Kertokaa minulle mitä pitäisi tehdä!!1
Mieheni on työtön ja ei hoida raha asioita.Lupaa jatkuvasti hoitaa maksuja,mutta ne jää hoitamatta.
Nyt tyttäreni puhelin liittymä on kiinni ja kohta taitaa mennä myös minunkin.
Itse maksan asuntomme vuokran ja elämisen.Palkkani on pieni eli yhtään ylimääräistä ei jää.Meillä on 2001 vuonna syntynyt tytär vielä kotona ja kaksi aikuista lasta jo maailmalla.
Olen tupla mummu.

Pitäisikö minun ottaa avioero ja alkaa elämään omaa elämää.

Hei,

luulen, että olen nyt oivaltanut jotain mistä mieheni suhteen on kyse. Hänhän on terapeutin luona sanonut, että hän tahtoo, että me voisimme palata yhteen ja, että hän uskoo, että pystymme siihen. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Hän taitaa käyttäytyä vähän kuin esim ylipainosta kärsivä ihminen, joka haluaa laihtua ja tietää pystyvänsä siihen. Mutta koska tämä ylipainoinen ihminen oikeasti ryhtyy sitten niihin tekoihin, että hän aloittaisi todellaisen elämäntaparemontin, jotta saavutettu painonpudotus myös pysyisi? Ei välttämättä koskaan tai hän voi vähän aloittaa, mutta pienikin takapakki saa hänet luovuttamaan.

Kyse on siis mieheni kohdalla motivaatiosta. Mikä saisi hänen motivaationsa heräämään, että nyt on se hetki tehdä niitä asioita, jos todella haluaa minun kanssa onnellisen parisuhteen ja yhteiselon.

Minä yritän omaa osaani tässä tehdä, mutta hänen osaansa en voi tehdä. Parisuhteen kohdalla tekoja ei voi siirtää nk niitä voi painonpudotuksen osalta tehdä, sillä se on vain henkilön itsensä asia kun on painonpudotuksesta kyse. Parisuhteessa kyse on kahdesta henkilöstä ja jossain vaiheessa toisen aikaikkuna sulkeutuu.

Kalkkuna75 kirjoitti 11.6.2014 10:23

…

Kyse on siis mieheni kohdalla motivaatiosta. Mikä saisi hänen motivaationsa heräämään, että nyt on se hetki tehdä niitä asioita, jos todella haluaa minun kanssa onnellisen parisuhteen ja yhteiselon.
…

Juoksemalla hallitusti karkuun? Antamalla toiselle tilan ja mahdollisuuden juosta perään, haluta tosissaan, yrittää voittaa sinut itselleen. Pientä leikkiä kai, juuri niin, mutta itsellisyyteen pyrkivää elämää tarkoitan. Sellaista että riität itsellesi, ilman häntä etkä jää anomaan, jos hän ei tulekaan.🙂👍

Kiitos Pöllöhuuhkaja kommentistasi.

Teen asioita paljon yksin, olen aina tehnyt. Tiedän pärjääväni käytännönasioissa, ne eivät koskaan ole olleet minulle ongelma. Minut on aikoinani kasvatettu niin, että en pelkää tarttua toimeen. Se mitä puolisossani kaipaan, on juuri niitä hyviä hetkiä kun sai lapsen mentyä nukkumaan, niin hautautua hänen kainaloon. Tuntea kädet ympärillä ja saada suukko otsalle.
Nyt kun lapsemme on hänellä niin en pidä mitään yhteyttä, en muutenkaan pidä mitään yhteyttä ellei ole ihan pakko. Se sattuu minua, sillä silloin kun käyttäydyn niin, se tarkoittaa, että en välitä. Nyt olen hänelle sanonut, että nyt se ei tarkoita sitä, vaan yritän kunnioittaa hänen toiveitaan eli odotan että hän ottaa yhteyttä kun siltä tuntuu.

