Ajatuksia pettämisestä (minun tarinani)
Täällä oli hetken aikaa kirjoitus henkilöltä, joka pohti pahaa oloaan, kun oli löytänyt toisen miehen, eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Vastasin hänelle, mutta ilmeisesti hän on poistattanut koko viestin.
Luin Joonuskan ketjua ja täällä on niin monta muutakin samanlaista kohtaloa, että väkisin aloin pohtimaan, miksi joku pystyy pettämään?
Miksi petetään?
Mikä oikeuttaa siihen?
Minun mielestäni siihen ei oikeuta mikään. Jos oma liitto on huono (väkivaltaa tms), niin onko pettäminen silloinkaan oikeutettua? Miksi ei voi ottaa eroa?
Olen itse ollut kahteen kertaan se toinen nainen. Ensimmäisellä kertaa olin vielä nuori. Vaikkakin avoliitossa ja lapsikin meillä oli. Se päättyi siihen, että mies, jonka kanssa petin, alkoi suhteeseen minun ystäväni kanssa. Luultavasti se oli täysin ansaittua. Silloin en vielä pahemmin muita ajatellut, vain itseäni.
Toinen kerta tuli muutama vuosi myöhemmin, kun olin jo eronnut avoliitostani. Tapasin tämän uuden miehen jossain työasioissa. Aloimme kirjoittamaan sähköpostia, ensin työasioita ja sitten vähän enemmän muuta ja lopulta tapasimme jälleen jossain illanvietossa. Mies oli naimisissa, mutta eihän se minua kiinnostanut. Olin itse vapaa ja imarreltu, että minusta kiinnostuttiin. Sitä suhdetta kesti melkein vuoden. Aluksi se oli ihanaa. Kun mies oli työmatkalla minun kaupungissani, hän hotellin sijaan asui luonani. Kävinpä kerran jopa hänen mökillään hänen kanssaan ja hänen työpaikallaan. Vähitellen alkoi joku itsetunnon ripe nostaa päätään. Aloin kapinoimaan sitä vastaan, että minun piti olla aina piilossa. Emme voineet näyttäytyä missään julkisesti ja minun piti olla hiljaa, jos miehen vaimo soitti jne. Aluksi niin ihanat tapaamiset alkoivat päättyä siihen, että minä itkin omaa kurjaa kohtaloani.
Sitten alkoi omatunto kolkuttaa. Erään kerran, kun miehen vaimo kerran soitti miehelle, hän itki hysteerisesti, kun oli ottanut yhteen heidän murrosikäisen tyttärensä kanssa. Lapsi oli uhannut tappaa itsensä ja lähtenyt karkuun. Kuulin tämän, kun miehen puhelimen ääni oli niin kovalla, että aina kuulin heidän keskustelunsa.
Vaimo oli niin hukassa ☹️ Mies lähti kotiin ”kesken työmatkan”.
Minä itkin silloin ensimmäisen kerran häpeästä. Häpesin itseäni. Tajusin vähemmälläkin, että vaikka vaimo ei tiennyt minusta, hän varmasti tiesi, että kaikki ei ole kunnossa. Heillä lapsetkin kärsivät kodin ilmapiiristä. Se tuntui niin pahalta. Silloin asiat vain loksahtivat päässäni: olin kodin rikkoja, olin todella halveksittava tapaus. Niin se mieskin ja minua hävetti, että olin niin rakastunut sellaiseen petturiin. Mutta vaikka kaiken tämän tajusin, niin oli silti vaikea lopettaa suhdetta. Meni jonkin aikaa, kun yritin vältellä miestä, en vastaillut viesteihin ja puheluihin ja keksin jotain tekemistä, kun hänellä olisi ollut työmatka kaupunkiini.
Sitten tapasin nykyisen mieheni. Hän oli vapaa (eronnut jo aiemmin) ja jo ensimmäisien virallisten treffien jälkeen ”se oli siinä”. Meistä tuli pari, se oli niin itsestään selvää ja niin ihanan vapaata. Tosin lapset piti huomioida, joten etenimme kohtuu rauhallisesti. Mutta ei ollut enää mitään salailua tms. Mikä vapauttava tunne. Kun tämä toinen, varattu mies, sitten otti yhteyttä ja halusi tavata, tunsin suoranaista ylpeyttä, kun kerroin hänelle, että minä seurustelen, enkä halua tavata ketään oman mieheni selän takana.
Mutta vaikka tuosta pettämisestä on jo toistakymmentä vuotta, niin edelleen koen siitä häpeää ja huonoa omaa tuntoa. Ahdistaa se mitä olin tehnyt, että olin ollut niin röyhkeä, niin lapsellinen ja niin tyhmä, että satutin miehen vaimoa ja lapsia. En unohda sitä hysteeristä itkua, kun toinen oli niin hukassa ja mies sillä välin kävi vieraissa ☹️
Koskaan sen jälkeen ei ole käynyt edes mielessä pettää. Se ei ole enää ollut mikään vaihtoehto. Siksi kai osui niin lujaa ja kohdalle, kun oma rakas mieheni jäi kiinni suloisista tekstiviesteistä työkaverinsa kanssa. Mies, josta olin ollut niin ylpeä. Hänestä ja suhteestamme. Tämäkin kokemus on silti vain vahvistanut tietoani siitä, että pettäminen on väärin. Siihen ei oikeuta mikään. Kaikkien vähiten on olemassa mitään ”suurta rakkautta ja sielujen kumppania”, joka oikeuttasi valehtelemiseen ja pettämiseen. Ei sellaista ole. Moni salasuhteessa oleva perustelee tekoaan ties millä selityksillä, mutta mikään niistä ei ole hyvä.