Sanosin, että jonkisortin persoonallisuus häiriö, jos tätä on ilmennyt jo aiemminkin, jo ennen suhteen paljastumista. Mutta, jos tämä on tullut sen jälkeen, niin minusta tuntuu, anteeksi vain, että hän haluaa teidän jakamattoman huomionne kuin uhmaikäinen kakara, tuollainen käytös ei ole aikuisen ihmisen käytöstä.

Hei kohtalontoveri !

Elän itsekin ihan samanlaista tilannetta. Mieheni petti myös kolme vuotta sitten. Nuo sinun kirjoittamasi vihanpuuskat, suuttuminen ihan mitättömistä asioista ihan yht` äkkiä kuulostavat niin tutuilta, samoin mieheen kohdistuvat lepyttely rituaalit. Googlaa sana narsisti, narsistin uhri, narsismi sairautena ym. niin löydät sieltä miehesi. Jos näin on niin miehesi on sairas ja sinä ja lapset taitavan, manipuloivan narsistin uhreja.
Itseäni ainakin helpotti ymmärtää oman mieheni sairaus ja ennen kaikkea en enää syytä itseäni, enkä anna hänen niin helposti hallita minua ja lapsia.
Et ole yksin,meitä uhreja on paljon.

Hei chilla,

Itse en olisi uskaltanut suoraan heittää narsismia kehiin, mutta on varmaankin totta, että saatat hyvinkin löytää jotain pelottavankin tuttua ilmiön kuvauksista. Itselleni termi tuli tutuksi täällä tukinetissä. Joku joskus heitti termin ilmaan, ja ihmettelin, mitä se tarkottaa - ja yllätys yllätys kuvauksistahan molemmat exäni löytyivät ihkaelävinä 😟

Nimittäin kun kerroit noista arvaamattomista mielenmuutoksista ja pelossa elämisestä tunnistin elämäni erityisesti ekan exäni kanssa siitä. Ns. hyvät hetket olivat vain pelkoa siitä, milloin räjähtää. Ja räjähtämisellehän ei ollut mitään järjellistä loogista syytä. Koko elämä oli sitä ruutitynnyrin päällä istumista. Ja kun sitten aikanaan kuulin termin henkinen väkivalta, tiesin, että sitähän elämäni oli ollut. Toki fyysistäkin, mutta ennen vanhaan en tajunnut että henkistä väkivaltaa on edes olemassa. Enkä tajunnut, että sillä voi teloa toisen vielä pahempaan jamaan kuin fyysisellä sellaisella. Olen siitä elävä esimerkki. Eri ihmiset ovat polkeneet minut jalkojensa alla tuusan nuuskaksi. Sillä seurauksella, että tahdon, onneton sentään, väliin itsekin uskoa, etteivät ole jättäneet minusta kuin märän läntin jäljelle. Olo on kuin koiranpennun riekaleiksi nujuuttamalla räsynukella 😋 eli tosi hehkeä.

Ja valitettavasti uskottomuuskin kuuluu narsistien kuvioihin ilmeisen usein. Näin on ollut omien exienikin kanssa. Tosin he olivat äärimmäisiä siinä asiassa, todellisia don juaneja.

Narsismiin kuuluu myös tuo valtapeli, että ensin rähjätään ja sitten toiset joutuvat polvillaan anelemaan anteeksi käytöstään. Nimenomaan siis niin päin, että se joka konfliktin aiheutti ei pyytele anteeksi, vaan olettaa toisten sen jälkeen suutelevan maatakin jolla he talsivat. Ja kumartavan nelinkerroin heidän edessään. Exäni esim. harrastivat paljolti seksivaltapeliä. Kuvio meni lähinnä niin, että he rakensivat tyhjästä riidan, ja riidan päätteeksi mentiin naimaan. Enhän heidän päänsä sisään voi mennä, mutta kun vika exäni mainosti, että rakastelu kanssani maistuu parhaalle, kun olen vihainen, oletan että minun vihaisen minäni alistaminen tuotti hänelle mitä suurinta tyydytystä panohommissa. Hän kun oli seksiaddikti ja etsi kuten kuka tahansa addikti erinäisiä keinoja oman mielihyvänsä alttarille, eli maksimoimaan seksuaalista mielihyväänsä. Ja mitä enemmän saa sitä enemmän haluaa...tyydytyksen saamiseen tarvitaan lopulta extrahyviä keinoja. Mutta uskon, että kaikkein tärkein tunne heille molemmille kuitenkin oli se, että siitäs saat helvetin narttu, nyt olet puolustuskyvytön ja minä kunkku. Noin niin kuin yksinkertaistaen pelin hengen. Se oli heidän onnettoman elämänsä hohtohetkiä. He tunsivat sitä valtaisaa ylemmyyden tunnetta, jota he yrittävät epätoivoisesti hakea koko elämänsä ajan.

Tästä olen myös vääntänyt kättä ystävieni kanssa. Jotkut ovat sitä mieltä, että nuo näennäisen itsetyytyväiset ja omahyväiset narsistit ovat onnellisia. Olen vahvasti eri mieltä, he ovat maailman onnettomimpia ihmisiä. Heidät on lapsena jätetty sellaiseen tyhjiöön, jota he epätoivon vimmalla yrittävät täyttää koko elämänsä (valitettavasti epäonnistuen 99%). Tunnistan sen saman tuskan, koska itsekin olen tehnyt sitä, olen yrittänyt löytää rakkautta, jota lapsuudessa en kokenut, itseni ulkopuolelta. On ollut työ ja tuska opetella rakastamaan itse itseään - sitten kun huomasi, ettei maailma rakasta jollen itse rakasta itseäni.