Olen huomannut hänen tekevän kokoajan töitä ja kun vaatekassin vaihdossa näemme hän kertoo jostain projektistaan. Parisuhdeterapeutilla hän aina sanoo, että on kiire ja monta asiaa pyörii mielessä.
Olen myös miettinyt sellaista, että onko nyt niin, että hän täyttää kaiken aikansa tekemällä työtä (silloin kun ei ole lapsemme kanssa) ja näin hänen ei tarvitse oikeasti kohdata tätä tilannetta. Menee vain hyvin....
Ennen poismuuttoa hän kuitenkin selitti, että hänen pitää oppia kohtelemaan minua ja lastamme hyvin eikä niin kuin hän on nyt tehnyt. Hän myös sanoi, että hänen pitää saada itsensä kuntoon jne. Mutta en ole huomannut mistään asiasta, että hän olisi jotenkin alkanut työstämään näitä asioita.

Minulle tapahtui häkellyttävä tilanne, pyydettiin treffeille. Kieltäydyin, sillä se ei sovi minulle, että tässä tilanteessa alkaisin katsomaan muille vesille. Oli toki imartelevaa, mutta samalla ahdistavaa. Tiedän olevani ihan mukiinmenevä ja joku työkaveri joskus talvella totesi pienessä nousussa, että olen: "nainen makkeimmillaan". Olen kuitenkin sitoutunut puolisooni ja siksi tässä rinnalla olen yrittänyt kulkea. MIetin, että jos hän nyt kehtaa tulla minulle sanomaan, että en rakasta häntä oikealla tavalla, niin isken häntä voikukalla päähän.

Tässä taas näitä mietelmiäni....

Kalkkuna, mieti mikä sua estää menemästä treffeille. Se ei tarkoita mitään muuta kuin että suostuu tapaamaan uusia ihmisiä. ei kerrassaan tarvitse sen enempää tarkoittaa.

Mutta mitä se sulle tekisi, niin sen että saisit hieman hengitystilaa ent?puolisostasi. Olisit hieman vähemmän vastuullinen teidän parisuhteestanne ja enemmän itsellisempi.

Edellisen luettuani vaikuttaa, että hän on se alivastuullinen teidän suhteessanne ja sinä se ylivastuullinen ja yrität vielä huolehtia kaiken parhain päin, vaikka hän on käytännössä jo jättänyt sinut kun on muuttanut erilleen yksin asumaan.

Mä veikkaan että siellä työkiireiden takana piilee joko tosiaan se, että hän pakenee kaikkea pohdintaa, mitä ei kykene yksinkertaisesti työstämään tässä hetkessä tai sitten siellä taustalla on jokin piiloteltu asia, toinen rakkaammalta tuntuva ihminen tai esim kriisi omasta seksuaalisuudesta tai jotain tiedostamatonta, käsittelemätöntä ja hahmottamatonta myllerrystä. Ei ihminen muuten pakenisi parisuhdetta, rakkautta ja oma perhettään...

Tilannetta ei auta, että toistat ylivastuullista kuviota, joka on muodostunut teidän välillänne automaattisesti ja aktiivisesti yhteisymmärryksessä omista maailmoistanne käsin kontaktipinnassa, jossa molemmilla on siihen tilanteeseen sopineet anturit ja tiedostamattomat tunnevaistot kunkin omasta menneisyydestä. Ja karista syyllisyyden harsot tietoisesti niskastasi, kyseessä on todennäköisesti toisen ihmisen sisäinen tiedostamaton prosessi, minkä edessä hän on vähän niinkuin lastu myrskynsä lainehilla...

