Onpa helpottavaa huomata, että meitä on muitakin. Niin tutuilta kuulostivat teidän kuvailut. Myös minun puolisollani on asperger piirteitä. Melkoinen polku on tullut kuljettua tässä pitkän yhdessäolon aikana. Toinen uppoutuu koko ajan vain enemmän omaan työhönsä ja harrastuksiinsa ja itse olen todella yksin. Mutta kai tätä pitäisi vaan jaksaa ymmärtää loputtomiin. Haluaisin myös joskus itse olla heikko ja se, jota myös ymmärretään ja hellitään.  Nyt olen jo pidempään pohtinut eroa, mutta sen vaikutus lapsiin mietityttää. Elämme puolison kanssa jo tälläkin hetkellä hyvin erillistä elämää. Erittäin tunteellisena ihmisenä kärsin voimakkaasti tunteiden ja läheisyyden puuttumisesta elämästä. Puoliso ei näe mitään syytä erota. Eli yksin joutuisin kaiken hoitamaan. Kaipaisin todella voimakkaasti keskustelua samojen ajatusten keskellä eläviltä. Kai joku keino on, miten saisi yhteystiedot jaettua keskenään? Mihinkään ryhmiin ja monimutkaisiin sääntöihin ei oikein ole voimia juuri nyt lähteä perehtymään ja liittymään. Olisi ihanaa, kun tämä raskas vaihe olisi jo takanapäin ja löytyisi taas ilo ja värit elämään. Voimia kaikille! <3

• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Tunnistettavuus
• Muokattu kirjoittajan toimesta 3 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: -

Minäkin liityn kertomaan, millaista on elää puolison kanssa, jolla saattaa olla asperger.

Olen tilanteessa, jossa olen sanonut miehelle, että eroamme jos tilanne ei rauhoitu. Tähän nyt päällä olevaan kriisiin on johtanut koko suhteen kestänyt luottamuspula, miehen viime aikainen impulsiivisuus ja ääretön herkkänahkaisuus ja näistä kaikista kumpuavat jatkuvat riidat. En jaksa enää.

Mies on varsin erikoinen, on aina ollut. Sen lisäksi että hän on hyvin persoonallinen tapaus, voi luennoida tuntikausia mistä tahansa häntä kiinnostavasta aiheesta. Lisäksi hän lupaa paljon asioita, jotka eivät toteudu, kukkien tuomisesta imurointiin. Hän on aina myöhässä ja etenkin lasten tultua tämä kaikki on kuormittanut ja suututtanut minua kovasti, uupumukseen asti.

Mies on emotionaalisesti sulkeutunut ja läheisyys = seksi. Hän on sanonut, ettei tunne empatiaa muita ihmisiä kohtaan. Hän tuntee kyllä tunteita, esim. suuttuu herkästi, muttei pysty tulkitsemaan tämän syitä tai hallitsemaan tunteitaan. Hän on emotionaalisesti arvaamaton ja se ahdistaa minua kovasti.

Taannoin miehellä todettiin ADHD ja silloin moni asia sai selityksen. Nyt kuitenkin tilanteemme on pahentunut, mies on kokenut jonkinlaisen tunnekuohun (syitä voin vain arvailla) ja se purkautuu minuun todella kipeästi. Hän on myös aiempaa impulsiivisempi, toimii päähänpinttymies pohjalta härkäpäisesti eikä kuule ollenkaan taivutteluja harkita asioita vielä. Mies ei tunnista eikä edes huomaa käytöksensä satuttavuutta ja näin olemmekin eron partaalla.

Törmäsin AS:n googlailessani ja erityisesti aspergereitten kyvyttömyyteen tuntea empatiaa. Tämän takia heidän käytöksensä voi vaikuttaa muista itsekkäältä ja manipulatiiviselta. Vaikka moni asia AS-kuvauksessa ei sovi mieheeni, ehkä koska ADHD sotkee kuviota, niin tämä kyllä kolahti.

