Meidän suvussamme on ollut vastaavan tyylistä napanuoran jatkumista aikuisiälle asti. Mieheni on sisarusparven ainoa, joka on kutakuinkin ns. omilla jaloillaan ja se on ollut kova pala anopille. Anoppi saa jotenkin elinvoimaa, kun tuntee olevansa osallinen ja korvaamaton lapsilleen ja pääsee vaikuttamaan heidän perheensisäisiin asioihin.

Appivanhemmat ovat maksaneet suuria rahasummia, hoitaneet puolesta kulutusluottoja ja muita velkoja yhdelle aikamiespojalleen, joka ei hallitse rahankäyttöä. Rahallinen riippuvaisuus saa appivanhemmat kokemaan itsensä tarpeelliseksi. Anoppi on "sisustanut" yhden sisaruksen kodin ja kokee siitä paljon mielihyvää, hän puhuu kodista kuin omastaan. Yhden sisaruksen lapset hän kasvattanut lähes kokonaan (eronnut lapsi) ja se on tuonut tarpeellisuuden tunteita. Meillä hän on pyrkinyt vaikuttamaan mm. lastemme kasvatukseen ja perushoitoon sekä laittamaan puutarhamme uuteen uskoon ja jakamaan puutarhan annit tuttavilleen meiltä lupaa kysymättä.

Sellaista luovimista ja joustamistahan tämä on, mutta jotenkin se oma itsenäisyys täytyisi sieltä löytää. Ei ole helppoa taiteilla oman itsenäisyyden ja toisen miellyttämisen välillä välien poikkimenon pelossa. Lapsia koskevissa asioissa olemme olleet päättäväisiä ja itsenäisiä, sillä seurauksella, että meihin on loukkaannuttu ja välit ovat olleet poikki jonkin mitättömän asian vuoksi jopa kuukausia. Sillä, että sanot asiasta kauniisti, ei tunnu olevan mitään merkitystä, koska loukkaantuminen ei ole seuraus sanomisesta vaan siitä, että et saa lupaa vaikuttaa ko. asiaan. Se on ollut minusta todella ahdistavaa. Mutta puutarhassa pinnamme on ollut pitkä ja viruva...

Meillä appivanhemmilla ei ole mitään harrastuksia, sekin varmasti lisää tarvetta elää omaa elämää lasten kautta. Onko teidän tapauksessa vanhemmilla muita mielenkiinnon kohteita, kuin omat lapset ja heidän elämä?

Luovuutta ja taiteilun taitoa teille ja voimia siihen 🙂🌻

Olen kahden aikuisen, parisuhteessa elävän (= 5v ja 9v yhdessä ) pojan äiti .
Lasten asioihin vanhemmilla ei ole oikeutta puuttua ! Jokaisen sukupolven on tehtävä omat yrityksensä ja erehdyksensä kantapään kautta ,valitettavasti , vaikka niin mielelläni menisin niitä oikomaan , helpottamaan ja tekemään tien sileäksi .Vanhempien on irrottauduttava lapsistaan ,vaikka se tekee todella kipeää ja on tuskaista . Pojillani on oma elämä ,johon osallistun ilolla aina pyydettäessä . Verisesti loukkaantunut äiti ei ole irrottautunut lapsestaan ( se on hänen ongelmansa = eron tuska on kova , se on jokaisen äidin kohdattava ) ja sanominen asiasta haavoittaa ja antaa vaan haavoittaa . Kumpa pystyisitte olemaan välittämättä , sillä tehän elätte omaa elämäänne ,johon puolisosi äidillä ei ole oikeutta tunkeutua .
Onhan se valtavan tyydyttävää minullekkin , kun lapsemme tarvitsevat apua rahallisesti tai käytännössä .Meillä on omia harrastuksia paljon ja onneksi molemmat poikamme vetävät tosi jyrkän rajan , jonka yli en saa astua heidän elämäänsä.Se on mielestäni oikein ja sanotaanhan Sanassakin :" Mies erotkoon vanhemmistaan ja liittyköön vaimoonsa..."
*Paljon voimia teille molemmille vetää omat rajanne , minne asti päästätte anoppinne *🙂🌻

