Minkä ikäinen äitisi on?
Mikä on häntä saanut luopumaan 'enemmästä' elämästä?
Onko mitään mitä kautta hän saisi muuta ajateltavaa?
Yksinäisyys tekee meille ihmisille kaikenlaista mitä ei itsekään haluta, mutta josta on vaikea itseä saada väljemmille vesille.
Hänellä itsellään kai kamalinta se sosiaalinen tyhjyys, jossa luuloille todellisen tietämisen sijaan kaikki tila?
Kuinka hän suhtautuu musiikkiin? kirjoihin? radioon tai televisioon?
Miten hän aikansa mieluiten viettäisi?

Ensinnäkin, olis ihanaa jos olisi noin äidistä välittävä tytär minullakin.
Vaikka lapsuudenperheessä ei ollut samanlaista kuin teillä, niin emme koskaan voineet keskustella mistään henk.koht. koska äiti syyllisty ihan kauheasti ja alkoi itkeä ja muistella mitä kauheaa oli tapahtunut joskus kauan sitten. Se oli surullista ettemme koskaan voineet puhua kuin ns.hyvistä asioista, ongelmia ei saanut olla. Hän laittoi epäterveellistä ruokaa, olis pitänyt vaihtaa ruokavaliota, niin se ei onnistunut kun hän oli niin jääräpää. Suuttui hirveästi jos yritti neuvoa, vaikka kuinka kiltisti yritti ohjata. Itkeä tihruutti sitten niin että ihan pahaa teki katsoa. Oli vain tultava toimeen hänen kans. Ja nyt yritän tulla toimeen tyttären kans, etten vain sohaise hänen itsetuntoaan.
Kummallista kyllä, kumpikin uskaltaa kyllä minulle sanoa minun vioista, eikä minun auta suuttua eikä loukkaantua, koska se on turhaa, joudun vain itse sitten lepyttämään heitä ja pyytelemään anteeksi.
Kerron vain omasta kokemuksesta miten vaikeaa on puuttua äidin tai tyttären asioihin, joku vieras osais varmaan paremmin.

Hei Annika.

Vaikuttaa siltä, että olet osannut erinomaisesti ja rakentavasti analysoida äitisi tilannetta ja koko perhedynamiikkaa. On hienoa, että haluat yrittää auttaa äitiäsi, jolla on henkisesti vaikeaa ja tuskin olo tulee helpottamaan, päinvastoin iän ja elämänpiirin kaventumisen myötä oireet voivat pahentua entisestään.

Jos yrität ottaa asian esille äitisi kanssa ”suoraan” ja saada hänet ammattiavun piiriin, jonka tarpeessa hän tuntuu olevan, hän tosiaankin saattaa alkaa epäilemään sinustakin kaikenlaista harhaista, mikä pahentaa sekä hänen vointia että teidän välejä. On hyvä, että pystytte juttelemaan edes yleisellä tasolla – jatkossakin – ja mielellään vielä läheisemmin.

Erakoksiko ehdottikin jo monenlaisia äitisi elämänpiiriä virkistäviä ja laajentavia keinoja. Sen lisäksi tuli mieleen, voisitko sinä jutella isäsi kanssa? Voisitteko te pohtia yhdessä, mikä voisi auttaa äitiä? Olisiko mahdollista myös yrittää selvittää isäsi kanssa, onko kenties äidin tai heidän yhteisessä nuoruudessa tapahtunut jotain sellaista, joka on laukaissut mustasukkaisuuden ja onko jotain, joka ylläpitää sitä? Joskus pienikin luuranko kaapissa voi saada valtavat mittasuhteet ja joskus koko luuranko osoittautuu täydelliseksi väärinkäsitykseksi.

