Olen aivan säpäleinä.
Oli suhde, joka kesti vuoden verran ja päättyi useampi kuukausi sitten. Se oli aluksi hirveän epäselvä ja vasta loppua kohden ”oikea” suhde. Lopetimme suhteen enemmän tai vähemmän yhdessä, minun aloitteestani, syistä jotka ovat oikeastaan vasta nyt selvinneet kunnolla.
Eroaminen sattui niin kuin ei mikään. Olimme pari kuukautta erossa toisistamme täysin. Olemme ystäviä kymmenen vuoden takaa ja jaamme jokapäiväisen kaveripiirin, joten erossa olo oli hankalaa. Nyt viimeisen kuukauden olemme hiljalleen ottaneet kontaktia ja viettäneet aikaa yhdessä. Se on ollut ihan loistavaa. Ensimmäistä kertaa kuukausiin ei ole ahdistanut ja masentanut ja tuntunut siltä että pitää nähdä ihan jumalattomasti vaivaa pysyäkseen pää vedenpinnan yläpuolella. Tunne on ollut hyvin molemminpuolinen.
Puhuimme eilen pitkästi kaikesta. Suhteestamme ja sen loppumisesta. Tajusin elätelleeni toiveita siitä että päätyisimme tästä uudesta lämmöstä välillämme myös uudelleen rakkaussuhteeseen. Sanoin suoraan kaiken, kaiken mitä en silloin koskaan sanonut, ja tuntuu että nyt kaikki on sanottu eikä ole mitään kohtaa mistä ei olisi täyttä rehellisyyttä. Ei ole mitään pelejä mitä voi pelata, ei mitään naruja mistä vetää. Olen täysin tyhjä. Sanoin, että rakastan edelleen ja kuinka vaikeaa se on. Ei siinä mitään uutta ollut, kyllä hän sen tiesi, mutta kerrankin sanoin kaiken mitä tunnen ja ajattelen. Tiedän ettei se ole fiksua.
Olen ollut nuoresta saakka pitkissä suhteissa. Koskaan ei mikään ole sattunut näin. Minulla kesti kolme kuukautta päästä hänestä yli sen verran että tuntui että pystyin taas elämään elämääni suunnilleen normaalisti: nyt olen ihan samassa paikassa kuin silloin kun erosimme. Tuntuu kuin se tapahtuisi uudelleen. Itken työpaikalla, heitän laseja seinään, tuntuu etten voi hengittää, tuntuu että paniikkikohtaus laukeaa ja hyppään metron alle tai kertakaikkiaan vain SEKOAN.
Miten ihmiseen voi sattua näin paljon?? En voi käsittää. On todella vaikeaa pukea tätä sanoiksi mutta pelkään että murrun jotenkin pysyvästi sisäänpäin jos en sano tätä, edes johonkin, jotenkin, ei kenellekään. Sattuu niin että järki lähtee. Olen laihtunut kuusi kiloa erostamme, en ole sen jälkeen pystynyt syömään normaalisti, ja nyt olen taas siinä pisteessä etten voi syödä ollenkaan. Huolettaa että teen itselleni tässä hirveää vahinkoa fyysisesti ja emotionaalisesti mutta en tiedä mitä voin tehdä. Suhteemme päätyttyä tein IHAN KAIKEN mitä vaan voi tehdä: olin ihan täydellinen esimerkki siitä miten itseään kunnioittaen ja rakastaen käsitellään asia ja päästetään irti jne. Mutta ei se riitä. Sydämeni tilalla on valtava kipua sykkivä aukko ja pelkään hysteerisesti ettei se ”koskaan mene ohi”.
Olen nauranut sille että ihminen sanoo ”en voi elää ilman häntä”. Se ei ole totta. Tuntuu juuri siltä.
Hei,
Tiedän miltä tuntuu. Onneksi sinulla on lupa tuntea se mitä tunnet. Jonain päivänä se menee ohi, vaikka se onkin klisee. Ei kokonaan, mutta jää taka-alalle. Voit olla iloinen, jos sinua kunnioitettiin eikä loukattu. Siitä jää kyyneltenhaikea muisto, joka säilyy ikuisesti sydämessä. Tahdoit tai et.
Täällä meitä on paljon. Jokaiselle meille on monta "oikeaa". Kaikkia emme voi saada ja tunteetkin pettävät. Se että itse tuntee syvästi, ei takaakaan sitä, että se toinen tuntee samoin. Se on se elämän paradoksi.😭
Toivon, että kurkkuasi lakkaa kuristamasta ja avohaava rinnassasi paranee tai lakkaisi kirvelemästä. Toivon, että ruokahalusi palaisi ja jaksaisit nähdä taas värit ja sen, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka tarvitsevat sinua ja rakastavat sinua kaikesta huolimatta.
