Bieberkoffmaisia tunnelmia

En voi ottaa vastuulleni antaa sinulle neuvoja. En tiedä paljoakaan todellisuudesta, jossa elät. En neuvoisi vaikka kaiken tietäisinkin, sillä silloin kävelisin härskisti ylitsesi. Sinulla on valintoihisi täysi autonomia. Lyhyestä tarinastasi minulle tuli mieleen useita samalta kuulostavia kertomuksia. Niiden takana on usein eläkeiässä oleva äiti, jonka lapsi ilmaantuu kotiin aina eläkkeen maksupäivänä ja uhkaillen, kiristäen ja särkemällä jotain vie eläkerahat. Käyttäytymisen motiivina on siis usein jokin taloudellinen hyötytavoittelu. Tavatonta ei ole väkivallan käyttö näissä rahastuksissa. Joissakin, onneksi harvemmissa tapauksissa, vanhempi menettää henkensä.

Strategisesti oikea eteneminen edellyttää vahvaa realismin tajua. Ikävä kyllä mutta tunteet estävät meitä usein toimimasta järkevästi. Kirjoitit, minkä kirjoitit, varmasti tuohtuneena. En voi muuten ymmärtää, miksi toivoisit lapsellesi vankilatuomiota. Vankeus perustuu piinan tuottamiseen. Piina traumatisoi, vaurioittaa ja vikuuttaa vankia ja synnyttää - niin kummalliselta kuin se kuulostaakin - rikoksenuusijan. Monet vangit eivät pääse vankilan parkkipaikkaa pitemmälle vapauduttuaan. He alkavat kuin unissakävelijät tiirikoida parkkipaikan autoja - ja häkkihän siinä heilahtaa.

Kun ensimmäistä täytäntöönpantua vankilatuomiota ei enää voi peruuttaa, on ajateltava vain nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Joskus on itsensä - ja myös lapsensa - suojelemiseksi tehtävä epämiellyttäviä asioita, vaikka joutuisi pelkäämään menettävänsä lapsensa kokonaan. On kerrottava selkeästi ja ehdottoman rauhallisesti ne ehdot, joilla voit pitää yhteyttä lapsesi kanssa (ellet vihaa lastasi liikaa). Onko mahdotonta kertoa lapselle, että suostut tapaamaan hänet esim. kerran viikossa tiettyyn aikaan, ja vain jos hän on selvinpäin ja hankkiutunut paikalliselle A-klinikalle? Onko lääkäri tutkinut, onko lapsellasi ADHD? Sitä voidaan hoitaa, jos niin on. Useimmiten on.

Jokainen ihminen tarvitsee tunteen siitä, että on tärkeä ihminen edes jollekin. Lapsesi mateleminen, kuten kirjoitit, kielii tästä riippuvuudesta. Koska viimeksi syleilit poikaasi? Koska viimeksi sanoit rakastavasi häntä? Milloin viimeksi kävit hänen kanssaan kävelyllä? - Ja kuka sinua rakastaa, on kiinnostunut sinun hyvinvoinnistasi? Puhu jonkun kanssa, johon voit luottaa, ota yhteys paikalliseen kriisikeskukseen, hankkiudu terapiaan. Suosittele lapsellesikin terapiaa. Sulje puhelin tai vedä puhelimen töpseli pois seinästä, kun et halua tulla häirityksi. Muuta ensimmäisestä kerroksesta kolmannen kerroksen asuntoon. Kun lapsesi on selvinpäin ja olet suostunut tapaamaan hänet, puhu todellisista asioista, osoita kunnioitusta ja kuuntelemisen kykyä vaikka se olisi vaikeaa, miltei ylivoimaista.

No niin, nyt sorruin taas luennoimaan. Se oli turhaa. Tiedät varmasti sydämessäsi, mitä PITÄISI tehdä, olet vain ehkä niin halvautunut ettet jaksa. Jos ajattelet, että lapsesi on pilannut paitsi omansa, myös sinun maineesi käyttäytymisellään kasvatat vain katkeruutta ja vihaa, jämähdät. Et ehdottomasti ole syypää lapsesi nykyiseen käyttäytymiseen ja tiedät aivan varmasti, että monilapsisissa perheissä saattaa olla se ns. musta lammas.

Ihminen on myös ympäristönsä tuote, ja vankilat ympäristönä ruokkivat vangeissa ajattelua, ettei millään ole mitään väliä. Vankilat juurruttavat itsetuhoisuutta, lyhytjänteisyyttä ja tässä hetkessä elämisen tarvetta, koska on liian tuskallista katsoa taakse tai eteen. Vankilat synnyttävät epärealistisia unelmoijia jne jne - yhtäkaikki luovat lisää rikollisuutta. Systeemia vastaan on lähes mahdotonta taistella - ja vangin cv:llä ei työmarkkinoilla rehvastella.

Tosiasioiden tunnustaminen antaa mahdollisuuden rakentaa niillä eväillä, jotka jäävät.

Oli niin viisasta tekstiä, jäin miettimään onko itselläsi kokemusta ko tilanteesta?

Mihin voisi mennä tällainen eläkeläisäiti jonka aikuinen poika on väkivaltainen ja uhkailee?

Oletan että 11.1. kirjoittamasi perustuu tosiasioihin - koska se voi olla totta. Minä vastasin kirjoitukseesi, koska se herätti minussa syvää myötätuntoa. En oikein tiennyt, kumpaa olisin enemmän murehtinut, sinua vai poikaasi. Molempien kärsimys tuntui minusta myös turhalta: loppumaton jono väärinkäsityksiä, epäjohdonmukaista kommunikaatiota, kasautumisilmiöitä - mykkyyttä ja ihmisiä, joita ei ole aikanaan kuunneltu ja joita nyt lopulta on kaikkien pakko kuunnella.