Jos hän eristäytyy sinusta, tavallaan pakenee "töihinsä", on se hänen reaktionsa - jostain syystä. Se ei ole välttämättä lainkaan sinun vikasi, hänellä vaan on sellainen sisäinen mekaniikka, jolla hän toimii. Mutta sun ylivastuullinen toimintamalli ei välttämättä avaa tilannetta mihinkään, siksi suosittelisin kokeilemaan jotain ihan mitä tahansa muuta toimintatapaa, ihan mitä tahansa muuta itsellistä, itsellesi sopivaa ja itseäsi tukevaa. Hyvällä omallatunnolla!

Pirulliseltahan se tuntuu jos toinen on kuin haaleassa vedessä eikä reagoi eikä tee sitä, mitäon antanut toisen olettaa... siis että selvittäisi asioita itsensä kanssa aktiivisesti ja tulisi sitten päistikkaan rehellisesti ja avoimesti kertomaan mihin on päätynyt, kuulisi tunteensa ja tavoitteensa ja olisi niistä avoin ja kontaktoiva.... kun ei vaan ole edellytyksiä eikä ehkä motivaatiota siihen, niin milläs vaadit sitä toiselta...

En enää muista ihan tarkkaan, mitä kaikkea kirjoitit, kun tähän akkunaan ei jää sun kirjoitusta, mutta tässä asioita, mitä sun ikävänoloinen tilanne toi mieleen omasta ylivastuullisuuden kokemuksestani. Tsekkaa myös, jos sulla on Fisherin jälleenrakennus-kirja, onko miehesi käyttäytymisessä tiedostamattoman kapinan piirteitä, joihin olen toisaalla viitannut tarkemmin.
esim: https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?pager_current=52;grp=58;mid=52208
ja:https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=58;mid=49675;pager_current=99999

Itse tajusin, liian myöhään, että eksäni kapinoi tiedostamattaan omaa taustaansa kohtaan ja projisoi sen minuun. En osannut ottaa etäisyyttä, en osannut "nojata taaksepäin ja katsella näytelmää", vaan otin läheisyyttä etäisyyden sijaan. En onnistunut enkä osannut, mutta eipä siinä ollutkaan kysymys minun osaamisestani, vaan toisen omasta tiedostamattomasta prosessista, mikä häntä vei ja vie edelleen. Vieköön...

Toivotan sulle viisautta rakastaa ja kuunnella itseäsi, mitä itse elämältä pitkässä juoksussa haluat - kumppanin, joka pakenee jotain oman elämänsä käsittelemätöntä asiaa, vai kumppanin, joka suostuu vajavaisuuteensa ja hakeutuu avoimuutta kohti. Asia ei toki ole noin vain yksinkertainen, nimenomaan sallisit itsellesi hyvää itsekkyyttä ja itsesi rakastamista ilman velvotteita toista kohtaan, joka on jo ottanut etäisyyttä ja hakee jotain välitilaa tai itseänäisyyttään.

Tsemppiä toivotan haastavaan tilanteeseen
🙂👍

Kiitos pöllöhuuhkaja vastauksestasi.

Treffit, se mikä minua estää menemästä treffeille, on se, että en halua. En tunne mitään tarvetta tavata nyt ketään uutta ihmistä, varsinkaan vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Työni puolesta tapaan joka päivä hyvin paljon ihmisiä ja joka päivään mahtuu myös uusia henkilöitä ja koska työympäristöni on globaali niin saan vielä nauttia eri maiden kulttuuristakin ja tutustua eri maiden ihmisiin.

Kävin taas tällä viikolla juttelemassa terapeuttimme kanssa ja keskustelimme paljon minun tunteista, kasvuperheestäni, puolisoni kasvuperheestä ja siitä, mitä havaintoja terapeuttimme on tehnyt meistä. Oma kasvuperheeni ei ole varmastikkaan ollut minkään oppikirjan mukainen, mutta hyvinkin voimakkaasti on tunteet näytetty ja niitä on myös kohdattu. Tajusin, että mieheni perheessä tunteita ei ole, tämä nyt toki aika karrikoidusti sanottuna, mutta hyvin monen esimerkin perusteella siinä perheessä on eletty niin, että "kun siitä ei puhuta, niin sitä ei ole ja kun sitä ei ole, niin ei ole mitään ongelmaa, jota ratkoa". Esimerkiksi puolisoni äiti ei ole kyennyt kertomaan siskolleen, että me asumme erillämme. He ovat tekemisissä vähintään kerran viikossa ja siitäkin huolimatta hän ei ole edes tätä pysytynyt puhumaan.

