Avioero ja exästä irti päästäminen.
Olen eronnut 9 vuoden suhteesta viime vuoden lokakuussa. Ero oli oma päätökseni, jonka valitettavasti tein kun masennukseni oli melko pahassa jamassa. Mulla oli koko ajan paha olla ja ahdisti ja itketti. Aloin hakemaan syitä elämästäni, miehestäni ja parisuhteestani. Samaan aikaan mulla oli ilmeisesti jonkinlainen 30v kriisi, kävin usein baareissa ja sain mielihyvää toisten miesten huomiosta ja kehuista. Törmäsin erääseen mieheen joka sai minut kiedottua pikkusormensa ympäri. Meillä ei ollut suhdetta, mutta hän oli facebook kaverini, päivittäin hän kirjoitteli minulle miten onneton olen, ja että minun pitää vain uskaltaa erota. Kehui ja ylisti minua maasta taivaisiin. Noh, minä typerys lankesin. Myöhemmin kyseinen mies osottautui täysin hyväksikäyttäjäksi, oli samaan aikaan puhunut samat jutut kolmelle muullekkin naiselle.
No minä tein sitten eropäätöksen ja lähdin. Aluksi oli tosi hyvä olo, olin varma päätöksestäni. Mutta ei sitä kauaa kestänyt. Mulla on edelleen paha olla, masennus on mennyt pahempaan suuntaan, ahdistaa. Tästä olen päätellyt sen, ettei syy pahaan olooni suinkaan ollut miehessä tai parisuhteessa, koska erohan olisi silloin poistanut nämä olot.
En pysty päästämään irti ex-miehestäni. Jos minulla on vaikeaa, tukeudun ex-mieheeni. Elän jonkinlaisessa ”välitilassa”. En kykene tekemään minkäänlaisia päätöksiä. En pysty jatkamaan elämääni, mutten pysty tekemään päätöstä uudelleen yrittämisestäkään. Olen jo uudessa suhteessa. Mikä tietysti on ollut liian nopeaa. Uusi mies ja suhde tuntuu hyvältä, mutten pysty keskittymään siihen, koska ajattelen exääni. Kuinka hullulta se kuulostaa, mutten tiedä rakastanko exääni. Tai rakastan minä, lapseni isänä, kumppanina, ystävänä! Meillä oli suhteessa omat ongelmamme, niinkuin kaikilla, nämä solmut aukesivat vasta eron jälkeen, kun saimme keskusteluyhteyden keskenämme. Olimme hyvin erilaisia luonteeltamme, minä sosiaalinen ja meneväinen, mies lähes erakko ja viihtyi omissa oloissaan. Lähipiiristä tuli ns. painostusta, kun olimme niin erilaisia.
Tämä mitä teen, on erittäin väärin nykyistäni sekä exääni kohtaan. Tavallaan en luovu kummastakaan. Mä en tiedä mitä tekisin. Välillä mietin miten hienoa olisi lähteä exän kanssa nyt matkalle, me pidimme matkustelusta. Toisaalta en osaa kuvitella elämääni ilman exää, ja toisaalta taas suunnittelen elämää eteenpäin nykyiseni kanssa.
Tuntuu niin vaikealta. Olen pyöritellyt samoja asioita päässäni jo yli puoli vuotta. välillä olen tehnyt päätöksen, mutta seuraavana päivänä olen taas ollut eri mieltä asioista. Minkä ihminen mielelleen voi? Mä en enää tiedä mitä tekisin!?
Kuuluvatko nämä tunteet vain eroprosessiin, vai olenko mä tosiaan tehnyt väärän päätöksen erotessani? Eropäätös oli hätäinen, sen myönnän. Mä vain ilmoitin että haluan erota, ja siinä se… mitään ei tehty asian eteen etteikö eroa olisi tullut.
En ole avioeroekspertti, mutta lukiessani tätä mietin, että itse olen päättänyt etten tee mitään suuria päätöksiä kun on masennusta ja ahdistusta. Sen suurempaa ei ole tullut kuin että työpaikan vaihto mielessä, mutta siinäkin ajattelin ettei ole voimia vaihtaa työkuvaa, ympäristöä ja ihmisiä nyt. Avioero on paljon suurempi juttu. Kerroit vielä että suhde on kestänyt 9 vuotta ja olet nuori ja käytännössä kasvanut aikuisuuteen juuri exäsi kanssa. Kun joku on noin pitkään rinnalla, ei kuulosta oudolta minusta että on vaikea päästää irti. Hän on niin kauan ollut osa elämääsi.
