen helemi miettinyt itse ihan samaa, tämä tilannehan tuntuu passaavan oikein hyvin naiselle. Varsinkin kun aviomies ei ole ihan köyhimmästä päästä. No saa nähdä mihin tässä vielä päädytään.

Voi Elli, tarinasi on kovin surullinen ja elät vielä shokkivaihetta, jolloin ihminen yrittää viimeisillä voimillaan roikkua olemassa olevassa kuin merihädässä oleva ihminen.

Itse olen elänyt nyt yli vuoden mieheni kanssa hänen petettyään. Jäin suhteeseen lasten vuoksi, se oli tietoinen päätös (mies ei tiedä todelista syytä), mies on itkenyt ja katunut petostaan, anonut anteeksiantoa ja vakuuttaa rakkauttaan minuun. Turhaan. Tunteeni ovat kuolleet, tehty mikä tehty. Omalla tavallaan sinun tarinasi vahvistaa päätöstäni jäädä suhteeseen lasten vuoksi oikeaksi. Lapset eivät nyt itke ja kärsi, heillä on ydinperhe ja me vanhemmat emme riitele. Mies hyvittelee tekoaan (ja ehkä oikeasti katuukin?). Koti on pinnallisesti normaali. Vain minä olen sisältä kuollut. Välillä olen ajatellut, että olisi ollut helpompaa tulla jätetyksi toisen naisen vuoksi, silloin olisin päässyt sonnasta eroon kerralla. Mutta nyt kun mies kävi kertapanolla ja hänellä ei ole suhdetta, elämäni on kuin löysässä hirressä eloa. Joudun joka aamu heräämään hänen vierestään ja hänen kasvonsa muistuttavat siitä mitä meillä oli (meilläkin oli perushyvä liitto, seksiä monta kertaa viikossa, ei riitoja - siis liiankin turvallista ja tasaista).

Kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan on kadonnut ja se vielä minulta elämänhalua. Mutta lasteni vuoksi uhraan oman onneni siihen asti, että lapset muuttavat pois kotoa. En edes haaveile uudesta suhteesta, en ottaisi enää sitä riskiä, että minulta viedään parisuhde ja elämä. Elän vanhuuteni mieluummin yksin.

Sen enempää sinua ja tilannettasi tuntematta minulla on veikkaus siitä miten teille käy. Ja veikkaukseni on seuraava. Miehesi suttura suostui avioliittonsa pelastusyritykseen aviomiehensä kanssa joulukuulle asti. Se tarkoittaa, että hän ei ole 100% varma haluaako avioeron. Ehkä hänkin tajuaa mitä mahdollinen uusperhe tarkoittaa käytännössä ja että oma aviomies saattaa kuitenkin pienine puutteineen olla kokonaisuuden kannalta käytännöllisempi ratkaisu kuin uusperhe 5 surullisen lapsen kanssa. Talous menisi tiukalle. Sinun miehesi maksaisi elareita kolmesta lapsesta sinulle ja hän saisi elarit kahdesta lapsesta. Tarvitsisivat ison asunnon 7- henkiselle uusperheelle, samoin autonkin pitäisi varmaan olla joku tila-auto. Ruoka- ja muut elämisen kulut (uimahallit, huvipuistot jne) on kovat tuollaisessa isossa uusperheessä. Ja sitten pitäisi vielä tulla toimeen vihaisten ja katkeroituneiden ex-puolisoiden kanssa, sopia lasten asioista ja käydä yhdessä koulujen juhlissa ex-puolisoiden kanssa jne. Ei kivaa yhtään. Ja kaupan päälle lasten suru ja katkeruus ydinperheen menetyksestä sekä vaikeudet sopeutua uusiin sisaruspuoliin.