Meidän tapauksessa tosiaan toinen elää hyvin voimakkaasti kapinavaihetta. Yhdessä vaiheessa koin jo, että olisi menty kapinoinnissa eteenpäin, mutta sitten tuli taas takapakkia ja se syyttävä sormi kääntyi täysin minuun. Nyt tällä viikolla kysyin sitä meidän terapeutilla ja hän sanoi, että hänellä lukee täällä hänen omissa papereissaan ihan samaa. Lohdutuksen sana tässä toki on se, että harvoimpa tuo kapinointi menee ihan tasaista viivaa, vaan liike on yleensä sahaavaa. Mutta toki jotkut jäävät tähän vaiheeseen, jossa he sälyttävät oman onnensa muiden vastuulle. "Jos sinä tekisit..., jos sinä olisit ......".

Olin yhteydessä yhteen toiseen terapeuttiin aiheen tiimoilta ja hän sanoi tuosta ylivastuullisuudesta aika hyvin: "Paraskaan ylivastuullinen ei toista vakuuta työskentelyn tärkeydestä vaan kapinoivan on se itse käsitettävä. Ylivastuullisen on puolestaan otettava vastuu omasta jaksamisestaan. Ylivastuullisuutesi on käännettävä itseen; olen vastuussa omasta jaksamisestani. Ennen kaikkea siitä."

Emme ole edelleenkään pystyneet tekemään mitään asioita pariskuntana tai perheenä. Puolisoni ei suostu yhtään mihinkään. Hän kuulema tietoisesti pitää minuun etäisyyttä ja uskoo, että jos teemme parina/ perheenä jotain niin se tekee hänen kohdallaan sen, että oiomme asioita ja hän sitten helposti palaa niihin vanhoihin toimintatapoihin. Toinen syy on myös se, että hän ei kaipaa seuraani, koska hän voi nyt niin hyvin omassa rauhassaan. On hyvin kaunis koti ja vapaus. Työmäärät vain kasvavat ja hänellä on siinä mielessä samanlainen työ kuin minulla, että niin paljon kuin haluat tehdä, niin ne työt eivät vain lopu. Voisin ihan hyvin istua itsekkin koneella tehden töitä 12h päivässä ja siltikään ei tulisi sitä tilannetta, että työt loppuisivat. Voisin hioa esitysmateriaaleja, raportteja, memoja, projektisuunnitelmia jne. Itse olen vain rajannut perheeni ykköseksi ja pyrin pitämään työpäivät kohtuullisina.

