Hei!
Oli sen verran tutun kuuloista tekstiä, että oli pakko alkaa vastailemaan. Itse elin vastaavassa suhteessa noin 7 vuotta ja lähdin monen vuoden harkinnan jälkeen kun lapsi oli 4,5 vuotias. Päivääkään en ole katunut vaikka tietenkin edelleen joudumme olemaan tekemisissä lapsen vuoksi.

En tietenkään ole mikään lääkäri, mutta kyllä nuo tunnusmerkit aika pitkälle ovat niitä mitä narsismi pitää sisällään. Se on jotain ihan käsittämätöntä miten he eivät näe itsessään mitään vikaa vaan kaikki on aina muissa.

Lähde ihmeessä, mitä nopeampaa sen parempi. Varaudu siihen, että kun ilmoitat lähteväsi miehesi muuttuu hetkellisesti mitä rakastavimmaksi ja huomaavaisemmaksi mieheksi mutta kun lankeat siihen ja jäät suhteeseen pian huomaat, ettei mikään muuttunut. Hän saattaa myös uhkailla, ettet saa pitää lasta ja et tule mitenkään pärjäämään yksin mutta älä usko tätä, ihan varmasti pärjäät ja paljon paremmin mitä noin huonossa suhteessa. Tiedän kokemuksesta, että pikkuhiljaa sitä alkaa itsekin miettimään oikeasti, että onko sitä itse syllinen siihen kaikkeen sontaan mitä saa osakseen, mutta ei se vaan niin ole. Narsisti osaa kyllä syyllistämisen taidon ja jos itsessä on vähänkään läheisriippuvuuden piirteitä paketti on valmis.

Nyt siis itseäsi niskasta kiinni ja asunnon haluun. Oot vielä nuori ja kaikkea hyvää on edessä, älä jää nujerrettavaksi ja alistettavaksi vaan ala elää omaa ihanaa elämää.

Moi.

Et kyllä kerro mitään mitä sinä itse olet tehnyt asian puolesta, että miksi miehesi vihaa sua noin paljon? Kerrot vain kaiken mitä miehesi tekee väärin sua kohtaan. Mutta koitan jotain vastata sun kertomasi perusteella eli eihän tossa ole muuta taas kuin, että miehesi on täysi typerys asiassa ja ei ota mitään vastuuta asioissa ja jättää kaiken sun harteille. Olisi varmaan pitänyt miettiä lapsen hankkimista todella tarkkaan, mutta se on jo myöhästä. Koittakaa puhua asiat selviksi sillä muuten tulee tässäkin tapauksessa ero, koska ei voi noin jatkua ja ei oo kovin järkevää molempien käydä ryyppäämässä, mutta se vaan mun mielipide. Ennemmin kannattas keksiä muuta vaikkapa jotain yhteistä aktiviteettia, tekemistä ja jättää se alkoholi kokonaan pois kuvioista. Semmosta.

Kiitos mielipiteistä.

Häviäjä35v: En tosiaan tiedä mitä olen tehnyt sellaista, että mieheni käyttäytyy noin. Olen kuulemma muuttunut kusipäiseksi, käyttäytynyt oudosti ja epäilyttävästi ja en ole puhunut. Tuon puhumis jutun kylläkin allekirjoita joiltain osin. Mieheni ei ole kykeneväinen ottamaan palautetta vastaan rakentavasti, vaan asettuu vahvaan puolustuskantaan heti kun edes yrittää kertoa mikä harmittaa. Olen todennut että tilanne lähinnä pahenee kun minä avaan suuni, joten olen toisinaan vaan ollut sitten hiljaa. Jos nyt joskus on onnistuttu johonkin rakentavampaan keskusteluun ongelmista, niin hän on ollut kännissä, eikä varmaan seuraavana päivänä ole muistanut mitään.

Olen yrittänyt ehdottaa, että tehtäis jotain ydessä, käytäis kävelemässä, retkeilemässä, matkalla. Tai että sovittais jotain yhteisiä viikonloppu rutiineja tms. Kaikki ehdotukset ovat olleet hänelle mahdottomia. Hän ei halua lähteä ihmisten ilmoille, ei halua harrastaa liikuntaa, eikä meillä kuulemma ole varaa. Kaljaan on kuitenkin aina varaa, sekä tarjota koko pöytäseurueelle paukkuja ja ostaa kännissä jotain älytöntä tavaraa.

Selvennyksenä vielä, että minä en juo, enkä haluakkaan juoda, alkoholia samoissa mittakaavoissa kun hän. Juon jos lähden juhlimaan ja juhlin jos on jotain juhlia. Korkeintaan yhtenä iltana kuukaudessa, joskus harvemmin. Joskus juon saunasiiderin tai illalla lasin viiniä.

