Lämpöinen tervehdys kaikille kohtalotovereille.

Olipas jotenkin valtavan suuri helpotus löytää tämä vertaisketju. Olen kohta pari vuotta yrittänyt kartuttaa omaa tietoani aspergerista/autismin kirjosta ja etsinyt keinoja elvyttää suhdetta jossa on paljon hyvää, rakkautta ja läheisyyttäkin, mutta josta jo heti alkuhuuman hävittyä ymmärsin henkisen puolen ja syvemmän yhteisymmärryksen tyystin uupuvan. Hassua että löysin tämän ketjun vasta nyt, mutta ehkä kaikki elämässä tapahtuu juuri silloin kuin pitääkin, ja olen todella kiitollinen siitä miten paljon sain jo ihan vain siitä kun luin teidän avoimesti ja monipuolisesti kirjoittamianne kokemuksia elämästä assin kanssa.

Haluan jakaa myös oman tarinani, mutta tuntuu että juuri tänään minulla ei ole riittävästi voimia sen aukikirjoittamiseen (itselläni on ADHD ja olen opiskellut vaihteeksi neuropsykologiaa koko alkupäivän, aivot alkavat olla jo melkoisen mutkalla).

Iloa, valoa ja lempeyttä päiviinne!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirheen korjaaminen
• Muokattu moderaattoreiden toimesta 2 vuotta, 11 kuukautta sitten. Syy: -

Viestiketjusta on aikaa, mutta haluaisin silti kirjoittaa ja toivottavasti joku muukin vielä myöhemmin kommentoi. Menin 1998 naimisiin puolisoni kanssa. Meillä on neljä poikaa, vanhin 20 seuraava 17 sitten vielä 10 ja 8 vuotiaat. Koko ajan olen tiedostanut että kaikki ei ole aivan tavallisesti. Miehelläni ei ole diagnosoitu mitään. Vanhin poikamme oli hetken tutkimuksissa neljävuotiaana, mutta ne keskeytettiin, koska riittävästi näyttöä niiden tarpeellisuudesta ei ollut. Silloin sanottiin että jos tulee ongelmia vaikka koulussa niin sitten jatkotutkimuksiin. Poikamme on kuitenkin pärjännyt sekä lukion että nyt armeijan. Toiset poikamme eivät ole niin tulleet isäänsä.

MIeheni on mukava ja kunnollinen ja ei petä, tekee oman osuutensa kotitöistä huolehti hyvin raha-asioista, omakotitalostamme, töistään ja osallistuu arkeemme. Eli periaatteessa kaikki on kunnossa. Mies osaa olla hellä ja kuunnella ja meillä on hyvä seksielämä. Tiedän että mieheni rakastaa minua ja minä häntä. Tiedän itsekin olevani varmasti hankala. Olen tosi tunteellinen ja ailahtelevainen ja stressaan milloin mistäkin. Silloin mieheni tuntuu mukavan tasaiselta.

Mutta on sellaisia pieniä asioita, jotka ovat toistuneet vuodesta toiseen. Mieheni rakastaa rutiineja ja kutsunkin häntä välillä leikilläni askeetikoksi. Hänelle riittää että elämässä on tietyt perusasiat. Näitä on esimerkiksi aamupuuro, jota ilman hän ei halua olla tai keitetyt perunat, säännölliset ruoka-ajat, sauna lauantaisin. Minun ei tarvitse häntä näissä passata itse hän keittelee puuroa ja perunoita ja lämmittää saunaa. Ja mielellään me näitä hänen keittämiään perunoita ja puuroja syömme ja saunassa käymme. Mutta jos haluaisin että söisimme välillä vaikka mysliä aamulla. Se on miehelleni suuri pettymys. Hän syö puuronsa vaikka me muut söisimme mitä. Lisäksi ruoka-ajat hän haluaa säänöllisinä. Päivässä kuuluu siis olla kaksi lämmintä ateriaa, aamupala, välipala ja iltapala. Ja perunaa pitäisi olla jossain muodossa edes kerran päivässä. Ihan siis terveellistä enkä valitaaan varsinaisesti tästä asiasta vaan yritän kertoa että tälläinen tavallisuus luo miehelleni turvallisen olon. Hän voi siis ottaa töihin evänä toisen aterian jne, mutta elämä ei todellakaan ole kovin spontaania näin. Hän ei halua että lomallakaan että nukumme vaikka yli yhdeksään tai joku klo 11 on ainakin jo ihan liikaa. Olen aamuvirku että ei sekään haittaa minua. Yritän vain kertoa siitä jotenkin hänelle tyypillisestä ajattelusta että asiat tehdään näin koska ne kuuluu tehdä näin.

