Myös minä aloitin terapian. Lähes kaksi vuotta pettämisen jälkeen en vieläkään pysty käsittelemään noiden tapahtumien nostattamaa vihaa itsessäni. Ulospäin koetan käyttäytyä sivistyneesti, mutta sisällä jäytää raivo ja on paha olla.

Eiko olekin mielenkiintoista, Apolloperhonen, että vielä vuosien jälkeen meidän on taisteltava asian kanssa, jonka toinen on voinut sivuuttaa jo ajat sitten täysin merkityksettömänä?

Olisi mielenkiintoista tietää, mitä odotat terapialta? Itse haen siitä tästä kaiken syövästä vihantunteesta eroon pääsemistä. Konkreettisena ratkaisuna haen, että joko voin jatkaa luottavaista suhdetta miehen kanssa tai sitten saan itselleni varmuuden halusta päätyä eroon.

Meillä tilanne on nyt se, että olen yhä enemmän viettänyt aikaa itsekseni enkä enää puhu asioistani miehelle. Muutama päivä sitten hän raivosi minulle tästä etääntyneestä käytöksestäni. Mutta kun katsoin häntä säälien ja sanoin näkeväni, että hänen on paha olla, hän puhkesi itkuun. Hänen mielestään syy suhteemme etäisyyteen on minun käytöksessäni. Omaa osaansa tilanteeseemme hän ei vieläkään suostu näkemään.

Kiitos kommentistasi emma7

Oli mielenkiintoista, kun kirjoitit, että mies tavallaan syyttää nyt sinua siitä, että olette etääntyneet suhteessanne. Meillä on vähän sama juttu. Toisaalta ymmärrän hyvin, koska miehen näkökulmasta asiat on käsitelty (kävimme pariterapiassa). Ei saisi jäädä tuleen makaamaan. En oikein itsekään tiedä mistä kaikki nyt tuli mieleen.

Kysyin terapeutilta, että miten voi olla mahdollista, että tunnen ahdistusta jopa sellaisista vuosien takaisista asioista, joita en mielstäni edes ajattele tietoisesti. Terapeutti sanoi, että on se mahdollista, että vanha asia tulee vuosien jälkeen mieleen kuin se olisi juuri tapahtunut.

Itse luulen, että syy on siinä, että ne asiat on vain jätetty käsittelemättä. Olleet ja menneet, mutta siltikin näköjään jääneet jonnekin mielen syövereihin. Miksi juuri nyt, sitä en tiedä.

En ollut ajatellut, mitä odotan terapialta. En oikein tiedä mitä siltä voisi odottaa. Nyt tuntuu parhaalta, että on paikka jossa puhua jollekin joka on puolueeton ja ulkopuolinen. Toivottavasti saan myös ajatuksiani selvitettyä.

Minulle tuli ilmitulon jälkeen valtava ahdistus. Soitin kriisipuhelimeen, kävin srk:n perheneuvojan kanssa juttelemassa ja pari kuukautta sen jälkeen menin maksulliselle terapeutille. En tiedä oliko terapeutissa "vika" vai ovat yleensäkin sellaisia, että minä puhuin ja hän kuunteli. En oikein saanut mitään kättä pidempää. Joka kerta terapiassa käynnin jälkeen olin entistä ahdistuneempi. Olisin kaivannut keskustelua, en yksin puhumista.

Voi olla, että näistä käynneistä kuitenkin oli hyötyä tai siitä, että annoin tunteiden tulla. Kaikki mahdolliset tunteet kävin läpi. Pikku hiljaa ahdistus alkoi helpottaa. Ehkä aikakin auttoi. Olemme edelleen yhdessä ja ihmeellistä, mutta meillä menee paremmin kuin koskaan. Toki asia painaa enkä tietenkään voi mieheeni luottaa. Toisaalta ei ole mitään merkkejä siitä, että jotain olisi meneillään. Nyt huomaan merkit selvemmin ja osaan reagoida niihin. Aikaisemmin merkit olivat selvät, mutta en vain halunnut uskoa. Kai suojelin itseäni.

Yritän nauttia jokaisesta hetkestä. En pelkää tulevaisuutta koska nyt olen henkisesti vahvempi tapahtui, mitä tapahtui.

Jaksamista kaikille!🙂🌻

Ilmeisesti terapeuteissa on eroja.
Minäkin luulin, että terapeutti vain istuu hiljaa ja minun pitää puhua, mutta onneksi tämä osasi myös tehdä kysymyksiä. Se rohkaisi puhumaan.
Yllätyin siitä, että puhuin niin paljon. Yleensä minua ahdistaa omista asioistani puhuminen, varsinkin jälkeenpäin. Mutta nyt voin luottaa, että nuo jutut eivät tule mistään vastaan.

