Monet Aspergerit käsittääkseni juovat, koska se rentouttaa ja tekee vapautuneemmaksi. Siitä syystähän yleensäkin ihmiset juovat, mutta monilla asseilla se taitaa olla ainoa keino vapautua. Myös täällä miehelle maistuu olut työpäivänkin jälkeen, istuu terassilla ja kuuntelee musiikkia. Niin, radio pitää olla päällä aina, välillä on kolmekin radiota mölöttämässä eri huoneissa, mikä on tosi ärsyttävää. Pidän kyllä musiikista, mutta hänelle se tuntuu olevan sama mitä sieltä tulee, kunhan on jotain taustamelua. Monesti viikonloppuisin sitten simahtaa sinne terassille. Yritän välillä käydä juttelemassa, jotenkin ajattelen että hän kaipaisi seuraa, koska normaali ihminen kaipaa ja minä, mutta jälleen huomaan että hän on erilainen. Työasioista kyllä puhuu, muttei mistään henkevistä aiheista.

Ehkä puolisolle on helpompaa jos Aspergerin omaava on nainen, miehet eivät ehkä niinkään halua hellyyttä? Lähimmäksi mieheni ajatusmaailmaa olen päässyt silloin kun meillä on mennyt jonkin aikaa ilman ristiriitoja, ja välillämme on luottamusta. Silloin hän avautuu helpommin. Oma kokemukseni kuitenkin on, että Aspergerpuoliso voi huomata muiden välillä ja omaan itseensä kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden ja epätasa-arvon, mutta ei näe oman käytöksensä vaikutusta muihin. Omalle miehelleni en ole onnistunut opettamaan miten olla romanttinen. Mutta on heissä hyvääkin, Asperger-puoliso on mitä uskollisin ja rehellinen. Mutta omalle miehelleni en ole onnistunut opettamaan romantiikkaa.

Täällä meininki on sellainen, että mies on tietokoneella tai katsoo omaa tv:tä, tai on terassilla tölkki kädessä, poika on omassa huoneessa tietokoneellaan (pelaa verkossa) ja minä katson yksin tv:tä olohuoneessa. Oli arki tai viikonloppu. Meillä ei käy vieraita (miehellä ei ole kavereita, ja ei ole enää väleissä neljän veljensä kanssa), itse en halua meille kutsua ystäviäni jotka ovatkin etääntyneet. Onneksi poikani on tosiaan saanut hyviä kavereita (hän oli pitkään koulukiusattu), niin että pääsee täältä tuulettumaan ja elämään oikeaa elämää.Vähän huolestuin kun hän joskus sanoo että hän on tullut isäänsä, mutta sanoo sen puolittain sarkastisesti. Minä sanon että et varmasti ole, kun hän halaa ja näyttää tunteensa. Mutta sellainen hän on että vaistoaa sanomattakin jos olen allapäin ja tulee halaamaan. Ja huumori on yksi mitä yritän viljellä, ja pojalla on sellainen hulvaton musta huumorintaju, että kyllä ihan hervottomat naurut välillä nauretaan.

Mutta Vaahterus, taidat olla tehnyt oikean huomion, oireet näyttävät pahenevan iän myötä. Nuorempana mieheni kyllä nauroi, teki aloitteen jos halusi seksiä, ja kävimme jopa kolmistaan jossain tapahtumassa ja kylässäkin. Muttei enää. Kyllä siivoaa, käy kaupassa ja laittaa ruokaa, korjaa autoni nje, ja jos välillä on ollut riitaa, niin tuntuu että näillä asioilla haluaa hyvittää. Muttei koskaan ole pyytänyt anteeksi. Enkä enää haluaisi aloittaa keskustelua läheisyydestä, koska silloin tulee vastaus äkäinen vastaus "No niin taas", ja jos otan kiinni vaikka hänen kädestään että näyttäisin miten hän voi minua halata, niin hänpä ei suostu liikuttamaan kättään. Aika nöyryytetty olo kyllä tulee. Olen kysynyt enkö ole hänen mielestään halauksen arvoinen, ja että tunnen olevani kuin hellyyttä kerjäävä koira, ja välillä kuin pöydänjalka, pelkkä palikka jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin tyydyttää hänen seksinhalunsa silloin kun hän suvaitsee sitä harrastaa. Silloin hän ikäänkuin menee hämilleen, muttei sano mitään. Eikä selvästikään ymmärrä miten paljon asiaa suren.

