Mies on tuurijuoppo. Nyt on taas ollut joulukuu ”normaali”, kun tuli veronpalautus, se taas alkoi. Työttömällä on aikaa… siis hän juo kausittain, mutta toisinaan sitten ihan ällittömään kuntoon, tulee yöllä syömään keittiöön ja jättää kamalan sotkun, kun saattaa nukahtaa tunneiksi pöytään (tai milloin mihinkin). Nyt joulun jälkeen joi uuteen vuoteen saakka neljä iltaa/yötä peräjälkeen. Toipui vuoden vaihteesta ja aloitti taas. Sama joulukuun alussa, kun sai rahaa.

Miehen juomatavat näin kyllä jo nuorena, kun yhteiselämä alkoi, sekin minun painostuksestani, kun kuvittelin ihanan humoristisen ja supliikin miehen olevan SE. Juopottelu paljastui vähitellen, en tiennyt siitä aiemmin, vaikka tunsin hänet jo ennestään. En antanut periksi (olisi pitänyt ymmärtää jo silloin, mikään ei periaatteessa ole muuttunut siitä) ja tavallaan sain hänet ongittua ojasta pois. Olemme olleet yhdessä kohta 17 vuotta, siitä 9 v naimisissa.

Välillä on rauhallisia kausia, jolloin tuntuu etteihän tässä mitään ongelmaa ole. Tekee jopa jotain kotonakin. Meillä on iso remontti ollut kesken jo 2½ vuotta, joka jäähdyttää talvisin taloa ihan liikaa. Jotenkin saadaan uunilla pidettyä lämpöä, mutta puitakin pitää aina hankkia ja sähkölaskut on sairaan isoja talvella.

Meillä on kaksi lasta, 6- ja 8-v. Olen ollut itsekin pitkään työtön, välillä tehnyt töitä ja onnistunut pysymään liiton ”paremmissa” rahoissa. Viimeksi tein aamutöitä, jolloin lapset oli vielä tarhassa ja mies huolehti heidät aamuisin, kun en voinut aikaisen lähtemisen vuoksi itse. Luottamus meni, kun mies teki kolme kertaa sen työsuhteeni aikana tempun, että oli arkiaamuna tolkuttomassa kunnossa, kun olisi pitänyt minun lähteä. Otin lapset aamuyöstä mukaani ja vein anopilleni. Sen jälkeen olen elänyt koko ajan vain vähitellen enemmän ja enemmän ahdistuneena ja epävarmana.

Miehen juominen ja se, ettei häntä kiinnosta tehdä remonttia kotonamme loppuun (lasten huoneet, joita ovat odottaneet sen 2½ v) kuulemma ovat vain ja ainoastaan minun syytäni. Hän ei kuulemma nauti elämästämme. Minä kuitenkin olen jaksanut tätä paskaa lasten takia ja yritän pitää heille mahdollisimman normaalin arjen ja olla se selvä ja turvallinen aikuinen. Enenevässä määrin lapset ovat nähneet isänsä humalassa. Pyrin olemaan silloin normaali, kännisen kanssa on turha alkaa inttää. Se ei johda mihinkään. Meillä ei ole koskaan kunnolla puhuttu mistään, paitsi kun mies kännissä ja aina sama jaarittelu ja minun syyttely, olen huono sängyssä jne. Mikään muu ei tunnu kiinnostavan kuin parantaa seksiä. Muuten on hänelle aivan sama, mitä teen tai teemmekö kaksin tai perheenä yhtään mitään.

Olen ollut nyt toista vuotta työtön ja jälleen mies on siis tämän vuoden vaihteen aikana järjestänyt minulle huolta juomalla, kun samaan aikaan itse olen ollut kurssilla ja lapset loma-aikana hänen kanssaan muutamia päiviä kotona. Lapset pelkäävät isäänsä kuten minäkin. Ei käytä fyysistä väkivaltaa vaan toisinaan karjuu ja minua siis syyttelee. Rahan käyttöönsä en luota vaan pidän huolen aina, että saan jemmattua laskuihin. En ymmärrä miten ja mihin sai kulumaan suuren veronpalautuksensa. Osin viinaan tietysti. Muutaman kerran on pelannut tosi ison summan – kännissä. Minun syy kun en hänestä välitä. Tässä taas toissa päivänä mietin, otanko lapset aamulla mukaani, mutta en ottanut kun sain miehen aamulla hereille ja vaikutti selvältä. Olisi pitänyt tietää paremmin kokemuksesta (ja tiesinkin). Oli nukkunut suuren osan päivää ja lapset saivat ruokaa vasta illalla, kun tulin kotiin. Lapset olivat naapurissa olleet leikkimässä, ovat onneksi sen verran isoja ja tuttu perhe. Tosin sen perheen pää on ajoittain miehen ryyppykaveri. Lapset ei olleet uskaltaneet herättää isää antamaan ruokaa. Toisaalta haluavat olla isänsä kanssa ja rakastavat häntäkin. Onkin huomattavasti parempi olla itselläkin kun hän on selvä.