Mitä tämä asumusero on opettanut? Se on todellakin opettanut minulle paljon uusia asioita ja myös asioita, joita en ole edes tiedostanut. Olen ymmärtänyt kuinka syvästi rakastan puolisoani, en suostu uskomaan, että olen hänestä riippuvainen, sillä arkeni pyörii ihan hyvin. Kaipaan kuitenkin hänen seuraa, hänen kainaloon ja syliin, haluaisin hänet elämääni ja haluaisin jakaa hänelle asioitani ja ajatuksiani. Olen myös oppinut, että olen varsin sitkeä tapaus, uskoin olevani paljon heikompi, uskoin luovuttavani nopeammin. Olen myös oppinut omasta kasvuperheestäni uusia asioita ja sitä, miten perheeni on minuun vaikuttanut ja mitä asioita minä olen repussani kantanut nykyiseen avioliittooni. Lista jatkuisi vielä pitkäänkin, mutta en nyt niitä tähän kirjoita sen enempää. Se mitä myös olen oppinut, niin on se, että sivusta on helppo neuvoa -erityisesti silloin kun ei ole itse kokenut vastaavanlaista tilanetta. Pyysin jopa anteeksi yhdeltä ystävältäni sitä, kun en ollut häntä osannut tukea hänen avioerokriisissään, nk olisin halunnut. Oma ehdoton kapea katsontakanta on laajentunut huimasti ja olen huomannut, että kaikki liittyy kaikkeen ja kaikissa asioissa on hyvin monta puolta.
Vaikka prosessi on ollut myös hyödyllinen, niin jos nyt minulta kysytään, että suositteletko asumuseroa, niin luulenpa vastaavani, että en tiedä. Tämä on ollut ja on edelleen todella rankkaa.
Nyt meillä on heinäkuun ajan taukoa terapiasta, koska terapeuttimme on lomalla ja elokuun puolessa välissä sitten pitäisi taas jatkaa siellä käyntiä. Nyt kuitenkin taidamme käydä niin, että puolisoni käy myös yksin. Silloin hän pystyy rauhassa paneutumaan siihen, että miksi hän toimii tietyllä tavalla esim juominen, väliinpitämättömyys, työkaveriin ihastuminen, konfliktien välttely jne jne. Uskon, että se on oikein hyvä asia ja hän saa siitä paljon irti. Minä olen tämän kevään käynyt myös yksin juttelemassa ja ainakin minulle se on ollut hyvin tarpeen. Ei tarvitse miettiä miten asioita sanoo ja voi keskittyä vain itseään vaivaaviin asioihin.

En tiedä löytyykö palstalta sellaisia henkilöitä, jotka ovat käyneet läpi pitkän terapiajakson ja onnistuneet rakentamaan hyvin ja toimivan parisuhteen puolisonsa kanssa, mutta jos on, niin enemmän kuin mielellään niitä tarinoita kuulisin, lähinnä niitä opetuksia, mitä on matkan varrella tullut. Toinen asia mikä kiinnostaa kovasti on parisuhde seminaarit/ leirit. Miltä ne ovat vaikuttaneet ja esim. miltä se tuntuu kun 10 paria puhuu asioistaan ja sitooko ryhmäläisiä jokin vaitiolojuttu?

Mukavaa lauantaita kaikille 🙂🌻

okkei ymmärrän, ei muakaan innostuta treffeillä juosta kun oma elämä tuntuu riittävän ja on mukavaa peilata omaa itseään ja opetella itsellisyyttä.

Siinä suhteessa sä tunnut olevan hyvällä matkaa jo ja hienosti puet asioita sanoiksi. Rakkauttakin riittää ainakin jonkin aikaa toiselle, jos toinen jaksaa prosessissa pysyä mukana ja halöuaa proseessoida. Tossa Fisherin jälleenrakennuskirjassa on liitteinä parantavasta erillisyydestä matskua lopussa, jota en ole kahlannut sen tarkemmin läpi, mutta se on nimenomaan asumuserossa oleville tarkoitettua - hieman vaikutti monimutkaiselta, mutta onhan tilannekin monimutkainen 😀

Tsemppiä toivottelen sulle ja uskallusta ajatella itsellisesti 😀 🙂👍

Kuinkas sitten kävikään....
Nyt paljastui, että puolisollani on ollut koko tämän asumuseron ajan edelleen suhde tähän työkaveriinsa ja tämä suhde on syventynyt seksiin, yhdessä nukkumiseen -ihan kaikkeen asti.
Niin vain ollaan käyty koko kevät ja osa kesää terapiassa ja kokoajan asia on kiistetty. Mutta nyt minä tiedä, eikä hän mitenkään pysty tätä enää selittämään toisinpäin minulle. 😠