Voimia sinulle ja halaus 🙂🌻
Terveisin E.R.
Terve.
Olen hieman huono puhumaan/kirjoittamaan näistä asioista, mutta yritän parhaani,
jospa se helpottaisi itseänikin. Itse tiedän miltä sinusta tuntuu, koska läpikäyn
samanlaisia tunteita itseni kanssa. Itse olen seurustellut nykyisen
seurustelukumppanini kanssa miltei puoli vuotta. Aluksi kaikki meni todella vauhdilla
eteenpäin ja kaikki oli hyvin.
kunnes muutoma viikko sitten hänestä tuli jollain tavalla kylmä ja hän alkoi
työntämään minua poispäin itsestään. Ahdistuin, koska olin/olen varma että rakastan
häntä ja hänkin on tuntenut minua kohtaan paljon. En saanut mitään syötyä, enkä
tiennyt mitä teen elämässä, kaikki tulevaisuuden suunnitelmat.. ym.. tiedät kyllä...
poissa.
Olin todella ahdistunut en nukkunut tai syönyt, enkä ole koskaan oikein osannut puhua
kenellekkään. Hänestä oli tullut minulle myös paras ystävä, joten olin menettämässä
samaan aikaan seurustelukumppaniani ja parasta ystävääni.
No. Noin viikko sitten olimme kahvilla ja sanoin, että puhutaan kaikki asiat halki.
Molemmat sitten vuodatimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Kerroin hänelle mm:
että rakastan häntä, ja että rakkaus ilman vastarakkautta sattuu. Hän kertoi
rehellisesti minulle, että hän tuntee minua kohtaan nykyään kuin hyvää ystävää
kohtaan. Olemme myös hänen mielestään edennet liian nopeasti, enkä tunne häntä
viellä kokonaan, mikä on omastamielestänikin totta.
Lopputulos..
Olemme edelleen yhdessä, mutta itseäni ahdistaa todella paljon. Olin varma, että
suhteemme olisi päättynyt silloin kahvilla. mutta ei.. olin todella huojentunut kun hän
haluaa yhä seurustella kanssani. Pelkään kuitenkin kokoajan, että hänen tunteensa
eivät syty uudelleen, ja että hän jättää minut. En tiedä miten suhtautua. Koetan antaa
hänelle tilaa, enkä tukahduttaa häntä rakkauteeni. Kuitenkin jokainen hyvänyönviesti
jonka jätän lähettämättä on todella suuri ponnistus itseltäni. Enemmän kuitenkin
sattuisi lähettää viesti saamatta vastausta.
Olen siis edelleen todella hajalla, enkä tiedä miten suhtautua meihin. Uskallanko
rakentaa mielessäni yhteistä tulevaisuutta? Vai olisiko minun itseni helpompi tehdä
loppu kaikesta? en tiedä.. näitä mietin öisin pyöriessäni sängyssä, päivisin on
helpompaa, kun voi hukuttaa ajatuksensa arkeen.
Tiedän kuitenkin, että hän tulee olemaan aina sydämmessäni ja toivottavasti
pysymään edes ystävänäni. Vaikeata on.
Itse olen selvittänyt päätäni kirjoittamalla asioita vihkoon. Ja nyt ensimmäistä kertaa
tällä palstalla. Koita jaksaa, päivä kerrallaan. tässä viellä muutomia ajatuksia joita
olen miettinyt ja koittanut jaksaa niiden voimalla (ovat vihosta jota en koskaan näytä
kenellekkään). Ai niin ja musiikki on auttanut itseäni viellä paljon.
-Kipu -> Tiedän, että olen elossa.
-uskallatko olla heikko?
-Elämä on arvokkain lahja mitä tulemme koskaan saaman, joten älä tuhlaa sitä
-Kukaan muu kuin minä itse ei voi ottaa itseäni niskasta kiinni.
Nuo eivät varsinaisesti varmaan auta, koska ovat niin yksityisiä jne.. kaikki ihmiset
ovat erilaisia.. Osaan vain sanoa, että koita jaksaa. Elämä jatkuu. Ajattelen sinua,
koittaessani jaksaa omien ongelmieni kanssa. 🙂🌻
Hei...
"Kun ihminen ottaa sydämeensä rakkauden, samalla hän ottaa sydämeensä kärsimyksen." sanoi muuan viisas mies kerran.
