Olen nyt lähes kymmenen vuotta auttanut viikottain 80 v. äitiäni arjen askareissa, lääkärikäynneissä yms. Siinä samassa lapseni ovat kasvaneet aikuisiksi ja minusta on tullut mummi. Alan olla uupunut äitini vaativan luonteen takia.Olen ainoa lapsi ja ainoa apulainen joka kelpaa äidilleni. Vaativuustaso näyttää nousevan iän mukana, vaikka yritän olla välittämättä esim. siitä että äitini on selvästi mustasukkainen lapsenlapsestaan, työssäkäynnistäni, kaikesta. En siis saisi tehdä mitään muuta, kuin olla hänen luonaan.Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta näitä kiukutteluja, ne vaikuttavat mielialaani. Olenkin puhunut vakavasti tästä äidilleni, mutta ei auta, hän on hyvin itsekäs.
Joskus olen ajatellut jättää koko ”mummon”, mutta en voi tehdä niin.En voi edes tukeutua ajatukseen, että äitini olisi hoitanut minua lapsena, koska edesmennyt isäni piti meistä molemmista huolen.
Onkohan kellään kokemusta tai mielipiteitä tästä.. Työssäni olen kyllä tavannut pariskuntia, joista toinen on omaishoitaja 7/24, kaikki kunnia heille. Mutta en tälläista äiti/lapsi asetelmaa, emme siis asu yhdessä, luojan kiitos.😑❓
Hei!
Itsekin ainoana lapsena tiedostan tuon omasta vanhemmasta välittämisen ja vastuuntunteen, mutta pysytisitkö siitäkin huolimatta kokeilemaan vasten äitisi tahtoa jotain ulkopuolista apuhenkilöä?
Nykypäivänä on todella paljon putkahtanut uusia hoivayrityksiä ja olen kuullut varsinkin yhden ihmisen yrityksistä paljon positiivista. Niissä ihminen on todella vihkiytynyt alalleen ja tekee työtä kutsumuksesta. (En tarkoita, että isommissa firmoissa olisi jotenkin toisin, minulla nyt ei vain ole niistä kokemusta).
Mummon takertuminen sinuun ainoana kelvollisena hoitajana voi juontaa juurensa pelkoon muutosta kohtaan, että joku uusi tulisi taloon, eikä tietäisi hänen tapojaan. Tutulle on myös helpompi olla vaativa ja kiukutellakin. Vanhat ihmiset saattavat myös pitää ulkopuolista apua köyhäinapuun verrattuna tms.
Jospa löytäisit jonkun mukavan hoivapalveluyrittäjän, jolle selittäisit taustat. Hän kyllä tietää vanhojen ihmisten varovaisuuden uusiin ihmisiin, jotka astuvat kyökin puolelle. Mutta he ovat ammattitaitoisia pyörittelemään näitä ennakkoluuloisia vanhuksia ja yleensä kiertävät heidät loppujen lopuksi pikkusormensa ympärille ja mummot ja papat ihastuvat heihin. Entä jos sinulla olisi jonkun aikaa niin "kiire" tms., että sinun olisi pakko vähäksi aikaa ottaa mummon avuksi tällainen apuri? Näin saisitte uudelle asialle jalan ovenrakoon...
Sitten saisit olla sitä mitä sinun kuuluukin olla: tytär, joka voi jutella äitinsä kanssa ja keskittyä sosiaaliseen puoleen jne. ja elää enemmän sitä omaa elämää... 🙂👍
Oma äitini on jo edesmennyt, n. 10 vuotta sitten. Uuvuin myöskin hänen kanssaan silloin ja samaan aikaan anoppinikin alkoi dementoitua.
Olin nk. kiltti tyttö, aina auttamassa, vaikka veljeni, joka asui äitini kanssa samassa taloudessa, olikin virallisesti äitini omaishoitaja. Äitini dementoitui pikkuhiljaa, eikä pystynyt useampaan vuoteen mitenkään enää huolehtimaan itsestään. Kävin pesemässä hänet, hoidin kauppa- ym. asiat. Huolehdin heistä enemmän kuin koskaan itsestäni.
Tätä kaikkea kesti n. 16 vuota.