En saa miestä helpostikaan innostumaan loma-asioista. Välillä hän on osallistunut matkoille ja välillä ei. Matkoilla hänellä on tapana lässäyttää tunnelma. Jos nautin meren rannasta, hän saattaa valittaa että tuulee liikaa, Jos nautin auringosta hänen on kuuma, jos viilenee hän valittaa kylmyydestä tai vetoisuudesta. Se skaalaa jolla hän olisi tyytyväinen on melko pieni. Joskus kuitenkin onnistumme ottamaan rennosti ja minusta tuntuu melkein normaalilta. Mieheni on hyvä ajamaan autoa, mutta hän ei halua istua autossa pitkään, ettei vain selkä puutuisi. Siispä pidämme taukoja ja majoitumme matkan varrella jos pidempi ajomatka. Sekin sopii minulle ja lapsille. Tarkoitan vain että pientäkään joustoa ei näissä asioissa ole. Itse minua ei niin haittaa jos ratkaisut olisivat luovempia, voisin mainiosti siirtää lounasaikaa tarjoamalla perheelle pientä välipalaa tai ajaa pidemmän rupeaman jos kaikki ovat tyytyväisiä.Välillä lomailen ilman miestäni ja minut valtaa käsittämätön vapauden tunne, teemme lasten kanssa asoita vähän erilailla ja nautin siitä.Toisaalta mieheni on paljon töissä ja siksi arvostaisin yhteisä hetkiä perheenä loma-ajalla.

Arjessa haluaisin välillä kertoa murheitani miehelleni ja mieheni osaa hyvin kuunnella. Ei hän hirveästi osaa kommentoida ja välillä huomaan että hänen ajatuksesa ovat tosi erilaisia kuin omani, mutta koen hetket tärkeiksi. Mieheni saattaa kuitenkin kesken kaiken alkaa lämmittämään hellan pesää tai jotain muuta, vaikka olisin sanomassa mitä. Hänellä ei ole tilannetajua miten voisi vaikka ensin sanoa jotain lohduttavaa. Siitä tulee olo että hän olisi väliinpitämätön, vaikka ei kai se sitä ole. Mieheni on todella rehellinen mielipiteissään eikä kaunistele ajatuksiaan. Välillä loukkaannun siihenkin. Toisaalta ei tarvitse epäillä jotain mitä hän sanoo silla sitä hän myös tarkoittaa. Tuntuu että hän ei todellakaan osaa pelata mitään sosiaalista peliä. Se on tietysti hyväkin asia.

Lasten kanssa mieheni puuhailee paljon yhdessä. Vauvojen hoidossa mieheni oli todella taitava. Uhma-ikäisten kanssa mieheni oli hukan liian jyrkkä, mutta toisaalta lapsillemme on sitä kautta tullut hyvin rajoja ja rakkautta. Vanhimman poikani kanssa miehelläni on hyvä suhde. He ovat samanlaiset. He voivat uppoutua puhumaan politiikasta, historiasta, kasveista, kieliopista, matematiikasta tai ihan mistä vain pitkäksikin aikaa. Mutta 17-vuotias poikamme joka haluaa bilettää ja elää nuoren elämänjanoista teini-ikää on aivan vieraantunut isästään. Se on sääli. Minusta juuri tämä lapsemme tarvitsisi isäänsä eniten. Miehestäni ei ole minulle tukea, koska hän ei saa luotua keskusteluyhteyttä. Mieheni jollain lailla odottaa että toinen ottaisi hänet aina ensin huomioon ja asettaisi ikään kuin tärkeimmäksi. Olen ajatellut että se itsekkekkyyttä, mutta toisaalta se tuntuu joltakin sosiaaliselta kyvyttömyydeltä. Riitely mieheni kanssa etenee aina tiettyä kaavaa myöten ja päättyy siihen etää mieheni ajattelee olevansa itse oikeassa ja että toinen osapuoli on väärässä. Hän voi pyytää anteeksi koska huomaa minun tulleen surulliseksi, mutta omissa mielipiteissään hän on aivan peräänantamaton.

Suhteemme toimii koska teen sen eteen todella paljon töitä. Yritän elää elämää jossa miehelläni olisi kaikki hyvin. Joskus vain tuntuu että väsyn tähän yrittämiseen. Varsinkin nyt kun tuntuu että tarvitsisin mieheltäni tukea teini-ikäisemme kanssa. Lisäksi on vielä omat työt ja kaikkikin lapset tarvitsisivat minua. Tunne usein riittämättömyyttä koska pidän kasassa jotain mitä kutsutaan perhe-elämän paletiksi. Kannattelen tätä kaikkea uuvuksiin asti.

Ymmärrän neljän pojan äiti miksi olet uupunut.
Olen ollut oman kumppanini kanssa nyt vajaa kolme vuotta ja olen tullut siihen tulokseen, ettei minun voimat riitä tähän. Kumppanillani ei ole virallista diagnoosia, mutta on käynyt elämänsä aikana useammallakin terapeutilla masennuksen takia ja silloin hänen kanssaan on puhuttu sekä autismista että neuroottisuudesta. Kuitenkin hän on myös todella vahvasti tunneihminen, kylläkin se painottuu enemmän negatiivisiin tunteisiin.