Samalla tulin ajatelleeksi, että olenko toivonut sellaisen ihmisen muuttuvan, uskonut sellaisen ihmisen lupauksiin, joka ei muutokseen pysty? Olenko katkeroitunut ja nalkuttanut, itkenyt ja vaipunut epätoivoon täysin turhaan? Niin hölmö olen ollut, etten ole nähnyt metsää puilta, halunnut vain olla toisen kanssa niin paljon että olen elänyt pelkästä toivosta. Teot puhuvat enemmän kuin loputtomat lupaukset.

Olen nyt päättänyt, että minun kärsimykseni loppuu tähän. Oli mikä vain diagnoosi tai neuroepätyypillisyys, niin toisia ei saa satuttaa. Jos mies voi sen lopettaa, kaikesta suuttumisen ja riitelyn, voin jäädä hänen kanssaan kasvattamaan lapsemme.

Mutta samalla minun on kuunneltava itseäni. Kaipaan lämpöä ja rakkautta niin paljon, että se sattuu. Jos mies on siihen kyvytön, voin kyllä saada näitä muualta. Mies, kova ihastumaan, ehdotti aikanaan avointa suhdetta, ja vaikka silloin loukkaannuin sydänjuuriani myöten, niin ehkä se olisi meille kuitenkin mahdollisuus. Lisäksi minulla on useita hyviä ystäviä joiden kanssa jakaa elämäni ja ajatukseni.

Eihän tämä helppoa ole, mutta koen, että minun on viimein hyväksyttävä avioliittoni realiteetit ja asettaa myös omat rajani. Olen hirmu onnellinen, että löysin tämän ketjun ja vertaistukea. Jos pistätte pystyyn fb-ryhmän tms niin olen ehdottomasti mukana!

Kiitos kaikille! Etenkin Rajojen ulkopuolella - koen erittäin paljon samoin. Nyt olen taas kuukausia odottanut, että mies lukisi hänelle antamani Harville Hendrixin kirjan (itse luin sen jo viime kesänä), jotta voisimme edes keskustella parisuhteesta. Mutta ei, hän ei koskekaan kirjana. Sitten hän singahtaa kerjäämään seksiä, kun minä syön aamupalaa, koska häntä panettaa NYT... Kun ehdotan romanttista yhteistä aamupalaa, se ei käy, koska hän ei syö aamupalaa. Olen jälleen yrittänyt ottaa myös eron mahdollisuuden puheeksi, mutta ei, siitä ei edes voi keskustella. Miehen näkemys on, että minä pääsen aina kaikista pikkuasioita siihen, että pitää erota. Tämä on aika mahdotonta, koska hänen kanssaan ei voi puhua asiasta.

Täytyy harkita sitä Facebook-ryhmän perustamista. En ehkä jaksaisi yksin kantaa ylläpidon vastuuta, mutta yhdessä se voisi toimiakin.

Hei, minäkin olen todennäköisesti rakastunut As-mieheen. Olemme olleet seurustelusuhteessa melkein 3 vuotta. Minua kiinnostaa kuulla, mikä teitä viehättää Asperger puolisossanne?

Itse sanoisin, että juuri epätavanomaisuus on minulle se, mikä viehättää ja saa tuntemaan kuin tunnen. Olen itsekin epätavallinen, erityisherkkä. Erityisen erityisherkkä, tai sitten olen jotakin, mitä ei ole vielä diagnosoitu.

Miesystäväni on hyvin herkkä, tuntuu liikuttuvan valtavasti tv:tä katsoessaan ja se tuntuu olevan hänelle helpoin kanava tuntea tunteita, jotka ovat kyllä voimakkaita laidasta laitaan. Välillä hän kyllä vetäytyy, stressaantuessaan menee kuoreensa ja sulkee muun maailman ahdistuneena itsensä ulkopuolelle. Stressi saa hänet todella pahantuuliseksi, suorastaan ilkeäksi. Ja monet hänen sanomisistaan ja moitteistaan ovat sen laatuisia, että nainen kuin nainen niistä loukkaantuisi. Siksi joudun miettimään itseni kanssa sitä, miksi minä en jätä häntä. Hän on kuitenkin todella lämmin ja läheisyydenkipeä ja vaikuttaa olevan läsnä silloin kun sillä tuulella on. Ne hyvät hetket ovat sitten todella lämpimiä ja nautin niistä.