Vasta sitten kun pääsin pois tästä kierteestä, huomasin kuinka loppuun olin kuluttanut omat fyysiset ja henkiset voimavarani.
Toivon sydämestäni, että kaikki te, jotka olette omaishoitajia tai muuten vain huolehditte omaisistanne tai läheisistänne, huomaisitte ajoissa oman tilanteenne. Meillä jokaisella on myöskin elettävänä oma elämämme ja siihen kuuluvat omat lapsemme, puolisomme, työmme, kotiasiamme, harrastuksemme.....
Sitä vaan yrittää laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja ajattelee olevansa omille vanhemmilleen niin kiitollinen, että haluaa huolehtia heistä. Kuinka helposti aika kuluukaan - vuodet vierii, eikä huomaakaan, että on jossain "oravan pyörässä", josta ei enää löydäkään pois pääsyä.
Tiedän, että on vaikeaa pitää oman itsensä puolta, mutta vain me itse voimme elää omaa elämäämme ja meidän pitäisi kuulostella omaa jaksamistamme ja asettaa rajamme sen mukaisesti.
kevät 2007
joudun itsekin ns. varkain huolehtii isästä päivisin, Kun hän on kotona ja niin olen mäkin. Äiti on töissä. Joudun hoitaa että hän syö ja on hengis siel. Onneksi siitä ei pahemmin ole vaivaa, mutta mun tilanteessa tällä hetkellä todella masentuneena ja isäni on kanssa masentunut, ni se on vaikeaa. Ja kun äitini ei ehdi kotia aina hoitaa tai jaksa hoitaa, joudun mä sitä tekee. Vaikka mulla on sisko, ei hän paljon välitä rämpiikö vanhemmat rikkinäiosis vaatteissa, vai ehjissä. Mahtaako ees sisko tietää että vanhemmil tai äitilläni ei aina ole ees vaatteita, kun ei ehdi käydä pesemässä.
Mut ei tämä ehkä samaa asiaa hoida, mitä omaishoitaja tai teidän tilanteenne...
Hei,
Toivottavasti en töksäytä tätä, sillä tarinasi toi pintaan kaunan omaa määräilevää äitiäni kohtaan. Kaiketi juuri siksi minusta äitisi on itsekäs pitäessään sinua velvollisena tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Totta on, että vanhempamme ovat meistä huolehtineet, kun olimme pieniä. En silti usko, että meidän pitää jättää oma elämämme elämättä sen vuoksi. Olet minun käsittääkseni palamassa loppuun. Joten sinun on korkea aika ajatella omaa hyvinvointiasi. Se on kuitenkin sinulle ensiarvoisen tärkeää. Sinua ei auta yhtään, jos äitisi voi hyvin ja paksusti siinä vaiheessa kun oma terveytesi keikkaa nurin. Kerron tämän omasta kokemuksesta lähtien vaikken omaishoitaja olekaan. Mutta kun olin itse loppuunpalamisen ja masennuksen kurimuksessa, mm. äitini oletti minun huolehtivan HÄNEN hyvinvoinnistaan. Kaiken kukkuraksi minua sitten syyllistettiin...että tuotan ylimääräistä huolta... varjele sentään rajansa kaikella!!! Lopulta katkaisin yhteydet, jotta voisin toipua rauhassa ilman äkäisiä syytteleviä viestejä, kun keskityin oman elämäni kohentamiseen. Olin itse kuukausia siinä kunnossa, että mieheni joutui minua passaamaan miltei kaikessa. Joten en todellakaan jaksanut ajatella kuinka muut voivat ja ajatella heidän hyvinvointiaan.
Joten ensin sinun oma hyvinvointisi, ilman sitä et pitkälle pötki, sen jälkeen muiden. Se ei ole itsekkyyttä vaan itsestä välittämistä ja itsensä kunnioitusta!!! Me jaksamme olla tukena muille vasta sitten kun olemme ENSIN huolehtineet omasta hyvinvoinnistamme.
🙂🌻 Aivan äksen kuulin erään ystäväni sanovan; menen äitiäni katsomaan kun ei sitä tiedä näkeekö häntä vielä, kun sieltä äidin luota lähtee ajattelee että no nyt tuli käytyä ja on hetken hyvä mieli.