Olen miettinyt että kun Asperger on keskushermoston kehityshäiriö, ja toisilla asseilla on yliherkkyyttä moniin asioihin, niin tunneasiat kai sitten aiheuttavat jotenkin sietämättömän olotilan. Miksi muuten halaus ja koskettaminen, jonka voi oppia vaikka mekaanisesti niinkuin takin päälle laittamisen, on heille liian vaikeaa? Kun mietin asiaa näin, taas on hieman helpompi ymmärtää. Hän ei voi käytökselleen mitään. Jos vaikka ihminen jonka näköhermot ovat vaurioituneet, ei näe, ei hän voi sille mitään. Mutta huomaan myös että huijaan itseäni, kun saan asian käännettyä näinpäin, alistun taas tilanteeseen ja kohtalooni.

Jos eroaminen on joskus mielessäni, pelkään myös mitä siitä seuraisi. Hän lievästi vahtii menojani, en kyllä voi uskoa että osaisi olla mustasukkainen, enemmänkin pelkää tulevansa jätetyksi. Nuorempana tyttöystävä oli näin tehnyt, ja käsittääkseni aika traumaattinen kokemus oli ollut. Viime kesänä mies oli puoli vuotta työttömänä, ja tuli lopulta herättämään minut keskellä yötä. Oli tosi ahdistuneen oloinen ja sanoi että hänestä tuntuu siltä että olisi varmaan paras mennä narun jatkoksi. Sain vakuutettua hänelle että kyllä nyt pitää vaan uskoa tulevaan, ettei anna periksi. Kuukauden kuluttua hän saikin paremman työn kuin mitä hänellä on koskaan ollut.Hänet nyt tuntien pelkään että hän ei selviäisi erosta, kun ei ole ystäviä eikä välejä sukulaisiin. Ja pelkään että poika jäisi asumaan isänsä seuraksi, kun on välillä huolissaan tästä.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 3 kuukautta sitten. Syy: Lisäys

Syreenikiitäjä, mulla on vähän samoja pelkoja. Ero olisi ensinnäkin raskas toteuttaa, koska mies pitäisi kai kirjaimellisesti kantaa ulos. Jos hän ei halua erota, hän ei eroa (kerroin tuolla aiemmin siitä yhdestä kerrasta, kun hain eroa). Lisäksi juuri tuo kyttääminen ym. aiheuttaa pelkoa. Tiedän, että mies lukee päiväkirjaani ja tarkastaa tiedokoneen välimuistin (jos pääsee koneelle, yleensä ei kyllä pääse) ym., kun vain saa siihen tilaisuuden. Se on hänen tapansa seurata, mitä minä oikeasti ajattelen. Ei tosiaan tule mieleenkään kysyä minulta: hän ei pysty tulemaan niin lähelle, vaan asiat hoidetaan selän takana. Olen oppinut olemaan varpaillani monen asian suhteen. Mies ei ole väkivaltainen, mutta toki pelkään mitä hänestä kuoriutuu, jos jätän hänet. Hylkäämisen suhteen hän on täysin lapsen tunnetasolla.

Eilen sanoin aika suorasti tämän verkkopalvelun tukisuhdekeskustelijalle. En tiedä, millä kokemuksella ja meriiteillä hän täällä toimii, mutta (kuten aiemmin kirjoitin) neuvot olivat tyyliin "menkää treffeille ja keskustelkaa". Kerroin hänelle, että hänen neuvonsa ovat yhtä tyhjän kanssa  - niin kuin je ovatkin. Ulkopuolinen ei aina ihan ymmärrä, mitä rajoitteita suhteeseen Asperger-henkilön kanssa liittyy. Tämä henkilö ei selvästikään nähnyt niitä rajoitteita lainkaan. Tulee vain entistä pahempi olo, kun luulee saavansa apua, ja sitten auttaja on ihan pihalla tilanteesta. Sama kuin ojentaisi jalkansa katkaisseelle laastarilapun 🙁

Tosiaan iän myötä kaikki tuntuu muuttuvan entistä vaikeammaksi. Nuorena vielä tuntui siltä, että etenemme henkisessä läheisyydessä, nyt on monta vuotta menty takapakkia. Arjen toiminnot hoituvat, mies ostaa minulle lahjoja merkkipäivinä ja muistaa joskus kysyä vointia, mutta muutoin kaikki läheisyys typistyy seksiin. Jos kosketan miestä muuten vain, hän luulee saavansa seksiä ja pettyy, kun ei saakaan. Tämä on johtanut siihen, että en enää hirveästi yritäkään kosketella. En jaksa olla loukkaantumisen aiheuttaja vain siksi, että haluan hellyyttä enkä seksiä. Olen yrittänyt puhua asiasta toistuvasti, mutta mikään ei mene perille: ainoa vastaus on, että niin mutta kun mä haluan seksiä.