Vanhenevat ihmiset käyvät lääkärissä silloin tällöin (määräaikaistarkastuksia tms.). Olisiko mahdollista ottaa etukäteen yhteyttä lääkäriin, tällä kertaa oikeasti äidiltä salaa – hänen itsensä parhaaksi, ja pyytää lääkäriä kartoittamaan äidin henkistä yleisvointia? Samalla voisi tulla tilaisuus, jossa lääkäri suosittelisi keskusteluapua äidillesi vähän toista reittiä (vaikka hamstrauksen vuoksi), mutta kun hän menisi hoitoon, samalla purkautuisi tämä mustasukkaisuuskin ydinongelmineen. Onhan se aika kurjaa, jos äitisi painiskelee koko loppuelämänsä näiden tunneongelmien kanssa. Soisi onnellisemman ja vähemmän ahdistavan vanhuuden jokaiselle.

Toivottavasti asiat edistyvät parempaan suuntaan🌻🙂🌻
Tule kertomaan kuulumisia, siitä on apua varmasti toisille, joilla on samankaltaisia huolia🙂👍

Olipa hyvä huomata että tänne oli tullut vastauksia. Kiitos niistä!

Ensinnä tuohon äidin tyhjiöön josta erakoksiko mainitsi. No, äiti tykkää puutarhanhoidosta ja ruuanlaitosta mutta nyt huono terveys estää noita harrastuksia. Tuntuu että ennemmin hänellä on niistä rasitetta kun kokee että kaikki ruoka tarvitsee tehdä itse vaikkei jaksa ja kasvien hoito pyörii mielessä. Koen että hänelle on vähän vaikea ehdottaa mitään uutta, voisi kyllä koittaa ehkä miettiä olisiko tuohon aikojen saatossa muodostuneeseen tyhjiöön jotain täytettä.

Salainen55 - kuulostaa tutulta... Mutta en tiedä paljonko nämä minun pohdinnat äitiä oikeasti auttaa. Välillä tekisi mieli unohtaa koko ihminen ja antaa marinoitua ongelmissaan koska on tehnyt minunkin elämäni vaikeaksi. Mutta ei hän kai tätä tahallaan ole tehnyt, hän ei vain ymmärrä omaa tilaansa. Mutta enpä minäkään kyllä mikään kaikkitietävä tässä ole.

Karhunvatukka, tekstissäsi oli paljon ajatusta. Tilanne surettaa ja tuntuu edelleen tosi mahdottomalta. Mutta hetkittäin uskon kyllä tuon että että vyyhdin purkautuminen voisi olla pienestä kiinni, juuri siitä olemattomasta luurangosta jos pystyttäisiin oikeasti koko perhe puhumaan asioista. Mutta kun vyyhti on punoutunut vuosikymmenet ja puhuminen ei ole ikinä onnistunut. Sanoi tässä mitä vaan niin aina on riski siitä että tilanne vain pahenee.

Tuota isän kanssa puhumista olen kyllä miettinyt. Mutta. MUTTA. Isäni on minulle lähes vieras, on aina viihtynyt töissään eikä paljon asioistaan puhu (nyt olen miettinyt miten paljon tämä johtuu äitini käytöksestä). Mutta olisi kyllä varmaan isällekin hyvä että tajuaisi että äiti on sairas. Mutta ehkä yli 30 syyttelyä tyhjästä on vienyt myötätunnon. Enkä tiedä, ehkä hän tehnyt jotain mikä on antanut ihan oikeita syitä epäilyksiin. Mutta luulen että isäni ja äitini eivät ole ikinä oikeasti keskustelleen asioista. Äidin tapa käsitellä asioita on syyttely ja kiukuttelu ja siihen isä vastaa samalla mitalla ja oma-aloitteisesti isä ei taida paljon tehdä keskustelunavauksia. Tilanne on varmaan antanut hyvän kasvualustan noille äidin epäilyksille kun asioista ei pystytä puhumaan.