Tuntuu kuin koko ajan olisi kivi kengässä. Töitä on liikaa tai liian vähän, ensin pelätään potkuja ja seuraavassa hetkessä toivotaan että ne potkut tulisi. Ja tiedän että tykkää töistään, kyse ei ole siitä. Ei vain pysty olemaan mihinkään tilanteeseen tyytyväinen. Ja murehditaan ihan joka asiasta. Ihan kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Kaikki uutiset ja jopa kommentit niihin uutisiin luetaan läpi. Ja analysoidaan tätä kaikkea jatkuvasti, hänen päässään ei ole ikinä hiljaista hetkeä. Hän kärsii tästä, tiedän sen, mutta toisaalta hän ei myöskään ole koskaan halunnut sitoutua terapiaan ja yrittää löytää ratkaisuja tilanteeseen. Kaikki terapiasuhteet ovat päättyneet muutaman käynnin jälkeen, lähinnä sitten kun uni- ym. reseptit on saatu uusittua.

Niihin asioihin jotka kiinnostaa, mennään niin syvälle kuin pystytään. Mm. uutiset, vanhat autot ja tietotekniikka. Näistä aiheista voisi puhua loputtomiin. Kun ajetaan jossakin, joka ikinen vanha auto pitää tunnistaa ja kertoa muutama yksityiskohta niistä. Näihin myös törsätään säälimättä rahaa. Ihan sama mitä vaatteita on päällä, kunhan tietokoneita on kymmenen varastossa odottamassa jos yksi menee rikki. Eikä sitä rikki mennyttä voi laittaa roskiin, koska sitä voi käyttää varaosina niihin seuraaviin koneisiin. Neurootikolle olisi painajainen jos jokin laite menisi rikki eikä varaosaa löydy kaapista valmiina. Sen takia niitä varaosia on kaapit pullollaan.

Koko aikana on riidelty kaksi kertaa. Mies ei halua riidellä. Sitten kun asioita kertyy tarpeeksi, hän heittää kaikki vuoden aikana kertyneet kaunat kerralla pöytään. Olen yrittänyt sanoa, että olisi parempi sanoa heti ja nätisti. Eikä vuoden päästä kun en voi enää muistaa että mihin tilanteeseen jokin sanominen liittyy. Hän ei ole koskaan mielestään väärässä tai että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Ei oikeastaan edes pahoittele, jos minä pahoitan mieleni.

Jos yritän puhua omista asioistani, hän harvemmin kommentoi. Ennemminkin hän kääntää puheen johonkin vastaavaan tapahtumaan hänen elämässään. Tuntuukin välillä turhauttavalta hakea hänestä tukea, kun puhe kääntyy aina häneen. En usko että hän tekee sen tahallaan, ei vain ymmärrä miten toisen tunteisiin samaistutaan. Välillä tuntuukin, että hän samaistuu paljon paremmin elokuviin tai tv-sarjoihin kuin oikeaan elämään.

Tiedän että hän rakastaa minua. Yrittää tehdä joitakin asioita joista minä tulisin iloiseksi. Kylläkin ne liittyy aina vain niihin asioihin, jotka häntä kiinnostaa. Esim. mielellään neuvoo minua uuden tietokoneen ostamisessa, koska on itsekin niistä kiinnostunut. Mutta jos hauaisin ostaa uuden Volvon, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa.

Ja minäkin välitän hänestä paljon, rakkaus on vain minun puolelta hiipunut. Tuntuu että olen jotakin äidin ja päivien piristäjän väliltä. Aina pitäisi jaksaa tsempata häntä, yrittää valaa uskoa ja tuoda aurinkoa päivään. Mutta mikään mitä olen tehnyt ei riitä, aina on jokin asia joka on tänäänkin huonosti ja minkä takia päivä on pilalla. Huomaan että oma mielialani menee koko ajan alemmas. Parempi päivä nostaa sitä hieman, sitten tulee taas useampi huono päivä joka vie jyrkästi alas päin.

Nostan hattua teille jotka olette jaksaneet vuosia tai vuosikymmeniä. Ainoa asia joka itsellä on jäljellä on erokeskustelu mieheni kanssa. Pelkään sitä todella, koska pelkään kuinka se romahduttaa kumppanini maailman. Mutta en jaksa enää kannatella tätä suhdetta ja pitää toisen mielialaa ylhäällä.

Olen elänyt 26 vuotta avioliitossa asperger-naisen kanssa. Suhteemme on päättymässä omasta aloitteestani. Luin lävitse osan tämän keskustelun kommenteista ja huomasin, että tässäkin ketjussa on paljon ihmisiä, jotka ovat olleet hankalassa ja yksipuolisessa suhteessa asperger-ihmisen kanssa vasta muutamia vuosia.

Paras neuvoni teille on: lopettakaa parisuhde. Mitä nopeammin, sen parempi. Itse kadun elämässäni eniten tässä parisuhteessa hukattuja vuosia. Asperger-ihmistä et voi muuttaa. Kyseinen kehityshäiriö pahenee iän myötä ja tämä tarkoittaa jatkuvasti huonompaan suuntaan menevää parisuhdetta. Uskon, että Asperger-ihmisen kanssa voi elää tasapainoisessa parisuhteessa ainoastaan toinen nepsy.

