Mä kirjotan nyt ekaa kertaa kun en oo aiemmin kehdannu koskaan niitä sit lähettää mitä oon kirjottanu. Nyt kahden siiderin jälkeen on ehkä rohkeutta lähettää. Tuntuu vaan niin pahalta ja silti mitättömältä, koska monet on niin paljon pahemmissa tilanteissa. En tiedä… haluaisin vaan et joku kertois mitä tehdä ja miten mä selviän tästä pahasta olosta ja oman elämäni loukusta. 😭
Tilanne on siis se että mä opiskelen sosiaalialaa ja elän avoliitossa. Liitto on lähes kuollu, vaikka miehestäni tykkään ja välitän niin en rakasta enkä voi nähdä meillä oikeestaan tulevaisuutta mut silti en pysty lähtemäänkään. Meillä ei oo oikestaan minkäänlaista läheisyyttä, hellyyttä tai keskustelua, seksistä puhumattakaan…Miehelläni on niin isoja ongelmia oman itsensä ja kaiken oman, käsittelemättömän pahan olonsa kanssa et se ei halua/pysty puhumaan enää mistään. Mut mä ylläpidän kulissia onnellisesta suhteesta ja hyvästä elämästä. Tän pahan olon taustalla on paljon kaikenlaista, mm. isän syöpä ja kuolema ja viiden vuoden avoliitto narsistin kanssa, joka käytti henkistä, fyysistä ja seksuaalista valtaa ja suurimmaks osaks mun rakkautta ja miellyttämisenhalua murentaakseen mut täysin (Mä en tienny että avopuoliso voi todella raiskata ja alistaa niin), rahapula opiskelujen takia jne. Kuitenkin tällä hetkellä tilanne on se etten ole koskaan ollut yksin ja nyt koulun kautta on joutunu käsittelemään kaikkia asioita ja tajunnu että ois pakko oppia rakastamaan ensin itseään ja selvittää omat asiansa ennen ku voi olla kenenkään muun kanssa, saatikka auttaa muita. Mut en vaan pysty tekee päätöksiä kun pelkään kaikkea ja varsinkin sitä yksin oloa. Tuntuu että oon pettymys kaikille kun en ookkaan se vahva ja itsevarma ihminen mitä esitän (kulissit kestää).
Hajottaa todella pahasti kun en voi oikeen kellekään puhua ja pelottaa etten enää koskaan osaa tuntea aidosti mitään muuta kun tätä pahaa oloa. Lääkärille en oo kehdannu mennä kun hävettää etten pärjää. Pidinhän mä äidinkin pystyssä isän kuoleman jälkeen. Tai en tiedä pidinkö… Ehkä sekin rakensi kulisseja meidän lasten takia. En tiedä mitä tehdä. Mä en jaksa enää! Välillä tekis mieli tehdä jotain pahaa (kun tiedän miten se helpottaa) mut joku vois huomata haavat tai arvet ja sillon kulissit vois sortua. Mä rakastan elämää ja ihmisiä mun ympärillä, mutta pelkään niin paljon aiheuttavani pettymyksiä tai pahaa mieltä että en pysty tekemään mitään millekään.
Tekis mieli pyytää anteeks että kirjotan kun tuntuu niin vähäpätösiltä nää omat ongelmat monen muun tilanteeseen verrattuna. Silti tuntuu järjettömän hyvältä miten paljon täällä ihmiset välittää ja jaksaa antaa itsestään omien ongelmiensa keskellä kun lukee noita keskusteluryhmiä. Ja siks kirjotankin kun tuntuu et oon sieltä jo paljon saanu. Jos joku jaksaa vastata niin kiitos jo etukäteen. 🙂🌻
Hei MissyBlue!
On hienoa, että löysit tämän kanavan ja uskaltauduit kirjoittamaan; olet jo ottanut ensimmäisen askeleen kohti uutta. Olet elänyt rankoissa olosuhteissa ja tavallaan tottunut asioihin, jotka eivät ole "normaaleja", eivät kuulu terveeseen parisuhteeseen. Se on kuitenkin tuttua ja sitä kautta turvallista. Tulevaisuus pelottaa, koska et tunne sitä; näinhän se menee. Kuitenkin, tuolla tavalla jatkamalla sairastut jollain tavalla. Mikä on heikko kohtasi, onko se sydän ja saat sydäninfarktin vai onko se mieli ja kenties psyykesi pettää. Tiedän itse mitä on yrittää ja jaksaa olla vahva kulissien vuoksi. Niin yritti myös tyttäreni, joka omassa onnettomassa avioliitossaan yritti jaksaa kulissien vuoksi, kunnes lopulta olo oli niin paha, että hän otti lääkkeitä ja alkoholia - onneksi vain sellaisen annoksen, joka oli hätähuuto ja hän selvisi. Sen jälkeen hän tajusi, että elämä on arvokkaampaa kuin kulissi. Siitä on nyt kohta neljä vuotta ja hän elää tällä hetkellä onnelisessa uudessa suhteessa.
Opiskelet sosiaalialaa, kuten itsekin olen opiskellut, ja siinä on kaksi kolikon puolta. Toisaalta opiskelujesi kautta tulet tietoiseksi asioista miten niiden pitäisi olla ja toisaalta tunnet myös häpeää siitä ettet onnistu omassa elämässäsi. Se on auttajan syndroomaa, pitää yrittää olla vahva, ettei muuten muka olisi "hyvä" työntekijä.