Ja lääkärille puhuminen olisi kyllä hienoa jos se onnistuisi. Tuntuu kyllä että ottavatkohan tk:n kiireessä tälläisia "ilmiantoja" kovinkaan onkeensa. Enkä kyllä tietty itsekään tykkäisi jos joku mun asioista seläntakana lääkärille puhuisi, mutta ehkä tässä olisi tärkeämpää ajatella lopputulosta kuin äidin mahdollista loukkaantumista. Toisaalta, se loukkaantuminen voi kyllä hankaloittaa puheyhteyttä entisestään. Soittelin kyllä äidin paikkakunnan mielenterveysvastaanotolle ja kyselin voisiko sieltä saada apua. Ja saisi sieltä jos äiti itse menisi. Annoin äidille yhteystiedot ja hän lupasi harkita (eli selvittelisi siellä suhdekriisiä, en tietenkään sanonut että mee hoitaan harhas). En usko että menee, mutta pelkään että kotona tilanne kärjistyy joskus niin että siellä tarvitaan jotain viranomaisia paikalle...

Ja nyt mennään tässä:
Äitini laittoi minulle meiliä. Kuulemma taas ottanut asian puheeksi kotona ja isä oli kuulemma raivostunut ja viskonut tavaroita. Tähän asti en ole äidille sanonut mitään että epäilisin puheitaan mutta nyt vastasin että pitääkö niitä syytöksiä joka asiasta ladella. Ja että omille teorioilleen löytää kyllä todisteita kun hakemalla hakee. Pelkäsin että jos nyt vielä myötäilen häntä niin saa vaan lisää pontta teorioidensa rakenteluun. Nyt pelkään että puheyhteys katkeaa kun minäkin alan nyt sitten hänen puheitaan epäillä.

Jatkan edelleen tilanteestani kirjoittamista, tuntuu että se jo sellaisenaan auttaa hahmottamaan tilannetta.

Nyt olen puhunut äidin kanssa kaksi kertaa puhelimessa tuon viestin jälkeen, jossa paljastin etten usko puheitaan. Keskustelut eivät menneet kovin rakentavissa merkeissä. Äitini osaa hyvin marttyyrin roolin ja syyllistämisen. Siihen en oikein osaa vastata kuin raivoamalla, vaikka tiedän että se pahentaa asioista entisestään. Nyt lienee se piste että on pakko todeta että minun ei kannata enää jatkaa puhumista asiasta äidin kanssa en osaa puhua niin ettei äitini kokisi sitä pahana.

Ulkopuolinen apu olisi siis ainoa keino, mutta sekin asia arveluttaa. Rikkooko asian vieminen ”julkiseksi” välit lopullisesti? Toisaalta kun äiti kertoo pelkäävänsä henkensä puolesta niin isän väkivallan kuin heikon terveytensä puolesta, samalla kieltäytyen itse hakemasta hoitoa (näistä lisää vielä tuonnempana) olisi kai perusteltua puuttua asiaan. Pelkään kyllä sitäkin että kestääkö äidin terveys näiden asioiden ruotimista ulkopuolisen kanssa ja pitäisikö vain toivoa että ahdistava ajatukset jäisivät taka-alalle jos niitä ei kaivele esiin?

Mietin myös isää. Hän on ehkä tottunut tilanteeseen ja saattaisi pitää ulkopuolista ”pakkoapua” liiallisena puuttumisena heidän asioihinsa. Ja myös niin että jos äiti nyt viedään hoitoon (vaikea nähdä että tilannetta voisi hoitaa kotona) jää isä yksin. Tiedän ettei hän osaa edes keittää perunoita ja äidin tähänastisetkin sairaalajaksot (niitä on terveysongelmien takia usein) ovat olleen hänelle raskaita. Onko parempi antaa isän elää alati epäilevän puolison kanssa (olettaen että riitaa ei ole jatkuvasti) kuin sotkea tilannetta nyt?

Olisiko parempi siis vaan antaa asian rauhoittua ja toivoa etteivät vanhemmat käy toistensa kimppuun? Tosin milläpä minä päälle käymisen estän?

Aikeissa on puhua isän kanssa, asiaa vaikeuttaa kyllä se että en osaa edes arvuutella mitä hän asiasta ajattelee (olen siis aina ollut isän kanssa vielä etäisempi kuin äidin kanssa). Pahimmillaan voi suuttua ja mennä vielä äidille raivoamaan. Ja toisaalta se että miten saan häneen yhteyden ilman että äiti tietää. Jos hän huomaa että puhumme lähtevät salaliittoteoriat liikkeelle hänen nupissaan. Vaikka olisiko se sitten niin vaarallista enää tässä tilanteessa...?

