Hei kaikki.

Kirjoittelen tänne koska en tiedä mistä muualta saisin tukea asiaani.
Seurustelen asperger- miehen kanssa. Itse olen naispuolinen asperger- ihminen.
Minulla ei ole koskaan ollut ihan vastaavia ongelmia ihmissuhteissa kuin kumppanillani.

Rakastan kumppaniani ja hän oletettavasti minua, mutta kumppanuudessamme on vaikeita ongelmia.
Moni muu erikoisuus on ok, kun olen itsekin vähän poikkeava, mutta en kestä sitä ettei hän ota minua huomioon.

Annan kaksi esimerkkiä:

1. Olimme sopineet puhelimessa, että mies tulee luokseni käymään. Hän sanoi lähtevänsä saman tien. Miehen kotoa on minun kotiini 10 min. kävelymatka.
Kului 40 minuuttia eikä mitään kuulunut. Soitin perään, mies ilmoittia odottavansa ruokaansa pizzeriassa.
Hän oli siis päättänytkin hakea pitsan, eikä tullut mieleenkään ilmoittaa minulle. Mies oli ihan häkeltynyt, kun hermostuin.

2. Olimme kasvotusten sopineet perjantai-iltana, että mies soittaa kun työpäivä loppuu (liukuva työaika). Sen jälkeen minä menen hänen luokseen ja siivoamme yhdessä hänen kotinsa. Ennen kuin kukaan tätä ihmettelee, niin autamme toisiamme siivouksessa koska emme aina saa omia lääviämme siivottua.

Kahdeksalta illalla mies laittoi viestiä, missä höpötteli siitä miten oli käynyt uimassa ja aikoo mennä kotiin venyttelemään. Sitten lauantaina hän aikoo laittaa lihaa uunissa samalla kun siivoaa. Ei sanaakaan minusta.

Kerroin olevani vähän ärsyyntynyt siitä, ettei hän ilmoittanut ettei halua nähdä.
Mies selitti, että hän oli vaan ajatellut ettei jaksa siivota työpäivän jälkeen.
Ei ollut tullut taaskaan mieleenkään ilmoittaa minulle.
Ja sitten ilmeisesti asperger-logiikan mukaan lauantai ei enää ollut sama asia – koska oli sovittu vain perjantaista, niin samaa asiaa ei voinut liittää enää lauantaihin.

Tällaiset asiat saavat todella miettimään, että onko minua edes olemassa tälle ihmiselle silloin, kun hänellä ei ole välitöntä käyttöä minulle. Hän on lisäksi todella surkea vastaanottamaan mitään negatiivisia tunteita ja tilannetaju on lähes olematon. Tulee usein loukanneeksi sen takia.

Mies kyllä tajuaa jälkeenpäin nämä tilanteet, ja kärsii siitä ettei täytä odotuksia. Varmaankin hänestä myös tuntuu pahalta minun kärsimykseni – tai sitten vain se, ettei tykkää ”olla huono”.

Olen yrittänyt ymmärtää. Koen vain jatkuvasti, että olen joku irrallinen palikka hänen maailmassaan. Olen näköjään kuin jonkinlainen perunansurvin jonka voi ottaa laatikosta, kun haluaa perunamuusia… Ja unohtaa sinne käytön jälkeen.

Olen jopa alkanut epäillä, voiko hänen kanssaan olla aitoa rakkautta. Käsittääkseni syvä molemminpuolinen rakkaus vaatii sitä, että voi ymmärtää toisen mielenliikkeet. Ja sitten on erikseen syvä kiitymys, jota hän varmasti tunteekin minua kohtaan. Se ei vaan minulle riitä.

Onko kellään ajatuksia tästä? Olisi sydäntäsärkevää joutua eroamaan hänestä. Vaan tällä menolla sydän särkyy harva se päivä muutenkin.