Aikaisemmin olen pyrkinyt muiden ponnistelujeni ohella peittää suhteeni aiheuttamia vihan ja turhautumisen tunteita. Olen vasta hiljattain ymmärtänyt, että nämä tunteet ovatkin pyrkineet varoittamaan itseäni tästä haitallisesta ja hyväksikäyttävästä suhteesta. Luonnostani en ole vihainen ja katkera ihminen. Nuo tunteet saavat vallan useinmiten kotona ja kumppanini läsnäollessa.

Asperger-ihminen ei ole paha tai ei välttämättä elä tahallaan läheistään loukaten. Tuo käytös johtuu kehityshäiriöstä, jota ei voi parantaa tai muuttaa. Toimivassa parisuhteessa huomioidaan kahden ihmisen tarpeet tasapuolisesti. Neuropsykiatrisesti normaali ihminen (niin mkes, nuin nainenkin) tarvitsee jatkuvaa rakkautta, kosketusta, välittämistä, lohduttamista ja ymmärtämistä. Valitettavasti selkeästi suurin osa autistisista ihmisistä ei näitä tarpeita voi täyttää.

Haluan korostaa vielä kerran, että ette tule löytämään pitkäkestoisia ratkaisuja parisuhdeterapeutilta, keskustelupalstoilta tai tukiryhmistä. Ystävänne ja muiden läheisten tuki ei loppupeleissä pelasta tai paranna huonoa parisuhdettanne.

Ainoa keino päästä eroon pahenevasta tilanteesta on erota kumppanistanne.

Törmäsin tähän keskusteluun, kun etsin tietoa aspergerista omaa miestäni ja tilannettamme ymmärtääkseni. Ketjuhan on jo vanha, mutta viimeisin kommentti uusi. Vieläköhän tätä joku seuraa? Haluaisitko/voisitko Invs kertoa lisää minkälaisia haasteita teillä on ollut? Itsekin pyörittelen eroa mielessäni, mutta en haluaisi eroa. Haluaisin hyvän parisuhteen lasteni isän kanssa. Mutta olen alkanut miettiä, että ehkä se on toive, mikä ei vain kertakaikkiaan koskaan voi toteutua.

Mielenkiintoista lukea vastaavassa tilanteessa olevia. Itselläni 10 vuoden suhde asperger-piirteisen kanssa. Tuntuu, että olen antanut itsestäni kaiken ja en ole saanut kompromissin kompromissiä. Puoliso osaa kyllä olla rauhoittava niissä tilanteissa kun itselläni ollut vaikkapa töissä raskasta, mutta olen kyllä myös kokenut, että omien tunteiden neutralisoiminen ei ole se mitä aina toivoisin – joskus haluaisin, että toinen ymmärtäisi "miltä minusta tuntuu!" eikä selittäisi tilanteen kulkua teknisellä tasolla ja sen syntymisen tahattomuutta.

Suhteemme alkoi nopealla vauhdilla ja uppouduimme toisiimme täysin, mutta pian lapsemme syntymän jälkeen kaikki muuttui. Kaikki huomio keskittyi lapseen, ja kerroin monesti että minulla on ikävä puolisoani, johon hän ei kommentoinut mitenkään. Ja vuosien varrella tuntuu että jään yhä kauemmas ja kauemmas hänen prioriteetilistaltaan. Ensin tulee työ, sitten kaikki pakottavat asianhoitamiset eli harrastusvälineitten huolto joissa selkeä aika milloin pitää hoitaa, sitten lapsemme, sitten lepo, sitten tärkeät artikkelit ja sitten aivan viimeisenä minä. Sen olen oppinut ja ymmärtänyt että kaikkiin toiveisiin ja haluihin ei puoliso voi parisuhteessa pystyä ja sen takia onkin hyvä että on sitten ystäväverkostoa josta saada sitten jotain jota puolisolta ei saa. Luulin ja uskoin kuitenkin, että parisuhteessa tehtäisiin päätöksiä yhdessä ja jossain tapauksessa päädyttäisiin kompromissiin mikä tyydyttäisi molempia.

Olen turhautunut, sillä unelmoin että meillä tulisi olemaan useampi lapsi ja oma koti lähellä luontoa ja jos ei sitä niin edes mökki. Kaikkiin unelmointihaavekuviin puolisoni vastaa aina jyrkästi EI. Eikä keskustelu jatku ja minua satuttaa kun en tule kuulluksi. Tuntuu, että elämme täysin puolisoni haluamaa elämää eikä minua kuulla. Varsinkin se ettei unelmani useamman lapsen vanhemmaksi tulemiseksi näytä toteutuvan tuntuu todella raskaalta, varsinkin kun päätin työelämän tienhaarassa valita puolisoni sen työelämän epämukavuuden sijaan ja ajauduin pois paremmilta työmarkkinoilta. Pikkuhiljaa olen työelämässäkin kokenut etten saa sielläkään itseäni toteutettua ja nyt olen työtön.

Tietysti vallitsevassa maailmantilanteessa voi olla kiitollinen, että meillä on edes se yksi lapsi, joka jo koululainen, ja fyysinen terveys ja niin edelleen. Lapsellemme puoliso on hyvä vanhempi, mutta usein toivon ettei kaikki aineeton yhdessäolo olisi minun vastuulla ja vain oleminen ilman töllöä tai leikkiluolaa.