Syreenikiitäjä ja muut: Minä olen nykyään aktiivisesti Facebook-ryhmässä The Lifeboat. Wives of ASD males raw and uncut support group. Se on hieman US-vetoinen mutta kuitenkin niin kansainvälinen, että siellä otetaan kaikki vastaan. En ole sielläkään saanut valmiita ratkaisuja, mutta olen saanut vertaistukea henkilöiltä, jotka ymmärtävät, mistä tässä on kyse.

Kiitos Vaahterus. Mä vuoronperään vajoan pohjamutiin ja taas jaksan jonkun päivän tai viikon. Mistä sitä löytäisi sellaisen tasapainon, että suhteen molemmat osapuolet voisivat olla onnellisia. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun Asperger-henkilön näkökulma tuohon läheisyyteen ja kosketukseen. Mun mies ei sitä osaa selittää. On niin uskomatonta, että suhteen onnistuminen on kuitenkin jostain teknisesti niin pienestä asiasta kuin halaaminen, vierekkäin oleminen, silittäminen... Ilmeisesti kuitenkin ensin stimulointia vaaditaan, täällä ainakin minä olen se joka tekee työt sängyssä ennenkuin mies saa itsestään sen verran irti että pystyy liikahtamaan ja koskemaan minua..

Mulla on sellainen näkökulma, että aikaisemmin olin avioliitossa narsistin kanssa. Hän eli täysin kaksoiselämää, oli komea urheilijanuorukainen, terveelliset elämäntavat, ja sitten sain selville että hän oli koko kolmevuotisen liittomme ajan pettänyt mua lukuisten naisten kanssa. Ilmeisesti silloinkin kun olin synnyttämässä lastamme. Erosin hänestä ja jäin kahdestaan vuoden vanhan tyttäreni kanssa. Ex-mieheni ei koskaan ymmmärtänyt tehneensä väärin.

Siksi tämä eksyneen ja hämillään olevan oloinen mies, joka ei ikinä kuunaan pettäisi minua, joka ei ole kiinnostunut muotivaatteista, ravintoloissa riekkumisesta, egonsa pönkittämisestä ja toisten ihmisten hyväksikäyttämisestä on omassa omituisuudessaan hyvä mies. Ja tietysti lapseni isä. Olisin kyllä toivonut jotain näiden kahden ääripään väliltä.

Mutta kyllä se on niin kummallista että hän on selkeästi huolissaan pojasta jos tämä viipyy kavereiden kanssa myöhään ulkona, mutta hän ei tiedä muuten miten olla isä. Itse olen mennyt pojan seuraksi punttisalille, ostanut partakoneen ja neuvonut sen käyttöä, ja tällaisia isälle kuuluvia hommia.. viime viikolla oli kutsunnat, ja tietysti kysyin heti kun pojan näin miten meni. Sanoin miehelle että kysyy myös, niin viiden päivän kuluttua kun ei tapahtunut mitään mun oli pakko ruokapöydässä aloittaa keskustelu "niin kun sä menet ensi kesänä sitten armeijaan...", niin sitten mies pojalle" jaa no mihis päin menet?" Että ei voinut pojalta kysyä, se sosiaalinen aloitekyky on ihan nolla nykyään. Ja sitten sitä isän puutetta itse yritän kompensoida pojalle.

Jollain tavalla ajattelen että tämä on kohtaloni, vai onko se vain niin että ehkä empaattisena kerään kuin magneetti tällaisia tyyppejä. Aina olen ajatellut että jokainen saa olla sellainen kuin haluaa, eikä kukaan ole täydellinen, mutta kun se kaikki kaatuu sitten omaan niskaan niin ettei itse enää jaksa niin ei kai sekään ole elämän tarkoitus...

Syreenikiitäjä, kuulostaa ikävältä. En oikeastaan osaa sanoa muuta kuin että tunnen muitakin tapauksia, joissa yhden henkilön kumppaneiksi aina valikoituu neuropoikkeavia ihmisiä. Se voi olla jokin alitajuinen valinta. Kannattaa muuten lukea Harville Hendrixin  kirja Kaikki rakkaus mikä sinulle kuuluu: siinä käsitelläään aihetta paljonkin.