Kalkkuna75 kirjoitti 1.7.2014 11:17

Kuinkas sitten kävikään....
Nyt paljastui, että puolisollani on ollut koko tämän asumuseron ajan edelleen suhde tähän työkaveriinsa ja tämä suhde on syventynyt seksiin, yhdessä nukkumiseen -ihan kaikkeen asti.
Niin vain ollaan käyty koko kevät ja osa kesää terapiassa ja kokoajan asia on kiistetty. Mutta nyt minä tiedä, eikä hän mitenkään pysty tätä enää selittämään toisinpäin minulle. 😠

Kalkkuna75, nyt taitaa olla niin, että nyt todella otat vastuuta pelkästään omasta jaksamisestasi. ettei vaan käy niin, että romahdat, kuten minulle kävi pettämisen seurauksena. Olen aluksi todella sitä mieltä, ettei missään nimessä erillistä elämää,mutta nyt ymmärsin romahtamisen seurauksena, että olen vastuussa vain omasta ja lasteni elämästä. mieti, jos pystyt, mikä on sinulle nyt kaikkein parasta. on todella raaakaa, väkivaltaista, jos miehesi on pystynyt moiseen, että terapiassakin valehdellut suhteesta.
onko tämä sinun suhteesi mieheesi nyt sitä, että se antaa sinulle voimavaroja eteenpäin?

Kalkkuna75 kirjoitti 1.7.2014 11:17

Kuinkas sitten kävikään....
Nyt paljastui, että puolisollani on ollut koko tämän asumuseron ajan edelleen suhde tähän työkaveriinsa ja tämä suhde on syventynyt seksiin, yhdessä nukkumiseen -ihan kaikkeen asti.
Niin vain ollaan käyty koko kevät ja osa kesää terapiassa ja kokoajan asia on kiistetty. Mutta nyt minä tiedä, eikä hän mitenkään pysty tätä enää selittämään toisinpäin minulle. 😠

Anna itsellesi lupa kaikenlaisiin tunteisiin, vihaan ja kaikkeen sellaiseenkin. Anna lupa itsellesi tunteisiisi ja kirjoita niitä vaikka ulos - piirrä - suttaa paperille - hakkaa tyynyä tai kaada seinää ja huuda - mitä tahansa millä saat annettua itsellesi konkreettisesti oikeuden niihin tunteisiin. Särje vaikka yhteisiä astioitanne tai mitä tahansa, millä voit purkaa tunteesi ja antaa niille oikeuden tulla. Toki harkitse tekojasi, sillä olet niistä vastuussa, jos jotakuta vahingoitat, mutta tunteiden anna tullla ulos.

Itselleni oli todella vaikeaa käsitellä vihan tunteita ja sitten kun ne yrittivät tulla ulos niin kilttinä, liian kiltiksi oppineena en osannut niitä ilmaista - kerran lähdin ystävän neuvosta liikkumaan, pakkasilla menin uimahalliin ja aloin ulospuhallellessani karjua veteen karmeita syytöksiä ja vihaa eksääni kohtaan siellä hallissa. Tuskin kukaan siellä kuuli mitään, kun karjuin veteen minkä jaksoin ja huomasin uivanikin tehokkaammin ja helpommin ja aikani uituani ja saunottuani kun kävelin kotiin niin olin lauhkea kuin lammas. En silti kieltänyt tunteitani enkä ottanut niitä takaisin, purin niitä vain ja ai että tuntui hyvältä haukkua eksäni sinne altaaseen. Ajattelin, että voi vitsi varmaan ensi yönä ne vedenpuhdistuslaitteet vinkuvat liiasta työstä kun sinne on niin paljon tuskaa tungettu, altaan veteen tollaviisiin 😀

Ja hae itsellesi ihan ITSELLESI VAIN apua. Katkaise välit eksääsi, muuta pois, hävitä hänestä muistuttavia asioita näkyviltä - suojele itseäsi ja lähde kauemmas, siellä on elämää, jota koet jonkin ajan kuluttua yksin itsellisesti hyvillä mielin.

