Apua

Apua

Käyttäjä helmi1975 aloittanut aikaan 19.08.2005 klo 12:45 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä helmi1975 kirjoittanut 19.08.2005 klo 12:45

En tiedä mistä aloittaa, muutamassa vuodessa on tapahtunut niin paljon hirveyksiä. En ole ikinä kunnolla seurustellut, mutta pari vuotta sitten tapasin sielunkumppanini. Hän soitti jokapäivä ja puhuimme aina tunnin puheluita, teimme asioita yhdessä, kävimme oluella, sienimetsässä, hän laittoi minulle ruokaa, mutta emme seurustelleet. Minä olisin kyllä ollut valmis, mutta siitä ei koskaan puhuttu, muuten kuitenkin lin onnellinen. Sitten ystäväni tapasi tämän miehen, eikä välittänyt tunteistani vaan aloitti seurustelun, nyt heillä omakotitalo ja vauva tulossa (minun unelmani). En ole ollut väleissä heihin, välillä hankalaa kun yhteisiä tuttuja. Yritin kyllä nähdä heitä, mutta sitten tapahtui niin, että äitini kuoli. Silloin päätin, että en kärsi enää heidän takiaan ja laitoin välit poikki. Yritin käydä töissä ja iltaisin itkin, oli raskasta. Isääni olin paljon yhteyksissä ja kävin auttamassa häntä. Ravintolaillat vähenivät, ennen menin melkein jokaviikonloppu. Sitten tuli joulu (minulle aina ollut tärkeä perhejuhla), oli tuskaa kun isälläni oli kyyneleet silmissä koko aaton, niin oli kyllä minullakin. Sitten repesin, olin yhtenä iltana ravintolassa ja krapula oli hirveä, siis henkinen. Hakeuduin lääkäriin ja sain sairaslomaa pari viikkoa, masennuslääkkeitä ja nukahtamislääkkeitä. Olin koko syksyn nukkunut todellä huonosti ja äiti kummitteli harvase yö unissa. Töissä en kehdannut kertoa, että masentaa, olin vasta syksyllä aloittanut uudessa paikassa, eikä työtoverit olleet niin tuttuja (eivät ole vieläkään). Kävin psykiatrilla pari kertaa ja hän meinasi, että voin hyvin. Jatkoin töissä normaalisti, kunnes helmikuussa isä kuoli, vietin sairaalassa kolme päivää ja yötä hänen kuolinvuoteellaan. Pidin häntä kädestä kun hän lähti. Omat 30v. juhlani olisivat olleet viikon kuluttua, mutta peruin ne. Sitten alkoi kuolinpesän asiat. Aloimme tyhjentää asuntoa, jotta saisimme sen myytyä. Oli raskasta tyhjentää kaappeja, mistä löytyi lapsuusmuistoja yms. Se oli lapsuudenkotini. Silloin itketti todella usein, taas ravintolassa käynnit vähenivät. Viikonloput menivät töissä, asunnolla tai asioita hoitaessa. Alkoi ahdistamaan kun sukulaiset alkoivat soitella, että ”miten te nyt jaksatte veljesi kanssa, kun jäitte ilman vanhempia” välillä en vastannut puhelimeen, ei ne ennen oleet soitelleet. Hautajaisjärjestelytkin veivät voimia. Veljeni jaksoi paremmin, hänellä on vaimo ja kaksi lasta, minä olen aivan yksin. En jaksanut ystäviinkään pitää yhteyttä, pari on jäljellä. Kesällä pidin paljon lomaa ja matkustelin, sai ajatuksia muualle ja perintörahoilla se oli mahdollista. Välit veljen vaimoon ovat täysin tulehtuneet, viimeksi kun kävin heillä, hän ei edes jutellut saatikka katsonut minuun päin. Hän on todella kova määräilemään ja asiat tapahtuu niinkuin hän sanoo. Välillä hän saattaa huutaa minullekin, mutta olen yrittänyt sanoa takaisin, siitä hän hermostuu. En jaksa enää sielläkään käydä, pinna kiristyy heti. Muutenkin kaikki ihmiset ovat alkaneet ärsyttämään, parhaat ystävätkin. Nykyään näen unia molemmista vanhemmistani, unissa he ovat elossa ja teemme normaaleja asioita, näen unta myös ex-ystävästäni. Elokuussa tapasin miehen, kaikki tuntui hyvältä, kumpikin oli kiinnostunut, tapailimme pari viikkoa tosi tiiviisti. Sitten yhtäkkiä hän ei enää voinut olla, syy tuli tekstiviestillä myöhemmin. Olen ylipainoinen (se oli yksi syistä), olen lihonut vuoden aikana paljon, en jaksa välittää. Sorruin siiderilinjalle pariksi päiväksi vaikka tiesin, että se ei auta, siirtää vain oloja. Töissä sanoin, että on vatsatauti. Olen muutenkin ollut paljon sairaslomalla vuodenaikana, hävettää sekin. Tänään yritin aikaa psykiatrille, en saanut. Tuntuu, että minulla ei ole mitään merkitystä. Miksi olen täällä…Välillä on ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta en kai kuitenkaan uskaltaisi mitään tehdä. Mikään ei tunnu miltään. Pidän kyllä työstäni, mutta en jaksa, enkä kehtaa kertoa tunteistani siellä. No sainpahan nyt purettua hieman tunteitani täällä. En tiedä mitä tekisin, en odota muuta kuin lisää p:tä niskaan.