Minä olen tosiaan havainnut, että tämä korona-aika ja muiden sosiaalisten suhteiden vähentyminen lisää parisuhteeseen liittyvää pettymystä. Kun ei ole riittävästi muita ihmiskontakteja, on todella lannistavaa jäädä yksin myös kotona. Tällä viikolla meni taas kolme(!) vuorokautta niin, ettei meillä ollut seksiä, ja tämä hurja selibaatti ajoi miehen ihan epätoivon partaalle. Hän tuli illalla koskettelmaan minua, ja kun vastasin kosketuksiin ja yritin jutella, mutta en suostunut seksiin, hän vetäytyi loukkaantuneena. Hän osoitti mieltään hyvin suoraan, mutta ei tehnyt elettekään esim. ollakseen seurallisempi tai helliäkseen minua. Hänen tarpeensa siis pitäisi tyydyttää mutta minun ei. Sitten kun seksiä taas tuon huran pitkän tauon jälkeen oli, hän rupesi olemaan tyytyväinen oma itsensä eli uppoutumaan iloisena omiin oloihinsa.

Viime viikonloppuna ehdotin hänelle yhteistä lounasta ravintolassa, kun lapsilla oli omia menoja. Mies kieltäytyi muihin suunnitelmiin vedoten, mutta mitä ilmeisimmin kävi yksin syömässä jossain.  Minä sitten istuin yksin ravintolassa ja söin kunnon lounaan viineineen pöytään tarjoiltuna. Olisihan se ollut kiva istua yhdessä ja jutella syvällisiä, mutta kun ei niin ei.

Hei vaan taas. Kiitos vinkistä Vaahterus. Täytyy lukea tuo kirja. Olen myös huomannut että ehkä eniten saa itselleen takaisin kun antaa ensin toiselle, tämä näyttää pätevän myös Asperger-puolisoon. Aloitin keskustelun viikonloppuiltana hyvässä tunnelmassa, kysyin miten töissä on mennyt, onko raskasta olla monen ihmisen työyhteisössä, ja vaatiiko se sittten omaa aikaa kotona jotta palautuisi? Tästähän sukeutui pitkällinen keskustelu, ja avasin siinä sitten  omia kokemuksiani vastaavasti. Olin kertakaikkiaan hämmästynyt miten paljon mies puhui, ja sain ihan uudenlaisen kuvan hänestä. Olin luullut että hän on yhtä sulkeutunut töissä, ja ihmettelin, miten hän yleensä pärjää työssä jossa täytyy antaa palautetta, myös positiivista palautetta. Toki olen kysynyt aina miten töissä on mennyt ym. Kuulemma töissä on hauskaa. Mutta sehän oli kiva kuulla. Ja älysin että olen saanut hänestä enemmän irti kuin koskaan, ja että vaatimalla ei onnistu tämä juttu. Täytyy luoda otolinen maaperä satsaamalla luottamukseen, kuuntelemiseen, ja antamalla itse positiivista palautetta. En sano että tämä ratkaisee kaikki ongelmat, ja tiedän että todellakaan en itse ainakaan ole se pitkäjänteisin suunnitelmiin sitoutuva ihminen.

Syreenikiitäjä, kiva kuulla. Meillä on nyt sellaista kehitystä, että mies on innostunut uudesta harrastuksesta ja sen myötä ryhtynyt huomioimaan minuakin enemmän. Ehkä oma kohdentunut olo lisää ymmärrystä muita kohtaan. Tuo huomionti ilmenee lähinnä tekoina.

Toisaalta viimeksi tänään törmäsin taas tiiliseinään keskustelun suhteen: Oli puhe siitä, mitä syödään. Minulta kysyttiin yhdestä ruokalajista, ja vastasin ensin kertomalla, että kyseinen ruoka loppui jo. Rupesin sitten selittämään laajemmin, mitä muuta jääkaapissa tällä hetkellä onkaan, ja pohtimaan ääneen, mitä voisi vielä tehdä. Mies totesi, että sä vastasit mulle jo. Minä sanoin, että joo, mutta on ihan kiva jutella ja yrittää olla avuksi. Mies totesi siihen, että ei tarvitse - ja käänsi selkänsä. Tämä ei edes ollut mikään yhden ruoan loppumiseen liittyvä mielenosoitus vaan nimenomaan kritiikkiä sitä kohtaan, että minä edes yritän keskustella ja ylläpitää kontaktia. Näitä tilanteita tulee jatkuvasti.