Ystäville ja sukulaisille puhumisessa on aina "riskinsä".
Ei voi puhua pahaa omasta puolisostaan, koska jos kuitenkin haluaa liiton jatkuvan, niin tulevaisuudessa olisi hankalaa, jos kaikki tietäisivät millaisia kriisejä on käyty läpi.

Seuraava tapaaminen terapeutin kanssa on tulevana maanantaina. Odotan sitä, koska pää on täynnä sekavia ajatuksia. Olen ollut pari päivää poissa, ulkomailla työmatkalla ja ne kaksi yötä hotellissa nukuin hyvin. Oli hyvä päästä riittävän kauaksi pois. Pakenemaan tavallaan.

Olisipa joku viisasten kivi, jolta saisi tietää mitä pitää tehdä. Tuntuu pahalta, että edes ajattelen eroa, koska se muuttaa monen ihmisen elämän rutiineja ja kiinnekohtia.

Miten voin tietää mitä minun pitäisi tehdä?
Jos lähden, vihaavatko kaikki minua? Jos jatkamme avioliittoa, miten sitten käy?

En tiedä. Toivon, että terapia saa ajatukset jäsentymään.

Äitienpäivä meni vauhdilla. Lapset muistivat 🙂
Olimme miehen sukulaisten luona. Tuntui, että pitkästä aikaa oli taas mukavaa miehen kanssa. Rennompaa.

Maanantaina oli terapia. Siellä meinasi tulla itku, mutta en halunnut itkeä ja onnistuin pitämään kyyneleet sisälläni. Tuntui niin oudolta, kun terapeutti esitti jonkun kysymyksen ja sain kertoa ilman pelkoa, että loukkaisin ketään tai tulisin väheksytyksi.

Kun kerroin asioita, suhteestani vanhempiini ja sisaruksiini, yllätyin miten ahdistavia asioita tuli mieleen. Tuli vähän syyllinen olo puhua sellaisia. Miehestä tai parisuhteesta ei tällä kertaa puhuttu mitään. Varmasti jatkan käyntejä.

Edellisen kirjoitin yöllä ja olisi ollut muutakin sanottavaa, mutta en jaksanut.
En ollut kotona eilen. Mies laittoi jotain viestiä. Hän kysi missä olen. En vastannut siihen ja tämän jälkeen tuli viestiä siitä, miksi en vastaa ja eikö hänellä ole oikeus tietää. Kysyin, miksi hän kyselee missä olen? Sitten tuli joku viesti minun omistamisestani, sitä en lukenut tarkkaan. Sitten viestiä siitä, että minulla on joku toinen mies, koska en vastaa/kerro missä olen. Vastasin, että ei ole toista miestä.
Sitten tuli muutama viesti, joissa oli vain kirjaimia, ei mitään järkevää lausetta. Aamulla laitoin viestiä ja kysyin mitä ne viestit olivat? Kuulemma liikaa viskiä.. Eli hän oli juonut.
Tänään hän sitten oli vihainen/loukkaantunut siitä, että en ollut kertonut missä olen.

Alan olla todella väsynyt tähän. Onneks minulla on nyt terapiasuhde.
En oikeasti tiedä mitä tehdä. Mies haluaisi, että meillä olisi vielä yhteinen tulevaisuus.
Minä en haluaisi olla ahdistunut ja surullinen. Viikonloppuna ehdin jo pohtia, että ehkä me saisimme homman toimimaan, mutta eilinen muutti ajatukset.
Olen koko liittomme ajan tuntenut olevani epäilyksen alainen. Mies ei ole luottanut minuun ja toisaalta, en minäkään hänen.
Omaksi puolustuksekseni on sanottava, että en ole häntä pettänyt. En ole edes ajatellut sellaista.

Odotan kovasti ensiviikon terapiakertaa. Näistä ei oikein viitsi ystäville puhua.

Tarkennan vähän. Olin siis poissa työjuttujen vuoksi. Mies tiesi missä olen. Hän kai mustasukkaisena oletti, että olen jonkun miehen kanssa iltaa viettämässä. Surullista.

Nyt ei tunnu yhtään sille, että tästä tulisi mitään.

Ole vuosien mittaan monta kertaa miettinyt, onko miehellä alkoholiongelma. Alkoholi on yleensä ollut se laukaiseva tekijä, kun mies on alkanut epäilemään ja syyttelemään.
Mies juo lähes joka ilta edes vähän. Viikonloppuisin menee usein pullo viskiä ja muutama lonkero.
Työt hän hoitaa. Koti on kunnossa ja koskasn ei ole jäänyt krapulassa sänkyyn makaamaan. Hänelle ei tule krapulaa.

Tästä taisi tulla minun päiväkirjani..