Puolisoiden pitäisi käsittääkseni "soutaa samaan suuntaan", mutta tuntuu että hän ei ole puolellani. Jos valitan vaikka jostain töissä tapahtuneestä tyhmästä jutusta, hän kääntää asian lähes poikkeuksetta niin, että olen itse toiminut siinä tyhmässä tilanteessa väärin. Jos yritän muodostaa jotain normaalia keskustelua hänen kanssa ja vaikka kysyn jotain asiaa mielenkiinnosta. Hän ei ala selvittämään asiaa innostuneena siitä että joku on kiinnostunut, vaan töksäyttää jonkun lyhyen vastauksen äänen painolla joka kertoo: "Oletpas tyhmä kun tollasia kyselet".

Narsismia olen miettinyt myös, mutta en ihan täysin löydä samoja piirteitä. Hän ei pyri olemaan miellyttävä ulkopuolisia kohtaan. Hän ei ole sosiaalinen kun kännissä, eikä kiinitä ulkonäköönsä juuri huomiota. Enemmänkin hän on epävarma itsestään ja haluaa varmasti nostattaa itseään ylemmäs alistamalla minut tahtoonsa. Luojan kiitos meillä on omat tilit ja omat rahat.

Mutta pelastaako tätä suhdetta enää mikään? Voisinko tehdä vielä jotain? Onkohan se nyt niin, että mieheni on ollut näinkin pitkään kanssani vaan seksin takia. Ja nyt kun silläkin rintamalla on vähän hiljaisempaa, niin se on sitten adios? On tuntunut, että hän yrittää ärsyttää minut tahallaan siihen pisteeseen, että minä teen sen ero päätöksen. Jos sen tekisin, hän saisi sympatiapisteet ja minä olisin se pahis. Hänen kavereiden keskuudessa kun olen (ainakin ennen ollut) se hyvä tyttöystävä. Nyt häntä varmaan raivostuttaa kun minä vaan venyn ja joustan 😀 En vaan tiedä kannattaako tässä enää venyä, vai onko tämä tuskien taival hukkaan heitettyä aikaa?

Hei Heinänen!

Minulla on menneisyydessäni kokemus avoliitosta ihan oikean narsistimiehen kanssa. Nyt siitä on jo tosin aikaa, melkein parikymmentä vuotta, kun sain hänet ulos minun ja yhteisen lapsemme elämästä. Siihen aikaan ei ollut sitä tietoutta narsismista kuin nykyisin, kun selviytyneet uhritkin ihan kiertävät puhumassa. Apua ei myöskään saanut juuri mistään. Paitsi siinä vaiheessa kun itse romahti totaalisesti ja sairastui vaikeaan masennukseen. Lapseni selviytyminen hengissä oli suoranainen ihme, sillä mies yritti jatkuvasti, syntymästä saakka asettaa hänet hengenvaarallisiin tilanteisiin, esim. tyrkkäsi vauvanvaunut menemään kovaa vauhtia jyrkkää alamäkeä alas ja piteli minua käsivarresta kiinni, ja päästi juoksemaan perään vasta kun hänen mielestään oli 'aika ottaa kiinni'. Ja kaikkea vastaavaa.
Myöhemmin kun narsismista sitten alkoi tulla tietoa, luin sitä paljon, ja ymmärsin, mikä sitä miestä oli vaivannut. Nyt voisin omasta kokemuksestani sanoa, että kyllä sinun miehelläsi on hyvin selkeät narsistin piirteet. Niillä piirteillä on laaja skaala, eivätkä kaikki narsistit pyri lapsiaan tappamaan, mutta yksi tyypillinen tekijä on aina: pyrkimys alistaa henkisesti uhri, mitätöidä hänen ihmisarvonsa, yleensä hyvin taitavalla, hienovaraisella, hitaalla tavalla, siten, että uhri ei enää lopulta itse tiedä, miten häntä kuuluisi kohdella ja miten ei. Se on yllättävää, miten se raja alkaa hämärtyä sitten omassa mielessä. Ja tuo imurointijuttu oli muuten just sama meillä...ja sitten se, että minä kannoin kaiken vastuun kaikesta. Vaikka olin opiskelija. Mies oli alkuun töissä, mutta työttömäksi jäätyään alkoi ryypätä jne. Fyysistä väkivaltaa hän ei koskaan käyttänyt, paitsi, että piteli minua käsivarresta kiinni monissa vaarallisissa tilanteissa, etten pääse pelastamaan lastamme ennen kuin hänen mielestään oli aika lähteä. Jotkut narsistithan sitten hakkaavat vaimojaan jatkuvasti (useimmiten narsistit ovat miehiä).
Kyllä minä olisin sitä mieltä, että lähde pois tuosta suhteesta kun vielä voit. Olet siitä 'onnellisessa' asemassa, että sinulla on oma pankkitili ja työpaikka. Mies ei voi hallita sinua rahan avulla. Ja ei ole sitä järkyttävää hätää lapsen hengen puolesta koko ajan. Etkä ole vielä sairastunut vaikeaan masennukseen. Mutta sinua kohdellaan koko ajan todella kaltoin, ja aivan ilmeisesti mies ei tule missään vaiheessa käytöstään muuttamaan. Koska hän näyttää tarvitsevan uhrin elämäänsä, ja se olet nyt sinä. Sinun jälkeen tulee joku toinen. Älä anna tuon henkisen lyönnin jatkua. Jos tuo mies olisi aivan terve, hän keskustelisi kanssasi ongelmista ja katsoisi peiliin ja ajattelisi, miltä sinusta tuntuu ja pyytäisi anteeksi. Mutta narsistit eivät koe empatiaa, he ovat täysin kykenemättömiä siihen. He osaavat kylläkin toisessa hetkessä näytellä erittäin taitavasti lämmintä, ystävällistä ja empaattista ihmistä, mutta siellä on aika takana pyrkimys hyötyä toisesta ihmisestä.
Vaikka miehesi ei tunnukaan olevan sieltä vaarallisimmasta päästä narsisteja (niistä, joiden lähellä lapset ovat hengenvaarassa), niin kyllä sinä ainakin narsistisen käytöksen uhri olet. Ja minä neuvoisiin lähtemään ja äkkiä, vielä kun on siihen henkisiä voimavaroja.
Voimia sinulle suuresti toivotellen!