En voi olla varma, mikä kaikki johtuu miegen diagnoosista ja mikä esim. jommankumman tunnelukoista. Olen lukenut myös Kimmo Takasen kirjan "Parisuhteen tunnelukot", mutta siitäkään en ole onnistunut kotona keskustelemaan ("Ei kiinnosta..."), joten vähän yksisuuntaiseksi jää tämä yrittäminen.

Hei, kiitos tämän keskustelun aloittajalle.

Itse aloin juuri ensimmäistä kertaa etsiä jotain vertaistukea tai keskustelua As-miehen puolisona. Kylläpä kuulosti itkettävän tutulta monet teidän jutuista. Meillä on takana 15 vuoden parisuhde, josta viimeiset vuodet olleet monestakin syystä raskaita, mutta nyt ollaan eron partaalla. Ja tosi paljon työtä vaatinut se, että edes ollaan asian äärellä! Keväästä asti olen yrittänyt ravistella, että näin huonosti nyt menee, en voi jatkaa tällä tavalla. Miehellä ei ollut mitään tarvetta keskustella, ei mitään tarvetta muuttaa mitään. Juuri sellainen absurdi tunne oli, että ei ole totta, joudun eroamaankin yksin! Miten erota, jos toinen ei osallistu edes siihen? Tai miten selvittää, vieläkö olisi jatkamisen mahdollisuuksia? Mies on käynyt monta vuotta terapiassa, mutta ei ole missään vaiheessa kokenut aiheelliseksi puhua parisuhteesta mitään.

Mikä on kohtuullista, ei tietenkään se että vaatisi As-ihmistä muuttumaan toiseksi. Mutta ei myöskään se, että mitätöin omat tunteeni ja tarpeeni, kun toisen As-piirteet voimistuvat ja yhteys heikkenee heikkenemistään ja voin itse suhteessa tosi huonosti. Tilannetta mutkistaa meilläkin lapset. Meillä on kaksi teiniä, ja raskaita asioita ollut koko perheellä viime vuosina, niin en halua riskeerata teinien mielenterveyttä tässä omalla erokriisilläni. En kyllä tiedä voinko sitä estääkään.

En jaksa enää olla vailla kontaktia. Yksinäisyys parisuhteessa on ihan perseestä! Haaveilen ajasta, että olisin yksin (tai lasten kanssa tietty), tekisin omia asioitani ja lasten asioita, omilla ehdoillani ja tarvitsematta jatkuvasti laskea omia odotuksia ja huomioida toisen erityisyyksiä. Tarvitsematta pettyä jatkuvasti ihan perusasioissa. Haaveilen, jos tästä joskus vielä nousen jaloilleni, että löytäisin kumppanin, joka katsoo ja koskee minua, joka nauraisi ja olisi kiinnostunut, keskustelisi, lähtisi kanssani metsään kävelylle ja osallistuisi siihen mitä sitten ollaankaan tekemässä. Nykyinen ei lähde kävelylle kanssani, koska "ei saa siitä mitään". Keskustella voidaan, jos aihe on sellainen joka hänelle sopii eikä koske häntä itseään eikä varsinkaan tunteita. Mutta päiväkausiin ei hänellä välttämättä ole mitään tarvetta puhua minulle, ja hänelle kaikki on silloin ok. Jos kysyn, hän ei välttämättä vastaa mitään. On piinallista, kun en tiedä kuuliko hän vai ei, osoittaako mieltään kun ei reagoi, vai miettiikö vain mitä sanoisi. No, se jää usein mysteeriksi.

Minulle tuli uutena tietona tuo, että Asperger-oireet hankaloituvat iän myötä. Me ollaan vasta nelikymppisiä, enkä kyllä jaksa ajatellakaan, että yhdessä pysyttäisiin vaikka pahemmaksi vain muuttuisi. Mutta sitäkin mietin, että minkä verran lapset sitten saavat isältään mitään, jos ei enää asuta yhdessä. Vähäistähän se on nytkin, mutta ollaan edes samassa talossa. Nykyään mies on osan viikosta muualla töissä, ja minulla on silloin helpompi hengittää, mutta lasten näkökulmasta mikään ei oikeastaan edes muutu verrattuna siihen, kun isä on kotona.

Kirpaisi nuo teidän kokemukset vaille jäämisestä ja siitä kivusta mitä tuntee, kun näkee muiden läheisyyttä ja jakamista. Juuri tästä kärsin itsekin. Joo, voin mennä ilman miestä paikkoihin joihin haluan mennä, ja niin teenkin, menen lasten kanssa mökille ja mummolaan ja retkille jne, mutta miten kipeää tekeekään nähdä muut jotka tulevat sinne perheenä ja parina. Minulla ei ole saunaan kaveria, kukaan ei ota kainaloon nuotiolla, kukaan ei pakkaa tai huolehdi tavaroita autoon kanssani.