Itsekin koin jotain tuollaista, oli pahaolla ja aina vaan piti mennä vaikka omat työt ja asiat olisi myöskin pitänyt hoitaa. Asetin äitini ensimmäiselle sialle. Niin oli parempi olla. Kun autoin äitiäni hän puolestaan auttoi "heikompiosaisia" niin että kun olin auttanut se apu jonka annoin valui kuin pohjattomaan kaivoon. Oli todella turhauttavaa tehdä sitä työtä. Joskus olin niin raivon partaalla, mutta silti tein ja olin nöyrää. Paljon on pitänyt luopua omastaan elämän aikana mutta paljon oli myös se kun aikanaan äitinikin nukkui ikiuneen. Muistan häntä rakkaudella. Hän teki elämänsä aikana sen mitä hänen tehtäväkseen oli annettu ja itseni "työ" on vielä kesken.
Sitä toivoo että saisi olla niin terve ja "huomaamaton" ettei ainakaan omille lapsilleen tulisi taakaksi saatika kenellekään muullekaan.
Voimia ja jaksamista ja yritä hoitaa oma henkinen puoli esim. harrastamalla mieluisia harrastuksia. Kirjoittamalla, keräämällä muistoja lapsuudesta haastattelemalla äitiä, muistelemalla. Mitä hän muistaakin, tallennettavaksi.🙂🌻
Sitä voi vain kuvitella miten raskasta tuollainen on. Oma äitini täyttää vasta puolivuosisataa ja on vielä elämänsä kunnossa. Äidin vanhemmat taasen alkavat olla jo siellä autettavien joukossa. Ei siis mitään isompia vielä, mutta isommat kauppaostokset, ikkunanpesut jne.
Koska äitini työpäivät kestävät matkoineen 10 tuntia, en ihmettelisi jos hän ei jaksaisi. Minä taas "lorvin" äitiyslomalla kotona lasten kanssa (kolme alle kouluikäistä) ja tunnen toisaalta hieman huonoa omaa tuntoa etten käy mummua auttamassa. Mummu kuitenkin vihjailee sillon tällön mm, kaappien siivouksesta, nurmikon leikkaamisesta jne.
Nyt lähiaikoina mummu on kertonut että pappa joutuu lähinnä siivoamaan kun hän ei jaksa. Pappa myös mopolla ajelee kauppaa, pankkiin, apteekkiin jne. Ei mene montaa vuotta kun apua tarvitaan noissakin.
Koska äidillä ei ole sisaruksia, koen olevani tietyllä tavalla "vastuussa" isovanhempien hoidosta. Eihän se mikään pakko olisi, ei kukaan ole pyytänyt, eikä velvoittanut, mutta tiedän että äidille se yksin kaikesta huolehtiminen voisi olla turhankin raskasta. Olenhan tähänkin asti vienyt mummua kauppaan ja tuonut jotain tiettyjä tavaroita mitä hän on pyytänyt. Siskoni kävi siellä siivoamassa yhden keittiön kaapin jne. Minä asun tässä suht lähellä kuten äitikin joten ehkä senkin takia koen olevani velvollinen auttamaan.
Jotenkin mua toisaalta riepoo ajatus siitä että alle kolmekymppisenä sitä "joutuu" jo viikonloput viettämään jossakin auttamassa. On haravoimista, pyykinpesua, nurmikonleikkuuta, siivousta ja vaikka mitä. Olishan sitä omassa pihassa ja talossakin tehtävää yllin kyllin ja tietysti lapsetkin vaativat oman aikansa.
Pienellä jännityksellä sitä odottelen että miten tässä kaikki käy..
Mutta ISO Voimahali kaikille omaishoitajille, teette todella raskasta työtä, jota kunnioitan kyllä syvästi 🙂🌻
Joskus mietityttää kirjoitti 27.04.2007 klo 15:58:
Nyt lähiaikoina mummu on kertonut että pappa joutuu lähinnä siivoamaan kun hän ei jaksa. Pappa myös mopolla ajelee kauppaa, pankkiin, apteekkiin jne. Ei mene montaa vuotta kun apua tarvitaan noissakin.
No eipä tarvittu sitä vuottakaan. Pappa sai aamulla sydänkohtauksen ja kuoli. 😭
Nyt laitetaan tosiaan muutamat suunnitelmat uusiksi..