On hulluutta jäädä tuollaiseen kuvioon, ja erittäin ymmärrettävää että olet halunnut tehdä töitä yhteisen suhteen eteen, erittäin ymmärrettävää, mutta jos toinen ei sitä tee, niin suojele itseäsi. 🙂👍

Pientä tilannekatsausta tähän.

Avioeropaperit on nyt allekirjoitettu ja ne ovat lähteneet eteenpäin. Ositusta ei ole vielä suoritettu, mutta sekin on työnalla. Olo on.... mitenkä sen nyt sanoisi, todella huono. Kaikenlaiset tunteet viiltävät koko kropan läpi, ilman, että ne kysyisivät lupaa. Töissä itku puskee läpi, niin, että en ehdi nurkan taakse piiloon vaan työtoverini ovat nyt joutuneet myös tilanteen näkemään.

Edelleen rakastan miestäni. Rakastan häntä paljon. En tokikaan sano sitä hänelle, enkä sitä, että kaipaan, että haluaisin uskoa meidän selviävän kaikesta pahasta. Mieheni on nyt ollut siinä moodissa, että hän ei kuulema minua rakasta ja ei usko, että hän voisi tulla minun kanssa onnelliseksi. Tätä asiaa hoen itselleni kokoajan, jotta en elättelisi turhia toiveita minkään suhteen. Esimerkiksi sen, että mieheni "tulisi järkiin ja haluaisi taas minut".

Tiedän, että nyt on rikottu paljon, todella paljon. Ne minun luottamuksen rakennus yritykset saivat kylmää vettä niskaan ja minun on vaikea nähdä, että luottamus kovinkaan helposti enää palaisi meidän välillemme.

Mitä tästä eteenpäin? Yritän selvitä aina seuraavasta minuutista. Lueskelen paljon kirjoja joissa käsitellään parisuhdetta, sen päättymistä ja itsetutkiskelua. Yritän jollain tavalla ottaa tilanteeseen etäisyyttä ja taas elokuussa jatkan terapiaa. Toki terapia muuttui nyt eroterapiaksi.

Itse mietin sitä, että minkälainen ihminen voi toimia niin, että käy kulissin omaisesti terapiassa, antaa puolisonsa ja lapsensa uskoa toista ja valehtelee myös toiselle naiselle. Välillä rakastaa, välillä ei rakasta, välillä vika on meidän suhteessa, välillä hänessä itsessään, välillä uskoo ja toivoo meidän yhteenpaluuta ja välillä taas ei missään nimessä. Mitä oikein tapahtuu, tapahtui?

Kun täällä olen lukenut ihmisten eri tarinoita parisuhteistaan, niin osan kohdalla tuntuu, että pariskunnat selviävät vaikka minkälaisista ongelmista ja sitten taas jokin ihan pienikin juttu voi kaataa jonkun parisuhteen.

Tsemppiä kaikille surussa painiville!

Moi Kalkkuna.

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Vaikka vielä tunnet rakkautta toista kohtaan, niin kyllä se siitä laimenee. Muista myös huolehtia lapsistasi. He todennäköisesti tuntevat samoin kuin sinäkin ja tarvitsevat apua näiden käsittelemiseen. Lapselle voi vaikka sanottaa, että ikävä on muistamista. Lapset saattaa toivoa pitkäänkin sitä yhteenpaluuta ja se ottaa välillä koville, kun tietää eittei ole mitään mahdollisuutta.

Jossain vaiheessa alat tuntemaan vihaa ja inhoa toista kohtaan. Ne tunteet auttavat pääsemään eroon lopullisesti. Noi tunteet pitää vain purkaa oikein pois. Olen itse tässä vaiheessa enkä voi ymmärtää ja antaa anteeksi sitä mitä ex meni tekemään. Ehkä joskus sitten voin jopa kohdata hänet, mutta just nyt ei paljoa kiinnosta.

