En tiedä mistä aloittaa, muutamassa vuodessa on tapahtunut niin paljon hirveyksiä. En ole ikinä kunnolla seurustellut, mutta pari vuotta sitten tapasin sielunkumppanini. Hän soitti jokapäivä ja puhuimme aina tunnin puheluita, teimme asioita yhdessä, kävimme oluella, sienimetsässä, hän laittoi minulle ruokaa, mutta emme seurustelleet. Minä olisin kyllä ollut valmis, mutta siitä ei koskaan puhuttu, muuten kuitenkin lin onnellinen. Sitten ystäväni tapasi tämän miehen, eikä välittänyt tunteistani vaan aloitti seurustelun, nyt heillä omakotitalo ja vauva tulossa (minun unelmani). En ole ollut väleissä heihin, välillä hankalaa kun yhteisiä tuttuja. Yritin kyllä nähdä heitä, mutta sitten tapahtui niin, että äitini kuoli. Silloin päätin, että en kärsi enää heidän takiaan ja laitoin välit poikki. Yritin käydä töissä ja iltaisin itkin, oli raskasta. Isääni olin paljon yhteyksissä ja kävin auttamassa häntä. Ravintolaillat vähenivät, ennen menin melkein jokaviikonloppu. Sitten tuli joulu (minulle aina ollut tärkeä perhejuhla), oli tuskaa kun isälläni oli kyyneleet silmissä koko aaton, niin oli kyllä minullakin. Sitten repesin, olin yhtenä iltana ravintolassa ja krapula oli hirveä, siis henkinen. Hakeuduin lääkäriin ja sain sairaslomaa pari viikkoa, masennuslääkkeitä ja nukahtamislääkkeitä. Olin koko syksyn nukkunut todellä huonosti ja äiti kummitteli harvase yö unissa. Töissä en kehdannut kertoa, että masentaa, olin vasta syksyllä aloittanut uudessa paikassa, eikä työtoverit olleet niin tuttuja (eivät ole vieläkään). Kävin psykiatrilla pari kertaa ja hän meinasi, että voin hyvin. Jatkoin töissä normaalisti, kunnes helmikuussa isä kuoli, vietin sairaalassa kolme päivää ja yötä hänen kuolinvuoteellaan. Pidin häntä kädestä kun hän lähti. Omat 30v. juhlani olisivat olleet viikon kuluttua, mutta peruin ne. Sitten alkoi kuolinpesän asiat. Aloimme tyhjentää asuntoa, jotta saisimme sen myytyä. Oli raskasta tyhjentää kaappeja, mistä löytyi lapsuusmuistoja yms. Se oli lapsuudenkotini. Silloin itketti todella usein, taas ravintolassa käynnit vähenivät. Viikonloput menivät töissä, asunnolla tai asioita hoitaessa. Alkoi ahdistamaan kun sukulaiset alkoivat soitella, että ”miten te nyt jaksatte veljesi kanssa, kun jäitte ilman vanhempia” välillä en vastannut puhelimeen, ei ne ennen oleet soitelleet. Hautajaisjärjestelytkin veivät voimia. Veljeni jaksoi paremmin, hänellä on vaimo ja kaksi lasta, minä olen aivan yksin. En jaksanut ystäviinkään pitää yhteyttä, pari on jäljellä. Kesällä pidin paljon lomaa ja matkustelin, sai ajatuksia muualle ja perintörahoilla se oli mahdollista. Välit veljen vaimoon ovat täysin tulehtuneet, viimeksi kun kävin heillä, hän ei edes jutellut saatikka katsonut minuun päin. Hän on todella kova määräilemään ja asiat tapahtuu niinkuin hän sanoo. Välillä hän saattaa huutaa minullekin, mutta olen yrittänyt sanoa takaisin, siitä hän hermostuu. En jaksa enää sielläkään käydä, pinna kiristyy heti. Muutenkin kaikki ihmiset ovat alkaneet ärsyttämään, parhaat ystävätkin. Nykyään näen unia molemmista vanhemmistani, unissa he ovat elossa ja teemme normaaleja asioita, näen unta myös ex-ystävästäni. Elokuussa tapasin miehen, kaikki tuntui hyvältä, kumpikin oli kiinnostunut, tapailimme pari viikkoa tosi tiiviisti. Sitten yhtäkkiä hän ei enää voinut olla, syy tuli tekstiviestillä myöhemmin. Olen ylipainoinen (se oli yksi syistä), olen lihonut vuoden aikana paljon, en jaksa välittää. Sorruin siiderilinjalle pariksi päiväksi vaikka tiesin, että se ei auta, siirtää vain oloja. Töissä sanoin, että on vatsatauti. Olen muutenkin ollut paljon sairaslomalla vuodenaikana, hävettää sekin. Tänään yritin aikaa psykiatrille, en saanut. Tuntuu, että minulla ei ole mitään merkitystä. Miksi olen täällä…Välillä on ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta en kai kuitenkaan uskaltaisi mitään tehdä. Mikään ei tunnu miltään. Pidän kyllä työstäni, mutta en jaksa, enkä kehtaa kertoa tunteistani siellä. No sainpahan nyt purettua hieman tunteitani täällä. En tiedä mitä tekisin, en odota muuta kuin lisää p:tä niskaan.