Käyttäjä ujom86 kirjoittanut 25.08.2005 klo 20:31

☹️ toi on jo tosi kurjaa, mut en kyllä tajuu et miten voi olla yhessä jos ei seurustele.. Ja on jo tosi lapsellista jos aikuinen mies ei haluu olla siks ku toinen on pyöree.. mä en tajuu.. on kyllä kurjaa jos veljen vaimo on tollane, ku kerroit. miks sitte hän huutaa sulle? Tai miks välit on menny poikki? No ei oo pakko kertoo, kuhan kysyin. Ei mullakaan oo paljoo kavereita, ei oo koskaan ollukkaan.. Oon oppinu viihdyttämään itte itteeni, jopa lapsena leikin paljo yksin. ja olin tietokoneen kanssa ja sillee.. Ja aina käskettii et pitäis puhuu ihmisille tai sillee.. ketää ei oikeesti tajuu etten oo sosiaalinen. Mä en tutustu ihmisii helposti, joten miten voi sanoo et mee puhumaan ihmisille? En tajuu.. Ja tiiän kyllä hyvin ku läheiset ihmiset ärsyttää.. Mua ärsyttää etenki sukulaiset, aina vouhottamassa joka asiassa. ku ei mee perille et joskus ihminen haluis olla yksin. sit luullaa et oon kuollu tjn. ärsyttää nii paljo et tekis mieli huutaa päi naamaa "jättäkää mut rauhaa!!!" tjn. Joo tiiän ettei tähänkää tuu varmaa mitään.. anteeksi. 😟

Käyttäjä jaski kirjoittanut 29.08.2005 klo 15:39

Kyyneleet mulla puskee silmäkulmiin kun luin tekstiäs, niin tuttua nuo tuollaiset päivät on mulle. Käyn terveyskeskukses sairaanhoitajalla jutustelemas, kun yksin ei jaksa kaikkea surua kantaa, tuntuu et on pakko saada jollekin purettua sitä ja siel saan sit käydä..jospa kysyt itselles sielt tukihenkilöä, niin ei tarvitse yksin pärjätä.
Mua on helpottanu kun oon antanut itelleni luvan olla masentunut ja jos en jaksa ihmisii, koitan ulkoilun tai yleensäkin liikunnan voimal helpottaa ahistavaa oloa tai sit pyörin neljän seinän sisäl ja teen sitä sun tätä, hajamielisenä, kuuntelen musiikkia kovaa, toivon et saan itkuja itkettyä, kun ne painaa joskus niin et on hankala kulkee päivästä toiseen. Ite syön masennuslääkkeitä ja ne tukee hieman jaksamista ja luonto on must paras lääke, yleensä vast myötätuntoisen ihmiskontaktin seurauksena pääsee mult itkut purkautuu, en tiiä miks ne tuppaa jäädä jumiin, avomies kuoli vuos sitten, äiti edellis marraskuus, veli sitä edellisen vuoten ja isä sitä edeltävä vuotena. Mul ainakin on äiti surematta, en ees oikeen osaa sitä surra..no välil vähän..on ollut avopuolison suru päällimmäisenä ja kuuntelen Queenin uusinta levyä, se havahduttaa ain tähän hetkeen..

...meil on lupa olla ärtyny, masentunu, alakuloinen.. 🙂🌻 joskus huomaan jo nauravani itselleni, kun joudun myöntämään lapsukaiselleni oman masentuneisuuteni, viimeksi häpesin suunnattomasti kun kauppareissun jälkeen itkin omaa surkeuttani ja purin sitä siivoukseen, oli ikäänkuin pakko energiaa saada tuhlattua johonkin siinä samalla, tuntee vaa ittensä suht tomppeliks, viel kun ei tuo sosiaalinen elämä kukoista, eipä mulla olis energiaakaan kovin touhottamaan. Välil vaan katselen maailman menoa ja annan asioiden olla...mä pääsen silti terveyskeskuksen sairaanhoitajan luo jutusteltavaks, kokeile vaikka sitä kautta saada tukihenkilöä itselles, kun sul on paljon tuota surua yksin kantaa...
Haaveet toteutuu aikanaan, niin oon alkanut uskomaan...kun tulee välillä päiviä, et naurattaa yks kaks ja huomaa nauttivansa hetkenkin jonkun seurasta, nousee usko et elämäl on jotain mua varten. Moni murhe on uskoakseni kasvun paikka... kun jotain kuolee ja antaa sen mennä, tulee jossain vaiheessa uutta tilalle.. itelleni oon hokenut et "anna ajan kulua, ei murheet ikuisuuksia kestä, vaik masentuneina päivinä silt tuntuuki" ..
Toivon sulle onnen pisaroita ja auringon kultaa 😉
Kuulumisiin ... surujen keskel...