Puolisoni kummastelee usein tunteen purkauksiani ja minusta tuntuu usein että olisi helpompi jos olisin robotti, jolla ei olisi tunteita ja niiden ilmaantuessa olisikin parempi että lähettäisin "vikaraportin" ennakkoon jotta puolisoni ehtisi reagoida tunteeseeni. Välillä tuntuu että olen yhdessä ihmisen kanssa joka on henkisesti lapsen tasolla ja jolle ei saa sanoa yhtään mitään, jottei hän nyt menisi lukkoon ja olisi seuraavat päivän mykkäkoulussa ja/tai peurana liikennevaloissa. Tunteiden ilmaisun ja minun ilmaiseman tarpeen sijaan puoliso saattaakin pitkää asiaa pyörittäneenä yhdistää, että minulla on PMS-oireet alkamassa. Kaikesta huolimatta haluaisin arjen romantiikkaa ja tiettyyn aikaan kuukaudesta ilmaisen asian varmasti tunnetiloissa, mutta se ei poitsa tarvettani. Josku itseäni vähän huvittaakin että jahas kuukautisthan ne vain oisikin tässä kaiken syynä. Mietin monesti olisiko ero parempi, sillä tuntuu että me molemmat kärsimme tässä tilanteessa - kuitenkin lapsemme tähden, joka erityisen herkkä, en halua erota.
Olen itse eroperheestä ja se jätti minuun isot arvet.

Joskus silloin tällöin olemme huomanneet että toiselle kirjoittaminen on helpompaa ja auttaa viestin ymmäryksessä. Mutta miten te muut olette jaksaneet? Tuntuu hieman pahalta kirjoittaa tätä julkiseksi, mutta ehkä tästä voi olla apua muille ja joku voi samaistua. Itse yritän vielä jaksaa ja jatkaa. Olen pikku hiljaa oivaltamassa sitä että minun pitää pitää huoli omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista. Ja tehdä valintoja ja hemmottelua itselleni joiden avulla jaksan jatkaa. Erityisesti tämä lapsilukumäärä asia harmittaa – olisi edes joku joka hymyilisi minulle ja saisi halistani jotain. Lisää bensaa liekkeihin aiheuttaa varmasti oma hormoonallinen toiminta ja kellon tikitys, eikä puolisoni pysty millään haavaa ymmärtämään minun tunteita. Hän puolesta on itse huolissaan omasta jaksamisestaan, jos lisää lapsia tulisi. Tämä lapsiaihe on tietysti vaikea ihan normi parisuhteessa, mutta aspergin kanssa se menee jotenkin ikäville jengoille, eikä me surra asiaa yhdessä - vain minä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Kirjoitusvirheet
• Muokattu kirjoittajan toimesta 2 vuotta sitten. Syy: Kirjoitusvirheet 2

Tuonpa toisenkin näkökulman tähän keskusteluun mitä nopeasti tätä lukaisin en siis aivan jokaista viestiä mutta kuitenkin. niin tuntuu että teillä kaikilla on asberger mies kumppaninanne minulla asia on päinvastoin ja olen 7 vuotta seurustellut Naisen kanssa jolla on Diagnosoitu Asberger. Tämä nainen ei ole yhtä selkeästi asberger kuin mitä monet miehet ovat. ja olenkin lukenut että naiset oppivat peitämään asbergerin oireita miehiä paremmin. siksi monet naiset joilla on as jäävät jopa diagnosoimattomiksi paljon miehiä useammin. No kuitenkin yhteisiäkin asioita on naisystävällä on aloitekyky huonompi kuin naisilla yleensä ja sosiaaliset taidot ovat myös keskimääräisiä nuoria naisia hän on siis 28 vuotias itse olen 29 vuotias heikompia. Hän on kiltti tunnollinen ja hieman ujo luonteeltaansa ja uppoutuu myös asioihin toisinaan pitkäksikin aikaa. Kuitenkin sosiaaliset taidot usein nais asseilla ovat yleensä paremmat kuin assi miehillä joten yhtä vaikeaa esim tunteista puhuminen yms ei hänelle ole mitä lukemani mukaan usein assi miehille. Joskus voi jumittua samaan asiaan pitkäksi aikaa erityisesti väsyneenä kyselee samasta asiasta vaikka 10 kertaa saman illan aikana ja jää jotenkin jumiin asioihin. Se ärsyttää itseäni toisinaan mutta näitä tapahtuu vain silloin tällöin hänen ollesaansa hyvin väsynyt. Kiinnostuksen kohteet hänellä ovat ruuanlaitto ja leipominen ja myös eläimet yms noista asioista tietää hurjasti ja on työssäkin Leipomossa ja pärjää työsään ihan hyvin. Pääasiassa meillä menee ihan hyvin vaikka tuo ajoittainen jumittaminen onkin ärsyttävä ominaisuus hänessä. https://autismiliitto.fi/materiaalia/autismi-lehti/autismi-ilmenee-tytoilla-eri-tavalla/ Tuosta joskus luin tuota että Tyttöjen Ja naisten Asberger on erilaista kui  miehillä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 11 kuukautta sitten. Syy: Kirjoitusvirheet. Lisäykset