Jaksamista sinulle. Olo kyllä helpottaa pikkuhiljaa.

Hei Sammy75 ja kiitos viestistäsi.
On kyllä todella vaikea uskoa, että ihminen, jota on rakastanut ja rakastaa edelleen, järjestää tälläisen kulissiyrittämisen. Miten sellainen ihminen, jonka olen lasteni isäksi ottanut voi toimia näin. Se vielä, että pettäisi, mutta että sen jälkeen näin törkeästi peittelee, salailee ja antaa toisen yrittää ja toivoa, niin menee kyllä minun hilseeni yli.

Olen yrittänyt puhua lasten kanssa niin paljon kuin se on heidän ikäisten kanssa mahdollista. Olen pitänyt sylissä ja sanonut, että selviämme mistä vain ja, että äiti on nyt hyvin surullinen ja välillä itkeekin, mutta meillä ei ole mitään hätää.

Uskon ja itseasiassa tiedänkin, että selviän tästä. Aivan varmasti, on minua sen verran monessa sopassa keitetty, että tähän minä en hyydy. Minä vielä nousen jaloilleni ja se mitä tästä sitten olen saanut, niin on se, että olen oppinut paljon itsestäni ja olen myös huomannut, että monessa asiassa olen taitava ja hyvä. En pidä tätä mieheni ansiona, sillä jos uskoisin kaikki ne asiat mitä hän on meidän kriisin aikana sanonut, niin ei niistä sanoista kyllä todellakaan saa vahvempaa itsetuntoa.

On kurjaa kun itse uskoo avioliittoon, kurjaa kun uskoo siihen, että kaikesta selvitään kun vaan tehdään kovasti töitä. Sitten toinen vain tarjoilee aina vain isompia liukumiinoja, joihin jysähtää.
Eiköhän tämä tästä taas etene.

Komppaan Sammyä. Yksipuolinen rakastaminen ei ole molempien vapaaehtoisesti valitsemaa rakastamista ja sitoutumista siihen. siinä mielessä jätetty jää usein hieman koukkuun omaan tunteeseensa, johon toinen ei kuitenkaan anna vastakaikua, vaikka niin toivoisit, rukoilisit ja tahtoisit.

Ota konkreettiset teot käsillesi ja eteesi: entinen kumppanisi teki tätä ja tätä ja valitsi näin. Sen konkretisoiminen vähitellen antaa sinussa itsellesi luvan vihalle ja surulle ja oman tunteen purkamiselle. Se on elintärkeää oman selviämisesi kannalta, ettet jää kiinni entiseen, jos toinen on jo menossa menojaan eikä kaipaa takaisin. Se on surullista ja tuskaisaa ja harmillista ja ikävää sen aikaa, kun sitä on, kunnes antaa niille tunteille luvan tulla ulos ja kuulen että se on sulla tulollaan. Anna tulla vaan kaikkien tunteiden ulos, ne ovat sinun tunteitasi ja sinulla on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin.

Usein (ainakin meillä liian kilteillä) on taipumus yrittää ja yrittää ja pelätä negatiivisten voimakkaiden tunteiden käsittelyä. Ajatellaan että jospa se siitä järkiintyy ja voi kun pa se tulisi järkiinsä. Se on normaalia, ja siitä pääsee eteenpäin pikkuhiljaa.

Jos saat Fisherin erokirjan (jälleenrakentaminen) käsiisi, niin siinä on ainakin monelle meistä ollut avullista tekstiä ja itsehoito-ohjeita ja tehtäviä. Aikaa se vie jonkin verran mutta kannattaa... työstää omia tunteitaan ja påäästä niiden herraksi ja hallitsijaksi. 😀 🙂👍

Hei Kalkkuna
Itsekin äskettäin muuttanut asumuseroon ja itku tuli tätä lukiessa. Kovasti voimia sinulle!