Olet avannut pään ja lähtenyt purkamaan tilannettasi. yritä kuitenkin saada myös ammattiauttajan apua, tarvitset sitä nyt tässä vaiheessa ennekuin tilanteesi pahenee. Nyt pääset vielä eteenpäin lievillä keinoilla, jos ajat itsesi loppuun, voit joutua kulkemaan tien loppuun vaikeimman kautta. Näin kävi rakkalleni, joka peitti ahdistuksensa ja masennuksensa, sinnitteli valtavien paineiden alla, kunnes lopulta psyyke petti, jostain oli löydettävä ulospääsytie ja hänen kohdallaan se tuli psykoosin kautta. Älä päästä tilannettasi niin pitkälle! Siitäkin tietysti päästään eteenpäin, mutta se on turhan kova koulu.
Käänny opiskelijaterveydenhuollon puoleen, nyt on tietysti kesäaika ja apua huonosti saatavilla mutta yritä!
Hei MissyBlue, mietin kohdallasi sitä, että niiden kulissien ylläpitämiseen menee niin kauheasti voimavaroja, että se vain pahentaa tilannettasi. Itse työskentelen terveydenhuollon ihmisten kanssa, ja voin sanoa, että ihan samalaista surua, sairautta ja masennusta sitä on työtovereissa kuin kaikkialla muuallakin maailmassa. Ei se ammatti ole mitenkään välttämättä suojaava tekijä. Päinvastoin voi myös olla, liian raskas ammatti voi kuluttaa myös energian niin, että vaivut masennuksen suohon helposti.
No niin sanoman pitimän, että älä nyt jää odottelemaan että romahdat lopullisesti. Sitten vasta asiat ovatkin ihan hullusta ja voi mennä monta vuotta toipumiseen. Hanki apu nyt, kun vielä toivottavasti jaksat. Erilaisia lyhytterapioitakin on olemassa ja lääkitystäkin saa aika helposti. Hanki voimavaroja, niin sitten ehkä jaksat taas miettiä ja muuttaa elämääsikin.
Moi MissyBlue!
Kun luin kirjoituksesi, tunnistin itseäni jollain tapaa siitä. Olen tuolla aloittanut toisen viestiketjun (Kuin toinen mies), voit lukea sieltä mun elämästäni.
Mä olen myös ollut kova miellyttäjä ja kulissien ylläpitäjä, mutta olen alkanut päästä siitä pikku hiljaa. Olen oppinut sen, että sitä yleisöä, jolle
näyttelin, ei oikeasti ole edes olemassa, kuvitelmissani vain kaikki muka seuraavat meidän ja mun elämääni.
Eräs, jota kovasti miellytin, oli oma äitini. Parantumiseni alkoi siitä, kun kerroin kaikki kaunani äidilleni. Ajattelin, että minulla on myös oikeuteni,
oikeus purkaa sisälläni olevat asiat, päästä vapaaksi niistä. Ja äidilläni mahdollisuus kasvuun, kun hänkin varmasti vaistosi, että minulla oli asioita
häntä kohtaan käsittelemättä.
Olen myös oppinut, että jos pystyt olemaan itseksesi onnellinen, niin pystyt suhteessa toiseen ihmiseenkin. Jos et hyväksy itseäsi ja ole onnellinen
siitä, mitä itse olet, vaadit suhteessa, että toinen täyttää oman onnellisuuden tarpeesi, eikä sinulla ole itselläsi toiselle paljoakaan annettavaa.
Se, että pystyt itseäsi rakastamaan onkin pitkä prosessi ja vaatii todellista nöyrtymistä, omiin synkkiin puoliin tutustumista ja armollista
suhtautumista itseesi. Se vaatii hiljaisuutta ja aikaa. Se vaatii sen, että hyväksyt pikku tytön, joka sisälläsi asustaa ja on keskeneräinen ja heikko.
Minulle Tommy Hellstenin kirjat ovat avanneet paljon uusia ajatuksia. Suosittelen sinullekin!
🙂🌻 Suurperheen lapsena olen kokenut samoja asioita.
Tunnen kuinka olen myöskin jollain tapaa syrjäyttänyt itseni sisarusten ja toisen vanhemman "eteen" ts. uhrautunut. Siitähän tässä oli kysymys vai kuinka.
Joskus tekee kipeää kovettaa itsensä ja toimia oman edun mukaisesti, mutta se vaan on tarpeellista niin tarpeellista!
Muuten käy niin että tilanne sairastuttaa;-- masennus, pelko jne ongelmia tulee ja niitä ei sitten enää selvitelläkään yksin ja läheiset joita on tukenut, ymmärtänyt; eivät nyt ainakaan ole heitä jotka auttavat tilanteessa kun maa jalkojen alla pettää. Vaatii rohkeutta tehdä ja toteuttaa päätöksensä mutta useimmiten se kannattaa ja jollei voi sitten vastuun ottaakaan itse itsestään; - Ammattiauttajia on ja kannattaa käyttää hyväkseen näitäkin kanavia.Voimia sinulle ja rohkeita päätöksiä ja kovasti itseluottamusta toivon sinulle🙂🌻