Kiitos kaikille tähän aiheeseen kirjoittaneille! Itku kurkussa luen näitä. Taisin altistua tietynlaisen urautuja-miehen valitsemiselle jo lapsena. Näin mallin, jossa äiti on eloisa luonnonlapsi, ja isä sääntökirjamies, joka "pitää homman kasassa". Kuitenkin, vaikka aikuisena tajuan, että en enää halua tuota mallia, siitä on tosi vaikea opetella eroon ja etsiä rakkaussuhteessa eloisampaa, romanttisempaa kumppania. Takana on pitkä avioliitto epäromanttisen miehen kanssa, jonka jälkeen seikkailin, ja päädyin taas pitkään seurustelusuhteeseen toisella tavalla aspergermaisen ihmisen kanssa. Joku siinä tutussa ja turvallisessa, omistautuvassa tavassa vetoaa. Mutta rakkauselämä kumppanin kanssa, jolla ei ole tilanteenlukutaitoa, on järkyttävän masentavaa. Olen taas aikeissa luovuttaa.

Olen ollut reilu 20 vuotta naimisissa puolisoni kanssa. Koko parisuhteemme ajan olen tuntenut yksinäisyyttä suhteessamme. Erityisen hankalat hetket ovat niitä, jolloin olisin tarvinnut tukea ja ymmärrystä. Mieheni ei kykene ilmaisemaan empatiaa.. Mielestäni hän ei kuitenkaan ole täysin kyvytön empatiaan vain sen ilmaisemisessa on haasteita. Olen jollakin tavalla oppinut "kestämään" tilanteita ja purkamaan omaa sydäntä ystävien kanssa. Kuitenkin ajoittain tunnen suurta pahaa mieltä ja saatan itkeskellä yksinäni. Mieheni ei näissä tilanteissa osaa olla lähelläni tai lohduttaa. Olen yrittänyt lukemattomia kertoja sanoittaa tilannetta ja toiveitani, miten toivoisin hänen osoittavan myötätuntoa, mutta puheeni eivät ole auttaneet. Hänen reaktionsa saattavat olla tylyjä, jos yrittämällä yritän saada häntä ymmärtämään tilannettani. Usein lisäksi päädyn siihen, ettei hän vain yksinkertaisesti pysty ymmärtämään koko tarvetta.

Mies on vaativassa työssä ja on aina selviytynyt työstään hyvin. Hän valmistui juuri toiseen korkeakoulututkintoonsa ja toimii uudessa työssään. Tämä uusi työ on asiantuntijatyötä ihmisten parissa. Työhönsä mieheni suhtautuu niin, että se on hänelle erittäin keskiössä. Tällä hetkellä tekee töitä yhä enemmän. Työnteko on mennyt suorittamisen puolelle.

Mieheni ei ole isänä kyennyt luomaan lämpimiä suhteita lapsiensa kanssa. Aikuistuneet lapset ovat tätä minun kanssani keskustelleet. Vauvojen kanssa mies on lämmin. Tahtoikäisen kanssa ei vuorovaikutustilanteet onnistu kovinkaan hyvin.

Olen ajoittain hyvin kuormittunut perheemme tilanteessa. Hoidan omat työni,  lapset ja kodin. Keskustelen lapsieni kanssa ilot ja surut. Mies on perheessä taustalla. Osallistuu joskus johonkin. Nyt kuitenkin tämä jatkuva ymmärrystä ja lohtua vaille jääminen on alkanut tuntumaan niin isolta asialta, että harkitsen eroa. Huolehdin jo lähes kaikesta yksin. Henkisesti olemme mieheni kanssa jo aika erillämme. Seksiä on minun aloitteestani yhä harvemmin. Mies nukkuu eri huoneessa, koska hänen unensa häiriintyy helposti. Hän voisi elellä omassa maailmassaan perheen keskellä helposti pitkiäkin aikoja. Erotilanteessa mietityttää minkälaisen suhteen mieheni kykenisi luomaan lapsiin.

Yksi lapsistamme on lapsena arvioitu olevan lievästi autistinen. Hän on kuitenkin selvinnyt koulustaan ilman mitään tukitoimia. Olen miettinyt onko mieheni myös lievästi autistinen, kiintymyssuhdehäiriöinen vaiko narsistinen persoona. Ystäviä miehellä ei ole.

Ihanaa lukea vertaistukea.

Aloin korona-aikana seurustella ujon ja söpön miehen kanssa. Korona-olosuhteiden johdosta emme tavanneet muita ihmisiä emmekä käyneet kyläilemässä tai tapahtumissa. Hän ei puhunut tunteistaan ja ajattelin hänen söpösti ujostelevan. Olen huomannut, että hän ei osaa jutella isossa porukassa kuten kysellä ja olla kiinnostunut ystävistäni tai sukulaisistani. Tilanne on ajautunut siihen, että kutsun vieraita aina kun hän on pois tai kyläilen ilman häntä.