Paljon on kysymyksiä ja vähän vastauksia, kun sitä kristallipalloa ei ole.

Kerronpa tähän vielä tarkemmin noiden puheluiden kulusta, jos joku vielä jaksaa lukea.

Tuon mainitsemani sähköpostiviestin jälkeen äiti soitti minulle ja aloitti puhelun kiukkuisena ”mitä tuollaista kirjoitat?”. Sanoin että haluaisin oikeasti tietää että mitä on tapahtunut, niin että jättää omat teoriat pois ja kertoo mitä on omin silmin nähnyt. Mutta samat tarinat jatkuivat. Hän kuvailee mm. minulle hyvin elävästi mitä kuvittelee isän näiden naisten kanssa tekevän ja se on jo oksettavaa kuunneltavaa. Lisäksi hän on varma että isä on yrittänyt tappaa hänet. Pyysin perusteita ja todisteita tapahtumille. Mitään konkreettista todistetta hän ei ole kertonut vaan jatkaa näiden omien johtopäätöstensä latelemista. Kun muistutan, ettei niitä voi pitää todisteina mistään, hän suuttuu. Sanoo, että on vain minun puoltani pitänyt, ettei isä jakaisi kaikkia rahojaan naisille ja äpärälapsille.

Ekan puhelun jälkeen hän kirjoitti minulle lyhyen viestin että on sydänvaivat ovat pahentuneet mutta ei aio mennä hoitoon koska minäkään en hänestä välitä. Vastasin siihen lyhyesti että en varmaan olisi tapahtumista kiinnostunut jos en välittäisi. Muutamaan päivään ei kuulunut muuta. Laitoin hänelle uuden viestin, että olen huolissani ja haluan oikeasti päästä selville missä kohtaa hän on kohdannut vääryyttä, vaikken usko kaikkiin hänen kertomuksiinsa.

Kun meiliin ei tullut vastausta, soitin äidille. Hän vastasi, mutta oli alkuun kovin vähäsanainen. Kysyin voinnista ja hän kertoi että se on huono. Sanoin pitäisikö mennä lääkäriin, hän sanoi että eipä taida kannattaa. Jatkoin keskustelua sanomalla että minun mielestäni näistä asioista on nyt pakko keskustella eikä hän voi vedota näihin omiin tarinoihinsa ilman perusteita. No, äiti alkoi puhua mutta jutut samoja, jo kuultuja. Uutta oli se että äitini kertoi häntä ahdistellun nuorempana sairaalassa useamman lääkärin toimesta, olivat ehdotelleet seksiä, tapaamisia, soitelleetkin.

Kyselin jälleen tarinoiden perusteluja, niin hän joko jatkaa saman tarinan kanssa vaahtoamista, alkaa syytellä minua tai sanoo, ettei asia minulle kuulu (vaikka itse kyllä näiden ”totuuksien” paljastelun aloitti). Alkoi olla jo omat hermot aika kireällä ja sen varmaan kuuli äänestä. Aloin avautumaan omista kokemuksistani lapsena, että muistan hyvin miten äiti huusi ja syytteli isää minun nähteni. Puolusteli asiaa sanomalla että siihen aikaan isäni flirttaili kaupan kassojen kanssa. Sanoin että aina vähäpätöinen syy sille että todella pelkäsin äidin huutoa ja uhkauksia. Siihen äiti totesi vain (kylmästi) että on tuollaista nyt muuallakin, ei pahoitellut asiaa mitenkään. Puhelu päättyi ärtyisissä merkeissä, kesken lauseeni. En tiedä loppuiko äidin puhelimesta akku vai löikö luurin korvaan. En kuitenkaan enää jaksanut soittaa takaisin sillä oli aika typertynyt olo. Ja nyt sitten mietin asiassa jatkaa.