Jos valinta on sinun, valitsetko exäsi takaisin vai jatkatko uuden miehen kanssa, olisi kai pakko katsoa kylmästi kumman parhaat puolet lista on pidempi. Minulle käy valinnoissa niin että jos sitten minkä tahansa plussat ovat paremmat, mutta silti sisin vastustaa että valitsisin sen vaihtoehdon jota lista osoittaa, siinä on yleensä vastaus kysymykseeni. Sisin ehkä kuitenkin haluaa sen vaihtoehdon, jossa ne miinukset ovat. Miettisin kanssa mikä lopulta oli se syy miksi päädyit eroon? Onko se jotain sellaista, että jos tapahtuu uudestaan niin olette taas samassa pisteessä? Ja muistuttaako uusi mies vanhaasi ja on vain uusi versio hänestä? Kannattaisikohan puhua molempien kanssa erikseen ja kertoa ongelmasta, mitä he siihen sanovat.
Olen kyllä keskustellut asiasta exäni kanssa moneen, moneen kertaan. Nykyiseni kanssa siitä on hieman vaikea keskustella... hän myöskin eronnut samoihin aikoihin kuin minä, mutta heidän suhteensa oli aivan erilainen, he olivat peraatteessa eronneet jo muutama vuosi ennen konkreettista eroa. Minä ja ex-mieheni taas, kävimme pienillä reissuilla, vietimme aikaa yhdessä, meillä oli seksiä loppuuna asti.
Välillä mulle tuli sellainen olo että mieheni "ällötti" minua. Miten ilkeästi sanottu, mutta joskus seksin aikana oli näin, en halunnut häntä. Olikohan se vain joku vaihe, joita nyt pitkässä suhteessa on jos jonkinlaista.
Ero oli periaatteessa monen pienen asian summa. Juurikin se että olimme niin erilaisia. Meille tuli vaikka mun vanhempani käymään, niin ei ollut epäselvää kenellekkään ettei hän halunnut heidän olevan meillä. Ei puhunut mitään, tuijotti tietokonetta naama mutrulla. Sama jos sain hänet kylään jonnekkin. Kaikki pienetkin asiat olivat hänelle ns. vaikeita... lähteminen, tekeminen, kaikki. Mä hoidin meillä kaikki taloudelliset asiat, järjestin lapsen hoidon jos olimme lähdössä kahdestaan jonnekkin, minkä tietysti minä olin järjestänyt, suunnitellut ja muutenkin hoitanut. Se oli mulle ongelma että hänelle kaikki oli ok, kaikki käy ja kaikki sopii, ja ei ole väliä, ihan sama. Ei mihinkään omaa mielipidettä. Mies on selvästi "kasvanut" eromme jälkeen, ja on ymmärtänyt monia asioita, minkä takia ehkä paljon mietinkin että oliko ero oikea päätös.
Ihastuin myös tähän narsistimieheen joka pitkälti puhui minua eroon. Ihastuksia tosin tulee varmasti kaikille elämän aikana vastaan, mutta en ymmärrä miten se vei minut niin mennessään. Tuskin olisin eronnut ainakaan vielä, ilman tuota ihastusta. Tosin olen kuitenkin sitä mieltä, että ero oli todellakin välttämätön. Me emme olisi muuten saaneet solmujamme auki.
Exälleni kun näitä puhun, niin ei hän enää "jaksa" minua noteerata ja tosissaan ottaa... ja miksi ottaisikaan? Olen täysin tuuliviiri, välillä itekn hysteerisesti ja ikävöin perhettämme, ja välillä taas olen satavarma että haluan aloittaa elämäni tämän uuden kanssa. Se tästä tekeekin vaikeaa, kun ei omaan mieleensä voi luottaa, niin mihin sitten?
Vaikea tilanne todella mitä tehdä. Yleensä ei jää tuolla lailla valinnan varaa kahden miehen välillä, että molemmat ovat valmiit jatkamaan. Vaikea lähteä neuvomaan, mutta jotenkin tuntuu että exän kanssa olleet ongelmat ja eron syyt ehkä tulevat toistumaan. Kai ihminen voi muuttua ja kasvaa tietysti. Itsestäni vain tuntuu että kun kertoo asiat jotka toisessa esim ärsyttää niin toinen muuttaa käytöstään hetkeksi ja pian loksahtaa siihen samaan vanhaan uomaan. Joskus jotkut pikku-asiat laukaisee eron, mutta syyt ovat jossain ihan muussa. Exäsi kuulostaa kovin passiiviselta suhteessa; hänenkin pitäisi tai olisi pitänyt yrittää enemmän minusta. Tehdä asioita kuten seurustella vanhempiesi kanssa vaikka vain miellyyttääkseen sinua. Hän myös jätti vastuullesi kaikensortin asiat. Minua ainakin vaivaa jos joudun suhteessa olemaan jatkuvasti vetokelkkana; miehiltä kun odottaa kuitenkin - ainakin minä - turvaa ja suojelua tältä ilkeältä maailmalta.