Nyt olen todennut, että hänellä on selkeät autisminkirjon piirteet ja hänkin on samaa mieltä.

Hän loukkaa minua päivittäin sanoillaan. Hän vastaa nauraen "mitä nyt taas? mähän olin vain rehellinen!" Hän saattaa todeta "blondit ovat tyhmiä" (itse olen vaaleatukkainen) tai tv-esiintyjästä "tuo on kivan näköinen" (ei ikinä kehu minua).

Hän ei anna positiivista palautetta. Joudun pyytämään, että kehuisi tai kiittäisi minua tai perhettä jostain. Hän saattaa sanoa "ei nyt". Sen sijaan hän huomauttaa pienimmistäkin virheistä, mitä teen. Minusta on tullut varovainen, en uskalla tehdä kotona juuri mitään, koska hän löytää asiasta virheen ja huomauttaa kiukkuisena. Toisaalta hän ei itsekään osallistu kotitöihin tarpeeksi vaikka niistä minua huomauttelee. Esim. jos ystävällisesti pesen, ripustan ja viikkaan koko perheen pyykit, huomauttaa hän lopulta siitä, että hänen vaatteensa on viety väärin hänen laatikkoonsa. Itse odotan, että hän sanoisi "kiitos, että pesit pyykkini". Tuntui kuin hän näkisi koko maailman negatiivisten silmälasien läpi. Eikä ymmärrä, miltä muista tuntuu. Että toisten kiittämisellä ja kehumisella saa nostettua ilmapiiriä ja toisen olotilaa paremmaksi. Että jokaisen pitää tehdä oma osuutensa hyvän ilmapiirin eteen eikä keskittyä myrkyttämään sitä.

Hän vastustaa kaikkea ehdottamaani. IHan vaan kieltäytyy perustelematta. Hän ei osaa tehdä kompromissia. Ja mikä pahinta, ei edes yritä kompromissia vaan on sanonut suoraan, että "haluaa voittaa riidan". Ja että hyökkäämällä riidassa, hän yrittää saada toisen perääntymään. Hän ei edes arvosta ajatusta siitä, että kaikkian näkökulma huomioitaisiin  (PDA-autismi)

Hän ei vietä aikaa kanssani. TUnnen itseni välillä yksinäiseksi. Joudun päivittäin soittaa tai tavata ystäviä tai sukulaisia, joille kertoa päiväni kuulumiset. Hän ei kysy ikinä, miten päivä meni tai mitä minulle kuuluu. Hän viihtyy yksin ja oman kiinnostuksenkohteensa parissa.

Vinkkeinä annan teille kohtalotovereille asd-puolisoille

• pidä oma elämä, ystävät, harrastukset vireänä. Saat niissä sosiaalista yhdessäoloa, naurua, iloa, keskustelua!
• kerro selvällä suomella, mitä odotat puolisolta
• kerro toiveesi vaihtoehtona tai ääneen ajatteluna (ei suorana pyyntönä), esim. lumityötkin pitäisi tehdä ja imuroida

Hei!

Ihanaa, kun on muitakin ihmisiä samanlaisen ilmiön äärellä. Olen ollut lievästi asperger-mieheni kanssa yhdessä kuusi vuotta. Meillä on yhteinen lapsi. Suhteen alussa en huomannut mieheni as-piirteitä niin voimakkaasti, verrattuna nykytilanteeseen. Lapsen syntymän jälkeen koin syvää yksinäisyyttä ja itkeskelin itseni monesti uneen. Mies ei ymmärtänyt, kun sanoin, että tarvitsisin hänen apuaan vauva-arjen pyörittämisessä ja olisi ollut kiva jos hän olisi pitänyt isyyslomat, ollut enemmän kotona (ja läsnä), ja huomioinut minua myös. Se puhelimen räplääminen on vissiin joku as-juttu (tai sitten kaikki nykyihmiset tekevät sitä!). Väsyin ja uuvuin vauva-arkeen täysin. Mies teki pitkiä työpäiviä. Lapsen uhma se vasta koittelikin meidän parisuhdetta. Lapseni on varmaan myös erityisherkkä tai jotain, koska en ihan ymmärrä omaa lastanikaan.

Onneksi, olen asiasta puhunut neuvolassa. Olemme saaneet myös tukea paikallisesta perheasiainkeskuksesta.

Mutta, siitä huolimatta tilanteemme kärjistyi vuosi sitten, jolloin hain avioeroa.  Olin kypsä tähän asperger-puolisoni kanssa jaettuun arkeen (keskustelun puutteeseen, läsnäolon puutteeseen, *minä hoidan kaikki kotityöt meininkiin* ja lukemattomiin muihin juttuihin mihin pystyn samaistumaan teidän muiden kanssanne.