Emme asu yhdessä ja se on tällä hetkellä hyvä asia. Minua huolestuttaa kyllä se, että mieheni on innostuessaan jostakin asiasta sitten täysillä menossa ja ottaa siitä asiasta todellakin selvää ihan kaiken ja elää unelmissaan tuolle omalle asialleen. On valmis jättämään läheisensä toteuttaessaan unelmiaan. Omistautuu niin, että unohtaa huolehtia ihmissuhteistaan. On erittäin itsekeskeinen. Hän ei ole niitä miehiä, jotka ottavat sulan hattuun auttaessaan naista vaan aivan päinvastoin. Minun on vaikea pyytää häneltä apua ja tukea, koska hän ei sitä halua antaa tai sitten se on juuri sitä kyvyttömyyttä ymmärtää toisen hätää ja tarvetta. Paha hän ei ole. Mutta tiuskii ja kiukuttelee, kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan.

Kihloihin hän ei halua. Keksii monenlaisia syitä sille, miksi se ei sovi. Syyt vaihtelevat. Mies on siis aika ailahtelevainen persoona. Kuitenkin jollakin tasolla myös luotettavan oloinen. Ystäviä hänellä ei ole, kuin yksi. Eikä hän osoita kiinnostusta muihin ihmisiin. Ja kotinsa on todella siisti, stressaantuu jos on vähänkin sotkuista. Hänen oma sisäinen puheensa on varmasti aika vaativaa ja suorituskeskeistä. Lapsuudenkotinsa on ollut selvästikin hyvin ulkokultainen tyyliltään.

Eli mikä teitä pitää suhteessa ja haluatte yrittää edelleen? Mitä hyviä puolia näette kumppanissanne?

Saarelma, tuo on hyvä kysymys ja sitä kyllä tulee välillä itsekin miettineeksi.

Kyllä se munkin kohdallani on erilaisuus mikä siinä toisessa viehättää. Tai siitä se on ainakin liikkeelle lähtenyt, vaikkakin huonoina aikoina meinaa kadottaa sen langan, että miksi. Ilmeisesti on niin että se epätavanomaisuus tulee kokonaisena pakettina, ja epätavanomaisen huonot puolet ovat sitten luonnollisesti epätavallisen huonoja...?

Mun puolisollani on hyvin ristiriitainen luonne. Osalla siitä luonteesta vaikuttaisi olevan poikkeuksellisen hyvä itsetunto.... ja sitten tietysti myös toisinpäin, mutta kun nyt näitä positiivisia tässä mietiskelen.

Hän on hyvin aito. Ei yritä miellyttää, ja hän tuntuu olevan turvallinen kumppani.

Kyllähän niitä hyviäkin asioita on. Muutenhan sitä voiskin mennä peilin eteen ja todeta jotain, ei niin mairittelevaa itsestään.

Mä luulen että omalta kohdaltani tää koronatilanne tekee asioita erityisen vaikeeks kun toinen on ollut maaliskuusta lähtien kotitöissä ja hän nauttii siitä.

Eli toinen on kotona oikeastaan aina. Sen lisäksi asuntomme on sen kaltainen mistä ei hirveästi yksityisyyttä löydy ja itse työskentelen vain 2 päivänä/kk niin siinä on ikävä yhdistelmä.

Näyttäis kuitenkin siltä että pääsen pian taas täysipäiväisiin töihin ja sitä kyllä odotan.

Me päätettiin muutama päivä sitten alkaa esittämään toisillemme toiveita ja koitetaan sitten sopeuttaa käytöstämme toista huomioivammaksi.

Ensin kirjotettiin toivelista, ja nyt sitten keskitytään ensimmäisiin toiveisiimme ja pidämme palaverin viikon päästä että ollaanko onnistuttu.

Hei Tässäkö hyvä!