Ei rakkaus silti ole pelkkää kärsimystä. Se tuo myös sisältöä elämään, se voi pelastaa jopa ihmishengen. Minä koin "ensirakkauteni" kärsimyksenä. Myös siksi että minulle valehdeltiin, minua manipuloitiin, ja peloteltiin... Minä luulin rakastavani kovasti sitä miestä. Enkä tiedä vieläkään miten asia todella oli.
Kehotan teitä... miettimään seuraavia asioita.
Älkää odottako tuntevanne puolisoanne. Ette tunne häntä koskaan täysin, pohjia myöten, älkää antako suhteen päättyä siihen että mies vaatisi teiltä täydellistä tuntemusta itseensä... tai sinuun itseesi. Vielä 90vuotiaatkin sanovat löytävänsä itsestään uusia puolia, uusia kerroksia, uusia asioita. He löytävät puolisoistaankin aina uusia asioita, uusia vikoja, uusia positiivisia asioita, uusia kerroksia...
Joten.. en minä 19vuotias, sinä 30-60vuotias... 16vuotias.. voi sanoa että olet jo valmis ihminen. Olemme aina keskeneräisiä maalauksia, jotka vaativat hiomista, yksityiskohtien lisäilyä. Mutta me emme ole tunteettomia. Loukkaukset sattuvat, surut ovat hetkiä jolloin käymme aallon pohjassa.
Ei elämä ole yksinkertaista, ei elämä ole helppoa. Mutta eihän kukaan niin ole sanonutkaan vai onko?? Onko joku luvannut meille autuasta elämää, satulinnoja ja hevosella tulevia satuprinssejä tai prinsessoja? Onnellista elämää elämämme loppuun asti??
Ei... Sadut loppuvat siihen kun mennään naimisiin tai löydetään/ saadaan se rakas. Oikea elämä ei lopu siihen. Se jatkuu yleensä hyvin pitkään.
Mitä minä haen tällä saarnalla...? Yritän sanoa teille. Älkää hätäilkö. Jos ette itsekään tiedä itsestänne vielä kaikkea, kuinka voisitte tietää puolisosta kaiken, ihmisestä jonka kanssa olette olleet 2vuotta tai vähemmän?? Jos ette tunne itseänne kunnolla vielä sen 20vuoden jälkeenkään??
Älä vaadi itseltäsi liikaa. Sano se miehellekin. Hänellä ei ole oikeutta vaatia sinulta täydellistä puolison tuntemista, jos hän ei itsekään voi tuntea sinua ja tunteistasi, ajatuksiasi täydellisesti.
Usein nainen tietää, miehen rakastavan häntä, vaikka miehellä ei olisi asiasta harmainta aavistustakaan. Älkää luovuttako. Älkää antako koko elämää yhden miehen vuoksi. Hän saattoi viedä sydämenne. Hän saattoi olla ihana, kiltti ja romanttinen. Mutta onko hän sen arvoinen jos antaa teidän mennä menojaan, vaikka ette itse haluaisi erota? Onko hän todella valmis rakastamaan teitä, jos hän ei tue teitä silloin kun sitä tarvitsette?
Miehet eivät osaa lukea naisten ajatuksia. Saati heidän käytöstään. Teot, suorat sanat tehoavat parhaiten. Älkää pitäkö kiirettä. Koko elämä on aikaa.
"Älä elä vaisusti,
älä rakasta laimeasti.
Syöksy pää edellä elämään.
Ota riski.
Siinä voi käydä huonostikin.
Rakkaudessa käy usein huonosti.
Mutta mitä sillä väliä!
Elämä ja kuolema ovat kaksosia.
Ihmisen täytyy murtautua ulos omasta vankilastaan.
Astua aurinkoon
ja
hengittää syvään."
Henry Miller
Se sattuu. Se sattuu niin paljon, etteivät sanat riitä sitä kuvaamaan. Mutta kuka haluaisi elää laimeasti, rakastaa vaisusti?? Nauttikaa siitä niin kauan kuin sitä kestää!!!! Unohtakaa se että se sattuu! Sillä mikään ei olisi kamalampaa kuin rakastaa laimeasti, tai pahempaa.. olla tuntematta mitään.
Sydämellä Piipai
PS. Onnea elämäänne. Eläkää Onneanne. Tsemppiä sinulle dragonfly. Voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Muistele onnen hetkiä, vaikka sinua surettaakin. Pienet kultamurut.. ovat niitä asioita jotka sinulle jää. Ne ovat muistot, kauniit, kyyneleen painamat muistot.