Tsemppiä teille kaikille ja kiitos vinkistä tuosta englannin kielisestä ryhmästä, voi olla että käyn tsekkaamassa kun jaksan.

Hei Pihapihlaja! Ikävä kuulla. Niin tuttua...

En tiedä, onko oireiden iän myötä vaikeutumisesta tutkittua tietoa, mutta oma kokemukseni on sellainen. Puoliso muuttuu entistä etäisemmäksi ja kieltäytyy kaikesta muusta läheisyydestä kuin seksistä - koska jos häntä koskee, hänen tekee mieli seksiä, ja sitten harmittaa kun ei saakaan. Sillä mitä minun tekee mieli, ei tunnu olevan paljoa merkitystä. Turhaan selitän, että haluaisin romanttisia kävelyitä tai helliä kosketuksia, keskustelusta puhumattakaan. Niitä ei tule. Nuorena hän sentään välillä yritti olla hellä ja huomaavainen.

Yritin eilen jakaa täällä ihan tätä tarkoitusta varten tekemäni sähköpostiosoitteen, jotta voisin keskustella halukkaiden kanssa privaatimmin, mutta ylläpito poisti sen "turvallisuussyistä". Samoista syistä täällä ei kuulemma ole yksityisviestitoimintoakaan. Minulla tulee kuitenkin nyt sellainen turvallisuussyy vastaan, että tämän pitemmälle en tällä foorumilla juuri voi mennä, koska tämä on käytännössä julkinen keskustelu. Täällä joutuu koko ajan puhumaan peitellysti ja muokkaamaan ilmaisuaan niin, ettei olisi liian suuri riski tulla tunnistetuksi.

Olin kovasti toivonut jossain vaiheessa voivani luoda aitoja vertaiskontakteja, mutta se siitä sitten. En tiedä, jaksanko enää jatkaa keskustelua tässä muodossa. Pitäisi varmaan perustaa Anonyymit Asperger-henkilöiden Puolisot ry...

Hei Pikapihlaja ja muut kohtalotoverit! Kuulostaa niin tutuilta teidän kertomukset, meillä on ihan samanlaista ja se on masentavaa. Olemme olleet yhdessä 24 vuotta. Melkein päivittäin pohdin eroa, koska tuntuu, etten jaksa enää. Sitten taas tapahtuu välillä jotain positiivista, jonka avulla jaksan eteenpäin. Olen nyt hakeutumassa terapiaan tämän asian vuoksi vihdoinkin. Ero pelottaa ja pelkään, että se on huono ratkaisu. Nuorimmainen lapsemme on vasta 7-vuotias ja sen vuoksi ero mietityttää paljonkin. Lisäksi pelkään, että mies voisi ryhtyä hankalaksi, jos tosissani ilmoittaisin hänelle erosta.

Mieheni aspergeroireet ovat pahentuneet vuosien myötä tai sitten on kyse liitännäisoireista, kuten masennus, ahdistus tai pakko-oireisuus.

Meillä oli kesällä parempi vaihe, mutta en tiedä, kuinka paljon siihen vaikutti se, että mieheni tiesi minun hakeutuvan terapiaan. Parempi vaihe kesti kuitenkin yllättävän pitkään ja antoi taas toivoa.

Mieheni näyttää lähes aina vihaiselta ja masentuneelta. Hän ei puhu paljoakaan, selaa vain kännykkäänsä pakonomaisesti. Hän ei osaa asettua toisen asemaan. Hän ei koskaan pyydä anteeksi tai kerro tunteistaan. Hän ei vaikuta inhimilliseltä.

Mietin, miksi olen yhdessä tällaisen ihmisen kanssa edelleen. Mutta olisimme kyllä eronneet jo aikapäiviä sitten, jos meillä ei olisi lapsia.

Tuntuu, että elämäni valuu hukkaan, mutten uskalla erota. Jos eroaisimme, mies haluaisi varmasti yhteishuoltajuuden ja pelkään, ettei hän pystyisi huolehtimaan nuorimmaisestamme, jolla on paljon lääkityksiä. Mieheni on nimittäin erittäin hajamielinen ja lähes koko ajan omassa kuplassaan jumiutuneena johonkin... en tiedä mihin.

Sen vuoksi olen ajatellut, että minun on pakko odottaa vielä muuutama vuosi, että nuorimmainen lapsi kasvaa.

