Olen ollut 20 vuotta avioliitossa, parisuhteessa. Takana yksi avioliitto ja ero, sekä yksi avoliitto, joka myös päättyi eroon.
Tämän nykyisen puolisoni kanssa meillä on kaksi teini-ikäistä lasta. Parisuhde on ollut näiden vuosien varrella vaihtelevaa. Alkuun mies oli työttömänä ja minä töissä, minä lasten kanssa kotona ja mies opiskelemassa, minä töissä, lapset tarhassa ja mies opiskelemassa, lapset koulussa, minä töissä ja mies kotona, nyt minä olen ollut kotona jo yli neljä vuotta ja mies töissä.
Rakastamme toisiamme syvästi, vaikka myös vaikeuksia on ollut. Minun sairastumiseni on tuonut muutoksia parisuhteeseenkin. Sairastan vakavaa masennusta ja sekamuotoista persoonallisuushäiriötä. Vielä vähän aikaa takaperin mietin jatkuvasti eroa, mutta mies sanoi masennukseni puhuvan, eikä halunnut erota. Nyt käymme koko perhe perheterapiassa ja se on auttanut todella paljon kaikkia. Mieheni ymmärtää minua nyt paremmin ja minä häntä paremmin. Myös välit lapsiin on parantunut mieheni osalta. Itselleni parisuhde tuo turvaa ja läheisyyttä.
En tiedä vastasiko tämä kysymyksiin...🙂👍

Parisuhteessa on nimenmukaisesti pari eli kaksi henkilöä. Eikä toista voi pakottaa parisuhteeseen vain, jos itse haluaa.

Itselläni päättyi avioliitto eroon 8kk sitten. Joo mieheni rakastui toiseen. Oltiin kasvettu erillemme.

Nyt olen uudessa parisuhteessa. En odota toisen olevan täydellinen. En minäkään ole. Sitä ensi alkuun ihastuu/rakastuu toiseen, mikä on ihanaa. Otin riskin ja tein aloitteen. Ihastus osoittautui olevan molemminpuolista. Oltiin sentään työkavereita ja tiedettiin toistemme työ- ja arkiminät.

Sitä ei tiedä, mitä tulevaisuus tähän parisuhteeseen. Nautin tästä hetkestä enkä sure etukäteen. Olemme puolin ja toisin jakaneet huolia ja murheita. Sekä kunnioitamme toisiamme sellaisena kuin olemme.☺️❤️

Minulla on takana yksi pitkähkö avioliitto narsistisen ja henkisesti väkivaltaisen miehen kanssa. Luottamus toisiin ihmisiin on ollut todella vaikeaa löytää uudelleen. Liian lähelle tullut täydellisen kieroutunut maailma ja se, että joku muu kontrolloi minun elämääni ja käyttää luottamusasemaansa väärin on luonut ison varjon minun elämääni.

Nyt olen onnellisessa parisuhteessa. Tutustuimme silloin, kun olin täysin rikkinäinen ihmiskuori, täysin vailla suuntaa, järkeä ja oikeastaan edes tunteita. Uusi, eron jälkeinen maailma ja elämä perustui niin erilaisille asioille kuin avioliiton aikana minulle aivopesty nyrjähtänyt maailmankuva, että shokki oli järkyttävän suuri. Minulle on ollut tärkeää kokea: tietää ja tuntea, että uusi kumppanini on vierelläni vaikka olen rämpinyt suossa ja reagoinut mitä kummallisimmilla tavoilla. Avain ehkä olikin juuri siinä. Aluksi ei ollut mitään menetettävää - olin siis pelottavan suora ja rehellinen. Olen vetänyt luokseni ja työntänyt pois, itkenyt, nauranut, halannut, pitänyt kiinni, sanonut viiltäviä sanoja sekä itsestäni, että toisesta. Olen kaivanut kaikki omat mörköni esille ja jakanut ne toisen kanssa. Sille pohjalle rakentuu parisuhteemme edelleenkin. Puhutaan ja keskustellaan. Minä tunteellisena ja analyyttisenä ja mies analyyttisenä ja järkevänä. Minua ärsyttää usein suunnattomasti se, että mieheni on niin hillitty ja käytännöllinen. Vastaavasti miestäni kiusaa yltiöpäiset tunteenpurkaukseni. Niiden välillä tasapainoillaan. Itse tiedän jo, etten voisi olla parisuhteessa tunneihmisen kanssa. Se vastaisi toki "tunnedialogini" tarpeisiin ja olisi mukavaa. Samalla kuitenkin tunnemyrskyyn menevä energiamäärä muuttuisi niin valtavaksi, että perusonnellisuus jäisi jalkoihin. Tarvitsen tavallisen turvallisen ja tasaisen ihmisen rinnalleni. Sen olen löytänyt. Normaali tilanne onkin, että mieheni antaa minun päästää höyryt pihalle, koska nykyisin jo tietää, että sitten asiat ovat taas hyvin. Minä taas osaan arvostaa sitä, että mieheni ei koskaan lähde mukaan turhaan hössötykseen. Saan tukea sitä tarvitessani, mutta draaman saan hoidella ihan itsekseni. 😉

Meitä on auttanut paljon myös "parisuhdemanuaalin l. dialogi" siitä, miltä tuntuu kun toinen on erilainen. Minulle on tärkeää antaa kyynelten tulla, innostua lapsekkaasti, nauraa kovalla äänellä, leikkiä, halata jne. Suuri opettelu on ollut oletusten purkamisessa: minä itken koska...minusta tuntuu, että....Jos sinä et sano mitään, minusta tuntuu pahalta. Kumppani on kertonut miltä tuntuu kun reagoin tunteella. Se herättää hämmennystä, avuttomuutta, ärtymystä, pelkoa jne. Ja toisaalta ne tilanteet joissa jompi kumpi toivoisi toisen reagoivan jollakin tavalla spontaanisti (sanovan mielipiteen/tarttuvan toimeen....), on jätetty omaan arvoonsa ja purettu nekin sanoiksi. Toinen ei voi tietää, että juuri sillä hetkellä minä odotan jotakin tiettyä reaktiota. Minun pitää se kertoa. Hämmentävän paljon koen tämän opetteluprosessin myötä oppineeni itsestäni, puolisostani ja tuntemisen, analysoinnin, oletusten, odotusten ja rakastamisen monimutkaisesta verkosta. Suuria asioita itselleni uudessa parisuhteessa ovat olleet oletusten purkaminen, odotusten jakaminen, oma päätös luottaa ja uskaltaa, molemminpuoleinen arvostus ja välittäminen. Ehkä se on niin, että vahingosta tai vanhemmiten viisastuu ja oppii tuomaan järjen sinne, missä ennen oli vain (dramaattisia) tunteita. Eivät ne tunteet yksinään riitä. Parisuhde on jatkuva työmaa, joka vaatii kahden ihmisen huomion. Se on myös levähdyspaikka ja koti. Tila, jossa voi olla oma itsensä enemmän kuin yksin ollessaan. Hämmästyttävää on ollut huomata, että lopulta perusonnellisuus ei olekaan maatakaatavan vaikeaa.