Oi että, kun osuu niin nappiin tuokin, että puolison itsetunto on toisinaan poikkeuksellisen hyvä ja toisaalta taas ei. Paljon ristiriitaisuuksia siis. Olen koittanut ottaa opikseni ja nähdä tämän mahdollisuutena kasvattaa itseäni siten, että ei ulkopuolinen maailma, toiset ihmiset ja vaihtuvat tekijät heilauttaisi minua. Se on vaikeaa, mutta onnistumisen iloakin koen toisinaan.

Ja todellakin koen tuota, että hyvät puolensa on siinä, että toinen ei todellakaan yritä yhtään miellyttää vaan on sillä tavoin jotenkin luotettavan oloinen. Uskonkin, että tässä on mahdollisuus kasvaa itse ihmisenä. Yritän myös löytää tarpeilleni vastinetta muualta. Erityisesti tarvitsen tukea ja lämpöä läheisistä ihmissuhteista, syvällisiä keskusteluja yms. Olenkin todennut, että koska toinen ei voi olla kaikkea, niin olen pyrkinyt suuntaamaan huomion elämän muihin rikkauksiin, luomaan ja arvostamaan ystävyyssuhteita ja etsimään nautintoa luonnosta ja harrastuksista. Paneudun itsekin asioihin sitten, joista pidän. Samalla kun As-kumppani on innostunut omistaan ja on sillä vähemmän imartelevalla tuulella. 🙂

Kiitos vastauksestasi Saalelma 🙂

Kyllä sitä omaa kasvamista mietin myös itse. Kun mietin näitä positiivisia asioita puolisosta, niin tuntuu siltä että ne positiiviset puolet ikäänkuin luisuu negatiivisuudeksi vaikka puolison käytös ei juurikaan ole muuttunut yhdessä vietettynä aikana.

Ei sitä miellyttämistä ole ollut koskaan ja se oli juurikin aluksi hyvin kiehtovaa ja erilaista.

Välillä vaan tuntuu tosiaan että miksi ihmeessä se toinen on mun kanssani kun pääosin tulee just näitä kiukunpuuskia, taikka sitten hän on omissa maailmoissaan kännykkäpelien kanssa. Ja jos minä en tee aloitteita seksin suhteen niin me ei todenäkösesti harrastettais seksiä koskaan.

Kyllä mä kuitenkin kaipaan sitä että joku joskus osoittaa kiinnostustustaan minun suuntaan. Tästä oon puolisolleni jokuseen kertaan maininnutkin, mutta se ei muuta mitään.

Tuo on mielestäni hyvin tärkeä osa-alue ja se suoraan sanottuna heikentää meidän välistä suhdettamme, koska minähän olen aivan sulaa vahaa jos joku ulkopuolinen osoittaa kiinnostustaan minuun.

Mutta kasvamista ja vielä kerran kasvamista. Sitä kaiketi tässä täytyy tapahtua. Tai no... ainahan on vaihtoehtona ero, mutta kyllä ainakin toistaiseksi haluaisin keskittyä etsimään ne keinot, millä voisin tuntea tyytyväisyyttä ja pysyä parisuhteessa. Ja myös keinot hyväksyä se, että toinen mikä on. Niine hyvine ja huonoine puolineen.

Ois mielenkiintoista kuulla tarinoita siitä, että miten teidän puolisonne asberger on saatu selvitettyä.

Meillä se ainakin toistaiseksi on jonkinlainen tabu, ja kun sen ottaa esiin niin vastaanotto on täysi tyrmäys aiheelle. Plus että ongelmat oikeastaan lisääntyy jälkikäteen.

Tuntuu siltä omalla kohdallani että on umpikujassa asian suhteen, enkä tiedä miten asiaan voisi saada helpotuksen muulla tavoin kuin olemalla häiritsemättä toista. Eli mahdollisimman paljon pois kotoa.