Onneksi saimme apua kunnalliselta puolelta ja saimme sovittelun kautta yhteisymmärryksen. Meillä on edelleen avioeron harkinta-aika meneillään, mutta paljon asioita saimme korjattua. Kävimme noin kymmenen kertaa pariterapiassa ja vasta sitten mies ymmärsi, että olin oikeasti itkenyt itseni uneen (välttämättä silloinkaan ymmärtämättä mitä hän oli tehnyt väärin).  Anyway, minun oloni ainakin helpottui kuin sain purettua itseäni miehelle ja pariterapeutille. Ehkä jopa ymmärsin miestänikin paremmin. Hän ei vain kykene puhumaan tunteistaan (puhuu kyllä loogisesti ja ratkaisukeskeisesti). Hän on hyvin järkevä ja ehkä yliälykäskin monissa asioissa. Opettelen arvostamaan häntä niissä asioissa missä hän on erittäin hyvä ja lahjakas.

Olemme nyt vuoden korjanneet tilannetta ja katsomme mihin tilanne menee. Mies osallistuu paljon enemmän lapsenhoitoon liittyvissä asioissa (vie/hakee lasta hoidosta, järjestää yhteistä perheaikaa meille, käy kaupassa, tilaa/tekee ruokaa, tulee kotiin syömään kanssamme, tehdään pitkiä kävelyretkiä ja lomamatkoja). Käyn tällä hetkellä Kelan kuntotutuspsykoterapiassa monestakin syystä. Olen kiltti ja empaattinen ihminen ja aikaisemman elämänhistorianni perusteella vedän puoleeni joko narsisteja, narsisti-psykopaatteja, tunnekylmiä ihmisiä tai ilmeisesti asperger-ihmisiä.

Ajattelen, että tämä on minun elämäni. En ole itse täydellinen ja en voi vaatia sitä mieheltänikään. Koen, että lapsellani saattaa myös olla jotain erityisherkkyyspiirteitä, mikä vaikuttaa hänen kanssaan kommunikointiin.  Yksilöterapian kautta yritän ymmärtää lastanikin paremmin. Tuntuu, että asun kahden rakkaan ihmisen kanssa kotona, mutta molemmat ovat omalla ihanalla tavallaan outoja. Pyrin suvaitsemaan erilaisuutta ja ymmärtämään sitä. Sisimmässään mies (ja lapsi) ovat hyvin kilttejä ihmisiä, mutta heiltä selkeästi puuttuu joku vuorovaikutukseen liittyvä juttu... en osaa sitä sanoin kuvailla, mutta se tuli monien teidän viestienne kautta ilmi.

Rakastan heitä molempia syvästi ja koen, että tämä on minun matkani. Nyt on tosi hyvä vaihe meneillään ja asiat menevät hyvin. Onhan miehellä näitä omia kiinnostuksen kohteita, jotka menevät ääripäihin (mutta niin on lapsellanikin). Olen täysin ymmälläni monesti heidän kotkotuksistaan, mutta ilmeisesti yhdessä heillä on jonkinnäköinen yhteys, mitä minä en voi ymmärtää.

Kaikkea hyvää teille! Syvästi toivon, että moni hakeutuu joko pariterapiaan tai yksilöterapiaan jolloin moni asia selvästi paranee, ainakin meidän kokemuksestamme.  Opin ymmärtämään miestäni ja ehkä jopa aspergeria.

Tuntuu, että olen aiemmin elämässäni kokenut niin paljon huonoja/pahoja ihmissuhteita, että en halua luopua, tästä kiltistä, ihanasta miehestä, kuka tekee parhaansa, että minä olisin onnellinen. Hän yrittää keskustella ja luoda sitä vuorovaikutusta, mitä kaipaan (tiedän että joku jännä juttu siitä puuttuu, mutta silti!)

Hän on kunnollinen mies ja syvästi rakastava. Olen ajatellut, että meissä kaikissa on varmasti vivahteita jostain neuropsykologisista "häiriöistä".  Kukaan ei ole täydellinen 😉

Love you all.

Voi ei. Jaan lähes kaiken saman. Jo 20v. Meillä on tytär, 18v. Hänellä luultavadti tuo sama juttu, tutkimukset eivät edisty, täällä on kovat jonot nuorten psykiatriseen. Noh, kun nyt vihdoin sai aikoja vastaanotolle niin olikin jo siis täyttänyt 18v ja hänet olikin siirretty aikuispuolelle. Isän ja tyttären välit ovat poikki kummankin käyttäytymisen/käytöksen/tämän Aspergerin ? Johdosta. Kun ei ole saatu tutkittua. Diagnoosiahan ei miehelläni 62v. ole, siihen hänen nuoruutensa aikaan ei edes tunnistettu. En enää jaksa. Kohta 3v olen kannatellut tytärtäni huutavan, raivoavan ja eristäytyvän mieheni huushollissa. Hän on meillä kuitenkin se joka on menestynyt työssään (ei yhteisöllisessä) ja pitää pilkuntarkasti huolta taloudestamme. Minä olen joutunut irtisanoutumiseni (lapsen syntymä), yt- neuvottelujen ja pätkätöiden jälkeen usein työttömäksi, nyt olen sairaslomalla. Pitääkö minun jatkaa tunneköyhää vihanalaisuudessa elämääni hamaan tappiin? Omaa rahaa tai taloudellista turvaa minulla ei ole eikä eläkettäkään kertynyt viimeaikojen haasteiden vuoksi. Olen toivoton.