Hei
Haluan myös kertoa oman kantani tähän aiheeseen. Mun mielestä on kyllä paljon kiinni anopin ja miniän välisestä uskalluksesta puhua asioita suoraan. ei ne asiat parane sillä että asioista ei uskalleta puhua. Mulla on anoppi joka on kokenut elämässään rankkoja asioita ja kokee niitä edelleen.Soisin hänelle kaikkea hyvää ja pidän hänestä todella, mutta.......ei se estä meitä olemasta eri mieltä asioista ja lapsien kasvatus on mun mielestä semmonen alue minne ei tulla jos ei ole esittää vakavia syytöksiä huonosta hoidosta tai muusta.( jos ei haluta)

Kerronpa esimerkin omasta äidistäni ja meidän kriisitilanteesta vuosia sitten. Sain ekan lapsen kolmikymppisenä ja äitini oli jo muutaman vuoden odotellut lapsenlapsiaan. Kun lapsi sitten syntyi ja olin ollut noin viikon kotona, ilmoittaa äitini että hän on tulossa minua auttamaan, on ottanut 3 kk virkavapaata työstään ja muuttaa meille lähipäivinä....HALOO.....kysymättä minulta ja meiltä ylipäätään.arvatkaas syntyikö siitä"pieni" kriisitilanne. en todellakaan ajatellut että muuttaisimme saman katon alle kun pari päivääkin oli jo tarpeeksi. Jouduin kovan paikan eteen mutta mahdollisuuksia ei ollut montaa.Totesin että pienempi paha on ottaa härkää sarvista kiinni ja kertoa että ikävä kyllä minä en nyt kyllä halua häntä meille ja että kyllä minä nyt pärjään ihan yksinkin.Joku toinen olisi voinut huutaa riemusta mutta minä en kokenut sitä niin.

Halusin tuolla esimerkilläni kertoa että kyllä jokaisen OMA velvollisuus on ihan itse vetää oma rajansa perhe-elämäänsä vaikka välillä se ei ole kovin helppoa. Ei niitä asioita kukaan muu tee puolesta.Kukin hoitaa kotinsa ja lapsensa niinkuin parhaaksi näkee, siis normaalit ihmiset.

Tsemppiä🙂👍

Kiitos paljon vastauksista Uupunut kameli ja Mustapää🙂🌻

Avomieheni vanhemmilla on kyllä harrastuksia. Mökkeilyä, jumppaa, tanssia, matkustusta.. ei siis vaikuttaisi siltä että oma elämä puuttuisi. Joku sellainen katkeroituminen, ettei olekaan saanut elämässä sitä mitä olisi halunnut, ehkä jollain lailla välittyy anopista. Hän on kova kritisoimaan jos joku meinaakin päästä elämässään jostakin hänen mielestään liian helpolla. Elämässä ei saisi olla liian tyytyväinen, tai jos on kovin tyytyväinen on pakko olla jotain vialla.

Uupunut kameli, kun kerroit tilanteestanne, se oli hyvin lähellä sitä mihin pelkään tilanteen tulevaisuudessa menevän, jos asian annetaan nyt vain olla. Se takia minusta kissa on nostettava pöydälle nyt, eikä ensin katsella sitä toihua vuosia. Toki olemme jo saaneet vinkkejä esimerkiksi siitä koska lapsia on hyvä aika hankkia, ja koska se ei missään nimessä kannata. Myös auton tarpeellisuudesta on valistettu ja siitä kuinka paljon liikuntaa pitäisi harrastaa ja millainen ruokavalio on sopiva. Kummasti hälytyskelloni soivat.