Ilalla juteltiin miehen kanssa. Hän ei ollut juonut, hyvä.
Hänelle se, etten ollut vastannut missä olen, oli ollut kuulemma todella iso juttu, eikä hän voi käsittää, miksi tein niin. Hä
Annoin hänen puhua, koska hän harvoin puhuu siitä mitä ajattelee ja tuntee. Ymmärsin, että en minä ole ollut mikään helppo kumppani, koska en ole pystynyt unohtamaan niitä juttuja, joita miehellä on ollut yhdessä olomme aikana. Hänen näkökulmastaan minä olen palannut niihin juttuihin aina uudestaan ja uudestaan. Hän itse kokee, että mitään sellaista ei ole ollut, jonka voisi lukea pettämiseksi, eli ei seksiä eikä hänellä ole ollut aikomusta erota tms.

Minä taas pidän pettämisenä jo sen, että puoliso on arvostellut minua toiselle naiselle ja kutsunut tätä naista rakkaaksi, ihanaksi yms.

Yritin illalla sanoa miehelle, että ei tämä ole mikään kilpailu, kumpi on loukannut enemmän tms. Minä näen, että syyttely ja syyllisen etsiminen tässä vaiheessa on turhaa. Asiat on miten ne on ja niiden kanssa on elettävä ja niiden pohjalta pitää tehdä ratkaisut.

Siinä olin mihen kanssa samaa mieltä, että jokin ratkaisu pitää saada. Emme voi elää näinkään, jossain "välitilassa".

Nyt on mennyt paremmin. Ei olla riidelty, eikä ole tarvinnut itkeä. Puhuttiin ihan asiallisesti talon myymisestä ja käytännön asioista. Tosin aikataulu kaikelle on jossain vuoden päässä. Tämäkin käytännön syistä.

Tänään mies yritti pussata minua, mutta käänsin pääni ja se meni poskelle. Sitten mies yritti uudelleen, otti käsivarrestani kiinni, mutta käänsin taas posken.. En halua suudella häntä.

Hän on komea ja tiedän että hän osaa suudella ihanasti, siitä ei ole kyse. En vain enää halua että jatkamme parisuhdettamme. Olemme kavereina hyvä pari, mutta parisuhteessa kumpikin on voinut huonosti. Liian monta iltaa on mennyt miehen huokaillessa pettyneenä ja minun ahdistuessa / itkiessä. Ei enää sitä.
Silti tuli paha mieli, kun käänsin pääni pois. En haluaisi loukata ja satuttaa miestä ☹️

Kuulumisia:

Paljon on tapahtunut edellisen kirjoitukseni jälkeen. Heinäkuun alusta olen asunut virallisesti omassa asunnossa. Eropaperit laitettiin elokuussa.
Alunperin ex oli sitä mieltä, että emme kertoisi erosta lapsille ennen kuin kesällä 2016. Mutta en minä pystynyt.
Juhannus oli lopullinen päätöksen paikka. Mies joi itsensä innolla känniin, yritti käpälöidä väkisin, vonkasi seksiä, haukkui ja syytteli sekä paiskoi tavaroita. Kirjaimellisesti itkin juhannusaaton ja pelkäsin miestä.
Seuraavana päivänä tein asuntohakemuksen ja heinäkuussa asuin jo omassa kodissa. Enkä antanut avainta miehelle.

Mies ei edelleenkään ymmärrä miksi lähdin. Hänen mielestään syyt ovat heppoiset ja hän on korostanut, että minä olin se joka lähti.
Ex itse on jo esitellyt uuden naisen lapsille. Saman naisen, jonka kanssa hänellä oli suhde. Tai siis exän mielestä mitään suhdetta ei ollut... Vaikka hän nyt on ko naisen kanssa, hän jokin aika sitten viestitteli miten kaipaa minua jne. Olipa vielä sitäkin mieltä, että odottaa minun olevan hänelle uskollinen niin kauan kuin harknta-aika kestää 🙂

No, minä en häntä kaipaa. Harmittaa, että se liitto meni miten meni, mutta ero oli oikea ratkaisu. En kadu hetkeäkään. Eräs pitkäaikainen ystäväni sanoi, että olen "muuttunut nainen, rennompi ja tasapainoisempi".
Siltä minusta tuntuukin.

Tämä viesti oli todella mukava lukea, kiitos kun tulit vielä kertomaan tilanteestasi! Aina sitä jää miettimään että miten ihmisten tilanteet ovat päättyneet, ja mukava kuulla tämmöinen "onnellinen" loppu ("onnellinen" sikäli kun nyt eroon päätymistä voi "onnellisena" pitää, joskushan se sitä myös on). Ratkaisusi kuulostaa todella oikealta ex-miehesi kohtuuttomasta käytöksestä päätellen, ja olen iloinen, että koet itsesikin rennommaksi ym. Kaikkea hyvää tulevaisuuteesi! Älä pode syyllisyyttä, ex-miehesi on itse vastuussa omasta käytöksestään eikä jåttänyt sinulle muita vaihtoehtoja. Tsemppiä <3