Alan olla lopussa. En jaksa kohta kontrolloida ja pitää kaikesta huolta, en tiedä mitä tehdä tuolle remontille. Ei ole rahaa, anoppini ja miehen sisar ja paras ystäväni tietävät tilanteeni. En ole enää viitsinyt hyväsydämistä anoppiani rasittaa ongelmillamme. Viimeksi töissä ollessani, kun vein lapsia hänelle miehen juomisen takia, se otti koville minulle ja varsinkin hänelle. Nyt anoppi siis ehkä kuvittelee kaiken olevan suht ok… tuli myös tunne, että viime kädessä jään alakynteen ja veri on vettä sakeampaa. Siskonsa ei ehkä usko enää kaikkea mitä puhun, joten olkoon.

Minä en kuulemma auta miestä menemällä töihin, että pärjättäisi. Siis taas mun syy, ettei ole rahaa. Kyllä hänellä motivaatio töihin aina laskee, kun saa päivät ”nollattua” liitosta ja nyt on taas se hetki. Tekisin kyllä vaikka mitä työkseni, jos voisin olla varma ja luottaa mieheen lasten huoltajana 😭 Olen useimmiten huolissani ja jättänyt yrityksen edes vähäisiin harrastuksiinikin yksinäni, kun joskus kävi niin että oli kännissä kun palasin kotiin. Lapset oli aika paljon pienempiä silloin.

Pahin tapahtui viime kesänä, kun mies oli yrittänyt itsemurhaa. En tiennyt asiasta kuin vasta kun itse kertoi parin päivän päästä. Naapuri oli onneksi sattunut paikalle ja pelastanut tilanteen. Ihmettelen ja harmittelen kovasti, miksi ei soittanut 112. Puhuin myöhemmi hänen kanssa asiasta ja kerroin saaneeni neuvon tehdä niin jos alkaa edes puhua itsemurhasta.

Nyt siis saan pelätä koko ajan sitäkin tekeekö jotain itselleen juopotellessaan. Toisaalta en uskalla enkä halua mennä öisin katsomaan, missä kunnossa on ja mitä tekee. En jaksa niitä väittelyitä ja syyttelyä, mitä tulee toisinaan, kun on kännissä. En voi tietää, millä tuulella milloinkin on, kun juo.

Mies uhkaili minua itsarilla jo vuotta aiemmin ennen varsinaista tekoa (kun olin vielä töissä ja tuli lastenhoito ongelmiakin). Teki muka lähtöä pihasta ja käski pärjäillä. Tuli hetken päästä takaisin ja totesi, että minun ois pitänyt lähteä perään estämään. Paniikissa vain itkuissani soitin ystävälle. EN JAKSA. Voihan olla, että testailee minua ja hakee minusta myötätuntoa ja rakkautta. Kyllä se vaikeaa on tuollaisten temppujen jälkeen, olen vain niin tolkuttoman väsynyt kaikkeen juopotteluun ja syyttelyyn.

Apua ei mies suostu hakemaan. Kuulemma sellainen ei auttaisi minuakaan, olen yrittänyt pärjätä omillani. Vanhempani eivät tiedä juuri mitään tästä. Ihmettelevät tietysti remontin venymistä ja tietävät kyllä, että joskus ottaa viinaa. Ei muuta.

Nyt olen päättänyt hakea itselleni apua. Toivottavasti sitä myös saan. Ihan liian pitkään olen aikonut. Olen peruspositiinen ja elämänhaluinen, siksi kai jaksanut näin pitkään… välillä vain tulee olo, että se on tosiaan mun syy kaikki eikä toisaalta mitää ongelmia ole. Siis näin niinä selvinä ja rauhallisina hetkinä… ei ole mielestään ongelmaa, kun kuitenkin kykenee joskus töissä olemaan, vapaa-ajalla sitten saa tehdä ”mitä haluaa”.

Voisinko minä tosiaan olla jotenkin parempi hänelle? Nuoruuden typeryydestä olen maksamassa aika kovaa hintaa.