Ymmärrän myös sen miten avomieheni ei ole tavallaan hennonnut asiasta sanoa, onhan se kurjaa jos välit omiin vanhempiin, tai äitiin katkeavat. Tai jos eivät vallan katkea, niin on kovan työn takana lepytellä anoppi raiteilleen. Jotenkin vaan anteeksi pyytelykään ei ole mielestäni sopivaa, kovin tulee sellainen olo että vetää sanansa silloin takaisin, ja ollaankin taas alkupisteessä.😞

Mustapää, uskon sinua, kokemuksen syvällä rintaäänellä ilmeisesti sanot että eron tuska voi olla kova. Meidän tapauksessamme tosin on vielä sellaista, että anopilla tuntuu olevan jokin henkinen lukko, hän ei käsittele tunteitaan, ei osoita ilon tai surun, tai esim pettymyksen tunteita kasvotusten mitenkään. Ilmekään ei värähdä. Ja tietyissä asioissa tuntuu että hän käyttäytyy ikään kuin lapsen lailla, ja kieltää asian jos totuus ei miellytä. Poikkipuolista sanaa ei voi sanoa, ilman martyyriksi heittäytymistä, ja avomieheni ei voi kertoa asioistaan ilman että äitinsä ottaa sen syytöksenä ja hyökkäyksenä häntä vastaan.😑❓

Aivan suhteemme alussa, pari vuotta sitten, anoppini ei hyväksynyt minua lainkaan. Kesti monta kuukautta ennen kuin hän sanoi minulle henkilökohtaisesti mitään, tai että olin edes tervetullut heidän kotiinsa. Hän ei halunnut tutustua, ja sanoi pojalleen suoraan etten ole hänelle hyvää seuraa. Aikaa se vaatii yrittää avata yhteyttä ja voittaa hyväksyntääkin. Hän ei myöskään juuri koskaan puhu meistä pariskuntana, vaan pojastaan. Mitä hän on suunnitellut, miten hänellä menee... ei miten meillä menee. Kestän kuitenkin senkin vielä, eihän sille mitään voi jos ei toisesta pidä tai halua pitää. ... Kurjalta välillä tuntuu, kun asiat menevät niin ihmeen vaikeiksi, ja välillä kovin mitättömistä syistä. Itse olen kotona kasvanut siihen että ihmiset hyväksytään, ja he ovat tervetulleita, heistä ollaan kiinnostuneita ja tapaaminen on iloinen asia, ei pakollinen paha.

Ehkä tilanne joskus vielä rauhoittuu 😉

Täyttä totta ovat kommentit, että itse se on nostettava kissa pöydälle, vedettävä raja ja pidettävä puolensa - ei sitä kukaan muu tee puolestasi. Monista syistä se on tosi hankalaa ainakin meidän kohdalla. Sitä on vain yrittänyt etsiä keinon, josta tulisi vähiten haittaa kaikille.

Oma luonteenikin vaikuttaa, etten pistä topakasti vastaan, vaan olen taipuvainen joustamaan. Olen liian nöyrä ja nielen pahan mielen, myönnän. Otan monissa asioissa herkästi taakan omaan selkääni ja sitten käy kuten nimimerkistä voi päätellä... Tiedän, että toimin hölmösti ja kulutan itseäni.

Ensisijaisesti lasten vuoksi olen päätynyt joustamaan monessa kohdassa. Lastemme turvaverkko on aivan olematon. Jos edes isovanhemmat eivät halua olla tekemisissä kanssamme kuukausiin, niin lapset kärsivät siitä valtavasti. He ihmettelevät , miksi isovanhemmat eivät halua tulla heitä tervehtimään eivätkä toivota lapsia heille tervetulleeksi. Lapset kääntävät tilanteen helposti omaksi syykseen, vaikka heillä ei ole osaa eikä arpaa aikuisten kypsymättömään käytökseen...☹️