Hei, tällainen osui silmiini vielä. Josko tästä olisi jonkinlaista tukea pohdinnalle.

https://www.autismiliitto.fi/files/3471/Parisuhdeopas_8.painos.pdf

Rohkaisen pitämään itsestä parasta mahdollista huolta. Ensisijaista on oma hyvinvointi. Kun oppii tuntemaan itsensä ja arvostaa itseään aidosti ja syvästi, niin voi katsoa tätä tilannetta uusin silmin ja ohjata sen myötä omaa elämäänsä. Jokaisella on oikeus olla itselleen hyvä ja huolehtia itsestä ja omista tarpeista. Tämän voi tehdä muita kunnioittaen. Sitten on mistä antaa muille ja voi aidosti rakastaa muita. On tärkeää rakastaa itseään yhtä paljon, mitä tuntee rakastavansa muita ja tehdä itseään kohtaan rakastavia tekoja.

Tämä oli hyvä ketju. Löysin Facebookista suomenkielisen ryhmän nimeltään: vain neuropoikkeavien henkilöiden puolisoille. Siellä voi keskustella anonyymisti.

Täällä kamppaillaan samojen asioiden kanssa.

Ihan samoja juttuja.

Kylmyyttä, tunteettomuutta, itsekkyyttä, empatiakyvyn puutetta, puhumattomuutta, ei katso silmiin, ei hellyyttä..

Välillä pakon edessä.

Silti väittää välittävänsä.

Mutta jäi kiinni tekstittelystä muille ja oli tapaillutkin.

Röyhkeästi myös oli lähdössä iskemisreissulle sinisten pillereiden kanssa mutta jäi kiinni, ja vaikka yritti valehdella, joutui kertomaan totuuden.

Kaiken tämän olen sisimmässäni tiennyt ja väittänyt hänelle että tekee niin mutta aina saanut uskomaan että olen vainoharhainen ja väärässä.

Koitettu nyt mennä eteenpäin ja yritän olla aikuinen.

Mies on erittäin lapsellinen ja kypsymätön vaikkakin jo iällään.

Poikansa on samanlainen, ikuinen isin pikkupoika joka ei tee mitään. Isi hoitaa kaiken.

Jotenkin säälin häntä.

Olen aina ollut itsenäinen ihminen mutta hänen kanssaan joku asia muutti sitä, mutta yritän kasvattaa sitä takaisin ja nauttia omasta elämästäni.

Tiedän että mies pelkää minun lähtevän. On jotenkin niin omituinen ihminen ettei voi välillä muuta kuin nauraa itsekseen ja välillä vois nostaa parvekkeelta pihalle.

Mutta on todella ihana jakaa täällä tuntemuksiaan, huomata ettei ole ainoa, enkä ole tulossa hulluksi 🙂

Anteeksi jo etukäteen.Jotenkin ilman omakohtaista kokemusta ja miehenä ihmettelen naisen kykyä ja halua sietää esitetyn kaltaista elämää.Miksiköhän nuo kuvaukset miehistänne osuvat melko hyvin narsistisen persoonallisuushäiriöön?

Hei kaikille.

Minun ex miehelläni ei ole Asperger eikä mitään muutakaan diagnoosia, mutta kylläpä vaan tutulta kuulostaa nämä kertomanne luonteenpiirteet.

Mielestäni kun miettii parisuhteensa tilaa ja omaa hyvinvointiaan siinä, kannattaa unohtaa kaikenlaiset diagnoosit. On tietysti ymmärrettävää että erilaiset neurologiset  tilat vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen, mutta ei sillä varjolla ole hyväksyttävää tehdä toisen elämästä sietämätöntä.

Ehkä tällaisen ihmisen ei ole mitään syytä olla parisuhteessa jos ei siihen voi mitään antaa. Ja jos oma olosi on pelkästään huono ja joudut luopumaan omista tarpeista ja toiveista, olisiko syytä luopua suhteesta? Näin itse tein koska en kokenut saavani suhteesta mitään vaikka aikani annoin kaikkeni ja yritin hampaat irvessä jatkaa koska oli tullut joskus papin edessä luvattua.

Lopulta tajusin että en voi yksin tilannetta muuttaa vaikka kuinka ymmärtäisin miksi mieheni on sellainen kuin on. Jos hän ei itse tajua että muutosta pitää tapahtua jotta elämä sujuisi niin se on tekemätön paikka.