Just noin. Meillä oli myös vastaavaa, koskaan en muka tehnyt kodin eteen mitään, vaikka käytännössä tein kaiken. Meillä ei voinut myöskään jutella mistään normaaleista päivän kuulumisista, koska häntä ei vähempää voinut kiinnostaa mitä muille ihmisille kuuluu. Mutta hänen saavutuksisaan ja töistään kyllä olisi pitänyt olla koko ajan kiinnostunut ja niistä kyllä olisi voitu keskustella vaikka koko yö.

Kaikki huomio mitä häneltä kaipasin piti jotenkin ansaita. Edes kainaloon ei voinut mennä, ellei ensin esim hieronut häntä.

Ei minunkaan exäni ollut sellainen narsisti, joka olisi ns supliikki pelimies vaan aika epäsosiaalinen, eikä hänellä itsellään ollut kuin pari hyvää ystävää. Muut eivät kelvanneet hänen tasolleen. Minun kaverit ja sukulaisethan olivat ihan tyhmiä ym.

Myöskään minuun ei käyty koskaan käsiksi mutta viimeisinä aikoina uhkailua alkoi olla siihen suuntaan, että kyllä sekin olisi varmaan vielä astunut kuvioon jos olisin suhteessa pysynyt.

Nyt taistelemme tapaamis ja elatusasioista mutta elämä on silti paljon helpompaa kun ei tarvi olla päivittäin tekemisissä.

Hei taas.
Suhteeni elää aaltoliikettä, kuten ilmeisesti tällaisissa suhteissa on tapanakin. Minun oloani kuvaa sanonta "tyyntä myrskyn edellä", enkä oikein jaksa toivoa tämänkään tyyneyden kestävän pitkään. Varsinkin kun minulla on viikonloppuna sellaista menoa josta on joka kerta aijemminkin tullut jotain sanomista ennen ja jälkeen lähtöni. Mieheni ei taas suostu olemaan lapsemme kanssa, koska lähden viihteelle, eikä olisi vaikka lähtisin autolla.

Ehkä parempi niin. Olin viikolla harrastuksessani, jossa kestää tunti, sen lisäksi siellä on saunomis mahdollisuus. Mieheni on sen aikaa lapsen kanssa. Menin saunomaan ja kokonaisuudessaan olin kotonta pois kaksi tuntia. Kun tulin kotiin, sain kireän vastaanoton siitä, miten viihdyin saunassa niin kauan. Mieheni oli niin väsynyt tästä "kauhean suuresta" tehtävästään, että nukkui loppu illan ja mökötti...

Saimme hiljattain keskusteluta vähän ongelmista. Syyt ongelmiin kellistyi pääpiirteittäin minun kontolle. Hän ei kuulemma voi olla ajatusten lukia, että jos minä en sano hänelle mitä pitäisi tehdä, niin on turha odottaa että hän niitä tekisi. En voi uskoa, että minun täytyisi päälle kolmekymppiselle alkaa latelemaan arkielämän ohjeita kuin teinipojalle. Olen kuullut että jotkut perheenisät ovat kykeneväisiä myös itsenäiseen aivotoimintaan arjen ja lasten kanssa...

Katsotaan miten viikonloppu menee, vatsassa on sellainen jännitysmöykky taas
😞