Onpa huojentavaa lukea näitä as- puolisoiden ajatuksia.Mulla on As- mies sekä poika.Pojalla diagnoosi, jonka saamisen myötä n.6.v sitten  ( poika oli 12v.) Ymmärsin että.mieheni on myös.Se oli sekä järkytys että huojennus- ymmärisn miksi hän vaikuttaa itsekeskeiseltä.Urheilu ja työ menee kaiken edelle, juuri nyt on menossa erityisen tiivis urheileminen, kaiket vapaa aikansa hän urheilee.Vaikka pyydän olemaan enemmän kotona, ei kuuntele lainkaan.Joko pitkät työpäivät tai urheilu.Juuri nyt ahdistaa tuo fanaattisuus ja suorittaminen.On vain keksittävä itselleen tekemistä, mutta on tylsää kun hän ei ole lainkaan aloitteinen yhteiseen tekemiseen.Ei romantiikkaa, seksiä.jos teen aloitteen muuten ei.Turhauttavaa.Jos sanon asioista ei mitään tapahdu.En tiedä jaksaako tätä vielä toiset 30 vuotta, en osaa enää kohta tarvita lämpöä, läsnäoloa ja läheisyyttä.Tämä elämä tekee surulliseksi.

Perusta ihmeessä!

Hei Katu ja Maaret9!

On tietysti hienoa, etten ole yksin. Jonkin tukiryhmän perustaminen olisi sekin varmaan kiva... Olen tosiaan kahdessakin aihetta käsittelevässä kansainvälisessä FB-ryhmässä, ja niistä on paljon iloa. Siellä tosin tulee vastaan vähän se jenkkikulttuurin ylivoimaisuus, eli asioita katsotaan yhdysvaltalaisten käytöstapaodotusten kautta. Siinä kontekstissa varmaan jokaisella suomalaisella on Asperger 😀 Toisaalta olen saanut sieltä ihanaa empatiaa ja kannustusta omia asioita kertoessani. Täytyypä harkita suomenkielisen FB-ryhmän perustamista. Yritin tosiaan mennä moderoituun Asperger-ryhmään, jonka piti olla myös läheisille, mutta esittäytymisviestistä lähtien oli hyvin selvää, ettei minun näkökulmani ole tervetullut sinne. Noista englanninkielisistä ryhmistä toinen on vain naispuolisille puolisoille, ja sinne on tiukka seula, ketä otetaan, jotta se olisi aidosti turvapaikka.

Itse olen tällä hetkellä todella turhautunut. Arki rullaa, mutta  mikään ei muutu. Annoin hiljattain miehelle Harville Hendrixin parisuhdepsykologiaa käsittelevän kirjan luettavaksi, mutta hänellä ei kuulemma ole aikaa lukea sitä (silti hän voi lukea verkkouutisia monta tuntia päivässä). Parisuhdetta on vähän raskasta käsitellä tai parantaa yksin - etenkin jos toinen osapuoli on ihan tyytyväinen näin, selkänsä kääntäneenä.

Hei kaikille!

Olen etsinyt teitä. Kuvitellut olevani ainut kenen elämä on sellaista mitä on, asperger miehen vaimona olen ollut nyt reilu 6-vuotta.

Suhteen alussa ollut mies on tänään jotain aivan muuta. Olen rikki, yksinäinen ja ajoittain toivoton.

Keskusteleminen, hellyys, läheisyys, arjen vastuiden jakaminen ja seksi ovat historiaa. Mieheni on suurimman osan ajasta omissa oloissaan, vaikka hän olisi fyysisesti vierelläni ei hän ole henkisesti läsnä. Hän ei kykene enää huolehtimaan edes omasta hygieniastaan vaan senkin asian minä hoidan. Eli muistutan pesulle menosta, puhtaista vaatteista, hampaiden pesuista jne.

Seksiä (ja läheisyyttä) ei ole juuri ollenkaan. Ehkä noin 4-6 kertaa vuodessa tässä viimeisten 4vuoden aikana. Mies ei pidä sitä tärkeänä, ja jos asiasta yrittää puhua hän sulkeutuu entisestään.

Myös empatiakyvyttömyys ja/tai sen näyttämisen vaikeus on satuttanut minua kahden viimeisen vuoden aikana todella paljon. Koen jääväni yksin vaikeiden asioiden ja tuntemusten kanssa.

Olen pohtinut eroa, mutta en vaan kykene tekemään sellaista päätöstä vielä.

Hei Katkeransuloista!

