Voisitko ajatella, että koettaisit sopeutua pojan olemassa oloon, sillä poika on siihen ihan syytön, hyväksyisit hänet omana pienenä ihmisenä. Älä ajattele häntä toisen naisen lapsena vaan miehesi lapsena, sillä hän tulee olemaan miehen elämässä aina.
Sitä kautta, mieskin voisi joskus haluta yhteisiä lapsia, jotka ovat sitten pojan siskoja tai veljiä.

Tätä todellakin olen yrittänyt päähäni takoa, mutta aina jostain ne ajatukset sieltä esiin puskee... tiedän ja tiedostan, ettei poika ole siihen syyllinen! Siksi osakseen ihmettelinkin ajatuksiani...
Yli 3 vuotta olen yrittänyt kääntää ajatusmaailmaani tässä asiassa.

Minustakin näin keittiöpsykologina kuulostaa siltä, että kohdistat poikaan katkeruuden siitä, ettei miehesi halua kanssasi lapsia. Ehkä alitajuisesti koet hänet jatkuvana muistutuksena siitä, että joku muu on saanut kokea rakastamasi ihmisen kanssa tämän onnen ja ihmeen, jota sinulle ei nyt sallita.

Mutta poikahan ei tätä sinun katkeruuttasi ansaitse, syytönhän hän siihen on. Minusta sinun pitäisi pikemminkin puhua miehellesi näistä tunteista, kertoa miltä sinusta tuntuu, koska haluat myös OMAN lapsen. Muista, että myös äitipuolella voi olla valtava vaikutus lapsen elämään. Sinä voit tulla miehesi pojalle yhdeksi elämän tärkeimmistä ihmisistä, joihin voi luottaa ja tukeutua 🙂 Hän voi olla myös sinun lapsesi.

Eräs ystäväni seurusteli myös miehen kanssa, jolla oli ennestään lapsia. Hänkin sopeutui äitipuolen rooliin huonosti ja lopulta he erosivatkin, koska miehellä oli omasta mielestään lapsiluku täynnä ja ystäväni tahtoi kuitenkin oman lapsen. No, nyt hän seurustelee uuden miehen kanssa, jolla myös on lapsi. Tällä kertaa hän on tosin päättänyt, ettei tahdo olla lapsen elämässä vakavasti, ainakaan vielä. Mies tapaa kyllä lastansa ja on hänen kanssaan, mutta ystäväni ei tahdo olla äitipuolen roolissa. Hänkin sanoi, että kokee kuin mies olisi "pettänyt" häntä tekemällä lapsen jonkun toisen kanssa, mutta tiedostaa tietty tunteen älyttömyyden ja sen, ettei se ole lapsen vika. Hän odottelee ja katselee suhteen kehitystä rauhassa.

Ja jos miehesi ei missään nimessä enää lapsia halua, suosittelen vakavasti harkitsemaan että jäätkö suhteeseen. Mieti, pystyisitkö hyväksymään sen, ettet koskaan saa omaa lasta.

itselläni on samanlaisia ajatuksia. Perheeseen kuuluvat 13-vuotias ja 18-vuotias, jotka asuvat minun ja mieheni luona, käyvät vain kerran kuukaudessa äidillään. Äiti ei halua heitä esimerkiksi kesäksi kun on liikaa menoja, eikä muutenkaan jaksa välittää lasten rajojen asettamisesta yms. Bilettäminen on niin paljon mukavampaa.

Olen läpeensä kyllästynyt hoitamaan toisen ihmisen lapsia. Kaikki ruoanlaittamiset ja likapyykit, koulunselvittämiset. Mieheni on itsekin väsynyt tähän työhön ja mina olen myös. lasten äiti on itse piru, meillä ei ole kommunikaatioyhteyttä. Minusta on käsittämätöntä, että ihminen haluaa lapsia ja sitten niistä tuleekin eron yhteydessä taakka, joka voidaan hylätä toisen ihmisen harteille. Miten se voi mennä niin? Vieläpä mieheni ex on opettaja, luulisi että jossain lamppu syttyy, että miten niitä lapsia tulisi hoitaa, mutta ei.

Minusta äitipuolelta ei voida odottaa, että hän jaksaa välittää toisen ihmisen lapsista. Äitipuolen rooli on kaikkein kiittämättömin mitä voi olla. Sontaa tulee niskaa joka suunnasta. Itsekin huomaan ajattelevani usein että jos mieheni lapsia ei olisi niin miten paljon helpompaa elämä olisi. Olen haaveillut myös omasta asunnosta jonne voisin mennä "perhettäni" pakoon , kun en vaan halua olla heidän kanssaan. Haluan mieheni, mutta en hänen lapsiaan.

kaikenlainen lasten sählääminen ja vahtiminen ajaa minut hulluksi, eivät he ole minun, en ole heistä vastuussa. Ymmärrän siis tunteesi täysin. M inusta olemme täysin oikeutettuja omiin tunteisiimme. Se joka on toista mieltä ei varmaan ole kokenut miten "antoisaa" on olla äitipuolen roolissa.