Jokaisen kannattaa miettiä pystyykö olemaan tällaisessa suhteessa jos toinen ei koe tarvetta muutokseen ja onko itselle hyväksi pienentää omat tarpeet ja toiveet vain siksi että toisella on Asperger diagnoosi

Kiitos Dona Elvira. ❤

Pohdin eroamista, asumuserossa oltu lokakuun alusta kun en enää kestänyt yksinäisyyttä ja toisen emotionaalista kylmyyttä avioliitossamme. Kuvittelin erossa asumisen saavan mieheni ymmärtämään. Ymmärsinkin sen sijaan hänellä olevan mahdollisesti aspergerin syndrooman.

En tiedä mitä tehdä. Haluaisin normaalin avioliiton, missä elämä kuulumisineen jaetaan. Mieheni on kiltti ja uskollinen, mutta ei se vaan tunnu viiden vuoden yksinäisyyden jälkeen enää riittävän itselleni.

Hyvä Errare humanum

Valotan tässä hiukan omaa tilannettani jos siitä olisi sinulle jotain apua.

Takana minulla siis yli 30-vuotinen avioliitto paljolti edellä kuvattuja ominaisuuksia omaavan puolison kanssa. Puolison, joka liittomme viimeisinä vuosina eleli ikäänkuin omassa kuplassaan  telkkaria kaiken vapaa-aikansa tuijottaen ja olutta siemaillen. Arjen askareet olivat vuosien saatossa jääneet kokonaan minun harteilleni ja myös kaikki lapsiin liittyvä vastuu.

Vuosien aikana otin monesti puheeksi nätisti nämä asiat ja pyysin apua ja tukea arjen pyöritykseen ja toivoin enemmän aktiivisuutta yleensäkin. Keskustelumme oli paljolti sitä että minä puhuin ja mies oli kuuntelevinaan.

Kun lopulta aloin täysin väsyä tilanteeseemme, vaihdoin tulokulmaa ja kysyin mieheltäni miksi hän on niin passiivinen eikä osallistu arkeemme eikä ole läsnä minulle eikä lapsille. Vastaukset olivat hyvin niukkoja ja epämääräisiä ja muutenkin sellaisia jota en halunnut kuulla. Tämä "keskustelu" naulasi päätökseni siitä mitä minun oli tehtävä. Ja se tehtävä oli ero. Luin keväällä Sami Minkkisen blogia ja löysin hyvän kirjoituksen nimeltään "Mitä tekee perhe-elämässä ihmisellä joka ei osallistu perhe-elämään". Osui ja upposi sen verran hyvin että alkoi tapahtua.

Mieheni ei eroa halunnut koska hänen mielestään kaikki on ihan hyvin.

Vuosien takainen uskottomuus mieheni puolelta ja sitä seurannut henkinen etääntyminen alkoivat painaa vaakakupissa liikaa näiden passivisuus- ja läsnäolo ongelmien lisäksi joten päätökseni oli selvä ja se pitää edelleen.

Sinulle suosittelen että mieti mitä itse tarvitset ja haluat ja toimi sen mukaan. Itse sinnittelin liitossani aivan liian pitkään ja elin pelkästä toivosta. Kun oivalsin että mieheni ei muutu muuksi eikä ole kiinnostunut minun toiveistani tai haluistani ja on tyytyväinen kun palvelu pelaa ja ruoka on hyvää niin oli aikani luovuttaa.

Kaikilla aisteillani pystyin kokemaan että miehelläni ei ole hyvä olla ja hän hyötyisi muutoksesta,mutta hän itse väitti muuta.

Olen selvittänyt itselleni oman osuuteni vaikeuksiimme ja ymmärrän myös monia syitä mieheni vaikeuksiin olla parempi puoliso tai isä, mutta se ei muuta sitä että yksin en pystynyt enkä halunnut liittoamme pelastaa.

Voimia sinulle päätöksen tekoon ja muista ajatella tarpeeksi omaa hyvinvointiasi.

Itse huomaan päivä päivältä voivani paremmin ja alan olla taas oma iloinen itseni kun ylimääräinen ahdistus on poissa.

Tsemppiä kaikille muillekkin samojen asioiden kanssa painiville, meitä on ikävä kyllä ihan liikaa.