Veikkaan, että miehesi suttura jääkin ydinperheensä luo. Paitsi että hänenkin avioliittonsa 'aivokuolee', rampautuu lopullisesti ja muuttuu kämppisliitoksi. Vaikeahan hänen on saada aviomieheltään kunnioitusta. Eli menettää oikean avioliiton, rakkaus, luottamus ja kunnioitus katoavat, mutta arki pyörii mekaanisesti. Sen jälkeen aviomiehesi tulee häntä koipien välissä luoksesi ja anoo anteeksiantoa ja takaisinottoa. Onhan se hänelle pahin skenaario, että jää ilman sutturaa, jää ilman oikeastaan-se-olis-ollut-ihan-hyvä-vaimoa (=sinä) ja lapsia ja päätyy elämään yksin jossain kolkossa kerrostalossa ja hoitaa lapsia joka toinen viikonloppu.

Mieti tarkkaan sitä, että otatko miehen takaisin. Toistaako hän temppunsa vaikkapa viiden vuoden kuluttua jonkun toisen sutturan kanssa? Kyllähän minunkin mies VANNOO, että pettäminen ei toistu, mutta pettihän se jo kerran joten miksi ei vaikka pettäisi 10 vuoden päästä uudelleen, kun tämä episodi on lähes pyyhitty muistoista pois? Minäkin ajattelin aluksi, että 'kyllä tämä liitto muuttuu hyväksi kun oikein molemmat yrittää'. Mutta puolen vuoden yrittämisen jälkeen totesin, että ei se mihinkään muutu, paitsi pinnallisesti. Sisältä kaikki on kuollutta. Joka päivä kun näen mieheni kasvot ja katson hänen silmiinsä meinaan purskahtaa itkuun, koska hänen kasvonsa muistuttavat siitä mitä meillä oli ja mitä HÄN tuhosi. Eli suru on jatkuvaa ja kiduttavaa minulle. Mies kyllä tuntuu olevan sinut asian kanssa ja porskuttaa eteenpäin, hänen mielestään meillä on nyt hyvä avoin suhde! En tiedä miksi se sellaista kokee ja sanoo, sillä olen huomannut, että juuri avoimuus meiltä on kadonnut varsinkin minun puoleltani. Syynä varmaan se, että en luota mieheen missään asiassa ja siksi en kerro hänelle muuta kuin pinnalliset kuulumiset:kuka käy kaupassa, kuka kuljettaa lapsia mihinkin ja että päiväni oli hyvä (vaikka saattoi olla syvältä suosta). En automaattisestikaan ja alitajuisestikaan ole MINÄ enää hänen edessään. Olen kuori.

Eli haluan sanoa, että jos päädyt ottamaan miehen takaisin, mieti mikä sinun motivaatiosi siihen on ja sitten sitoudut siihen itsesi kanssa. Ja sisäistät jo nyt, että jos jossain vaiheessa mies muuttaa luoksesi takaisin, tämä uskottomuus kulkee joka päivä arjessanne. Se ei unohdu ikinä. Se on kuin tatuointi- siitä ei ehkä puhuta, mutta se on näkyvissä (= miehesi kasvot). Kestätkö sen? Itse en meinaa kestää, ja välillä tuntuu että on pakko luovuttaa. Mutta sitten nukun yhden yön yli ja saan hiukan voimaa jatkaa vaikkapa yhden viikon. Elän siis elämääni pienissä paloissa kohti lasten aikuisuuden kynnystä.

Toki sinulla on nyt vaihtoehtona päättää, että et ikinä tule ottamaan miestäsi takaisin ja alat systemaattisesti rakentaa itsellesi ja lapsillesi hyvää, tasapainoista elämää, jonka mahdolliset järkyttävät tekijät on minimoitu. Ei ole oikein lapsiakaan kohtaan, että isä muuttaa kodista pois ja takaisin kotiin vähän väliä. Silloin lapset itkevät isän menetystä ja saavat toivoa isän paluusta vuorotellen. Kidutusta! Tämähän oli varmaan se skenaario minkä miehesi jo tajusikin, kun lähti rakentamaan uuttaa suhdettaan. Eli että paluuta ei ole.