Kun nyt tuo narsismi iskettiin pöytään, niin tässä sinulle ajatuksia mitä termi itsessäni herätti. Ehkä löydät jotain tuttua. Itse asiassa toivoisin, että et, en toivoisi kenenkään joutuvan narsistin hampaisiin, sen verran rankka paikka se on. Ja toivoton ennen kuin löytää oman arvonsa ja uskaltaa taistella sen puolesta. Mutta se on aina pitkällisen kasvun paikka. Ja erittäin tuskaisan.

Hei chilla ja muut!

Minä olisin vähän varovaisempi tekemään diagnooseja! Diagnooseja voi minun mielestäni tehdä vain lääkäri, jolla on asiaan kuuluvaa asiantuntemusta ja oikeanlaiset välineet sairauden toteamiseksi. Kuitenkin se on vain ongelman toteamista, ei ongelman aiheuttajan eliminoimista. En edes mitenkään ylenkatso diagnooseja, koska mitä lääkäri voi loppujen lopuksi esim. persoonallisuushäiriölle kuin kehoittaa häntä nauttimaan jonkinlaisia kemikaaleja. Se saattaa lievittää ongelmaa, mutta ei sen aiheuttajaa. Lääkärin ehdottamat hoitokeinot eivät mielestäni ole aina niitä parhaita mahdollisia. Joskus olen kuullut sanottavan, että diagnoosi kertoo enemmän sen tekijästä kuin sen kohteesta. Se on vain eräs tapa nähdä ja luokitella meitä, erilaisia ihmisiä.

Minulla oli sellainen isä, joka sai hallitsemattomia raivonpuuskia, joka altisti muut perheen jäsenet henkiselle ja fyysiselle väkivallalle, jolla oli sairaalloista mustasukkaisuutta ja uskoi vääriin kuvitelmiinsa. Tietääkseni isäni ei käynyt koskaan keskustelemassa näistä ongelmistaan ja ne jäi vaille diagnoosia. Minulle mielentilan lääketieteellisellä määritelmällä ole merkitystä, vaikka äitini usein sanookin, että se oli skitsofreniaa. Näen vaan ihmisen, joka ei löytänyt elämälleen riittävästi mielekästä ja merkityksellistä tekemistä tai tarkoitusta. Toki asiaan liittyy se, että isäni oli kokenut lapsuudessaan ja nuoruudessaan ikäviä asioita jotka olivat jääneet käsittelemättä, mutta kuka minä olen ketään siitä syyttämään jos joku on vaille rakkautta jäänyt. Tuskinpa lapsi sellaista tilannetta itselleen tieten tahtoen luo! Isäni oli oman isänsä uhri ja minä omani.

Isäni ei ollut hyvä roolimalli lapselle ja minullakin on ollut vaikeuksia hallita tunnepuuskiani. Onneksi olen aika hyvin päässytkin niistä eroon, mutta vieläkin jotkin asiat kyllä riivaavat minun mieltäni vaikkei se ulos päin juuri näkyisikään. Silloin kun elämässäni on riittävästi mielekkäitä asioita, se on monipuolista ja antoisaa, tällaiset käyttäytymismallit ja riivaavat ajatukset jäävät vähemmälle.

Se mitä haluan sanoa on se, että elämän täytyy olla antoisaa ja mielekästä. Ei ihme jos neljän lapsen isä tuntee painetta ja vastuu tuntuu raskaalta kannettavaksi, olkoon oireet sitten mitä tahansa. Harmihan se on, jos ulospääsyä arjesta haetaan toisesta naisesta eikä esimerkiksi perheen yhteisestä vapaa-ajasta. Koittakaa saada keskusteluyhteys puolisoihinne ja yrittäkää saada muutosta tilanteeseen vaikka vaan säännöllisillä kävelyretkillä metsään!

Nauttikaa keväästä!

P.S. diagnooseja on minullakin, mutta eivät ne paljoa minusta kerro jos mitään!

Kannattaa tutustua Markku Salon kirjallisuuteen narsismista. Mielestäni kukin voi tehdä diagnooseja omaan tietoonsa pohjaten miten lystää, koska asianomaisille harvoin tekee pahaa kuulla vaihtelevia mielipiteitä ulkopuolelta. Kuitenkin se joka elämässään joutuu keskellä kärsimystä tai ahdinkoa elämään pohtii usein turhankin likeltä omaa tilannettaan ja voi olla että kärsii vuosia, ennen kuin tajuaa tai huomaa minkälaisen ongelman kanssa painii. Narsismiakin on kuitenkin todella monessa asteessa ja moniin persoonallisuudenhäiriöihin se liittyy jonkin asteisena, vaikkei olisikaan ihan pelkästään sitä itseään. Itse allekirjoittaisin ettei tuo todellakaan kaukana siitä ole.

Hei! Ei tosiaan kannata hosua noiden diagnoosien kanssa. Lääkärit tekee varmoja diagnooseja. Nuo teidän kertomukset ovat kuin peilikuvia minun miehestäni ja hän sai 1,5 vuoden jälkeen diagnoosin epävakaa persoonallisuus. Siinä on paljon narsistin piirteitä, mutta eroaa myös melkoiseti narsistista. Löysimme viimein miehelleni kunnon psykiatrin ja nyt näyttää olevan valoa tunnelin päässä. Raskasta on ollut minun elää tässä tietämättömyydessä jo monta vuotta, mutta diagnoosin tultua helpotuin.
Edelleen minulla on vaikeaa ja jaksamiseni on melkein nollissa, mutta koetan katsoa edelleen valoisampaan tulevaisuuteen.🙂👍