Ikävä kuulla 🙁 Tervetuloa joukkoon! Tuollaistahan se vähän on, ja on huojentavaa, että en ole yksin.

Meillä on kyllä seksiä, mutta mitään muuta ei sitten olekaan. Olen alkanut inhota niitä hetkiä, kun menen aamupalan jälkeen makuuhuoneeseen, ja mies makaa peiton alla ja kuiskaa nimeni. Siinä ei ole mitään romanttista. Lisäksi joudun yleensä siinä tilanteessa huomauttamaan suihkussa käymisestä. Hän myös saattaa makoilla siellä sängyssä tuntikausia ihan vain siksi, että ei voi/halua/jaksa nousta sängystä saamatta seksiä. Minua pitäisi ymmärtää tulla täyttämään hänen tarpeensa...

Kuten edellä käy ilmi, olen niin toivonut saavani eläviä vertaiskontakteja, mutta tämän palstan sääntöjen puitteissa se ei onnistu. Minun rajani on tullut siinä, minkä verran voin tälle foorumille kirjoittaa. Eroa minäkin olen miettinyt, mutta kuten olen jo aiemmin sanonut, yksin se pitäisi tehdä. Mies ei tule siinä vastaan, koska ei halua erota - hän haluaa vain jatkaa tätä samaa ja sillä selvä.

Hei vaan kaikille.

Olen itse ollut 2,5v suhteessa naiseen jonka uskon kärsivän asbergerista, mutta valitettavasti hän ei sitä itse halua myöntää.

Elämä on pitkälti varpaillaan oloa koska puolisoani tuntuu järkyttävän kaikki pienimmätkin muutokset kotona. Viimeisimmät ongelmat ovat aiheutuneet kun puolisoni herää aikaisin ja häntä häiritsee nukkumiseni. Enkä siis edes kuorsaa, vaan kuulemma ihan hengittäminen häiritsee josta hän sitten ahdistuu.

Nyt ollaan jokunen yö nukuttu eri huoneissa, ja jos nyt jotain positiivista niin aamut ovat alkaneet näinä päivinä neutraalisti ilman stressiä.

Romantiikkaa hän ei tunnu ymmärtävän ja seksikin tuntuu olevan lähes tarpeetonta. Ennen seurustelumme alkua hän kertoi olleensa lähes 5v selibaatissa mikä tuntui silloin lähinnä asioiden kaunistelulta, mutta kyllä näinä päivinä tuohon uskon täysin.

Hänen ajatuksissaan parisuhteemme on vähintäänkin ok ja hän tuntuu olevan aivan ihmeissään kun yritän kertoa että olen usein onneton. Ja kun asioista puhuu niin hän ahdistuu myös siitä.

Hän saattaa itse jättää tavaroita mihin sattuu mutta menee pois tolaltaan, jos joku esine on sille kuulumattomassa paikassa niin että hän ei sitä ole siihen jättänyt.

Toki hänessä on myös hyviä puolia ja joskus tuntuukin hyvin ristiriitaiselta, että miten hän voi samaan aikaan olla huolehtiva ja välittävä, kun toisaaltaan tuntuu että lähinnä vain olen häiriöksi.

Henkilökohtaisesti uskon että omaa elämääni helpottaisi jos saisin hänet tutkimuksiin, ja sen todenäköisen diagnoosin, mutta ainakaan vielä hän ei siihen valmis ole, joten olen nyt sitten alkanut etsimään vertaistukea.

Itse kaipaan syvällisiä keskusteluja ja tykkään asioiden analysoimisesta. Kaipaan myös romantiikkaa, viettelystä ja "yksinkertaista" seksiä. Tuntuu vaan että omat tarpeeni on sellaisia, että voin myös mahdollisesti elää ilman niitä.

Keskustelukavereita mulla onneksi on, ja puolisoni ei ole mustasukkainen. Se on vaan sääli ettei niitä keskusteluja voi käydä oman puolison kanssa.

Olen pyrkinyt vahvistamaan omaa henkilökohtaista elämääni, mikä on tuonut lohtua. Oon ajatellut että ehkäpä olen elämäni aikana saanut nauttia riitävästi seksistä ja romantiikasta, ja nyt on aika keskittyä muihin juttuihin. Oon onnellinen että voin yhä harrastaa vaikka korona onkin sulkenut monia mahdollisuuksia. Omasta harrastuksesta onkin tullut henkireikä, ja nautin siitä ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Toivotan kaikille paljon voimia, ja toivon myös niitä valon pilkahduksia mitkä saavat jatkamaan parisuhdetta 🙂