Minun on vaikea nähdä huonoon kommunikaatioon syyllisiä oikein missään - ainakaan konkreettisia syyllisiä joihin voisi suunnata rangaistusvaatimuksen. Liian nopea hyppy agraaritaloudesta teolliseen, jälkiteolliseen jne. yhdistyneenä epätasaiseen tulonjakoon, kenties. Nuorena ihmettelin itsekseni, miksi vankiloita on olemassa (olin sinisilmäinen). Tutkinkin asiaa joitakin aikoja. Luin Nils Christietä, norjalaista kriminalistia ja tutustuin kv. liikkeisiin jotka ajoivat vankiloiden globaalia lakkautusta. Lyöttäydyin jopa Marraskuun liikkeeseenkin siksi päiväksi, kun se teki tutustumisretken Turun vankimielisairaalaan Armo Hormian valtakaudella. Kävin katsomassa Hesan ensisuojiakin siinä toivossa, että jotain tästä maailmasta ymmärtäisin.

Tapasin ihmisiä, joiden kanssa olisin halunnut puhua näistä asioista. He kuitenkin vastasivat minulle, että on liian raskasta olla näiden asioiden kanssa tekemisissä ja he eivät siksi kiinnostu. Niinpä minä olen sitten itsekseni ajatellut, mitä olen ajatellut - ja nyt 11.1. ajattelin sinun kirjoitustasi.

Tiistaina voit ottaa yhteyttä Net-tuki Liveen ja kysyä sieltä, mihin olisi järkevää ryhtyä. Oman asuinpaikkasi terveyskeskuksen kautta tai suoraan paikkakuntasi mielenterveystoimistoon soittamalla voit päästä askeleen eteenpäin. Se mikä on varmaa on, ettei kuvaamasi laista elämää ole ollenkaan pakko sietää.

Ihanne-yhteiskunnassahan ei tapahtuisi tällaista, ei olisi vankiloita, ei edes tarvittaisi poliiseja.
Mutta ikävä kyllä todellisuus on toinen.
Syytä poikani käyttäytymiseen on varmaan useita, alkoholismi, persoonallisuushäiriö, kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja mitä vielä voisikaan olla.
Minä en ota itselleni marttyyrin kruunua, olisin voinut olla parempikin äiti, joten itseänikin syyllistän.
Ollaan ajauduttu tällaiseen tilanteen, minä olen sairastunut läheisriippuvuuteen ja poikani alkoholismiin.
Mitä tulee tuohon tapaamiseen, hän kyllä haistattaa minulle pitkät jos edottaisin että lähdetään vaikka kävelylle, tai tavataan muuten kun on selvin päin.
Ainoat tilanteet missä tavataan on ne missä hän tarvitsee jotain, rahaa, ruokaa, kyytiä, tietokonetta, ym.
Heitin tuon jutun vankilasta ihan vaan siksi että tuintui että meillä kaikilla oli silloin seesteistä aikaa, pojalla oli rajat, ei juonut, teki töitä, lueskeli, kävi kuntosalilla.
Ei tarvinnut olla vastuussa omasta elämästään, toiset kantoivat vastuun.
Siksi usein tapahtuukin niin että pitkän tuomion jälkeen ihminen ajautuu juuri vankilan parkkipaikalla niihin autoihin murtautumaan, päästäkeen vankilaan, koska tämä ulkomaailma on todella pelottava viidakko.
Meillä täällä siviilissä oli rauha kun poika oli vankilassa, ei tarvinnut koko ajan pelätä että jotain tapahtuu.
Ja kyllähän se on tosi että poika on ihan itse itsenä sinne vankilaan hommannut, väkivaltarikoksilla, toisia pahoinpitelemällä.
Kyllähän vankilat pitäisi olla muutakin kuin vain ihmisten säilöntäpaikkoja, mutta miten muuttaa ihmisiä ilman heidän omaa tahtoa.
Se mitä olen selaillut vankiloitten nettisivuja, kyllä siellä on apua saatavilla nille jotka sitä haluaa ottaa vastaan, suurin osa vaan ei halua.
Kenellä siis vastuu kun eläkeläisäiti hakataan tai tapetaan.
Sillä äidilläkö joka ei ehkä ole osannut oikealla tavalla kertoa lapselleen rakkaudesta, ja jolla saatta itselläkin on traumoja lapsuuden- ja nuoruudenajan kokemuksista vai sillä lapsella joka ei ymmärrä tarvitsevansa apua.
Ei tämä tilanne ole helppo, tämä on yhtä helvettiä.
Minäkin olen hippi-ajan nuoria, siis mottona aina ollut "make love not war".
Niin paljon kun minuakin on joskus nuorenpana vahingoitettu, fyysisesti ja henkisesti, en silti ymmärrä vieläkään sitä että jollakain ihmisellä olisi oikeus lyödä toista ihmistä, on sitten kyse aikuisesta tai lapsesta.
Minä en lyö!
Rankkaa!

Minun mielestäni sinun pitäisi hakea apua mielenmaisemasi avartamiseen ammattiauttajalta. Olen pahoillani, mutta viestisi sisältää purkamattoman kaunantunteen, joka vahingoittaa paitsi sinua, myös lastasi. Poikasi on pahoinpitelystään rangaistuksensa kärsinyt ja tässä valtiossa se tarkoittaa, ettei häntä olisi lupa siitä uudelleen rangaista. Sinä ikäänkuin työnnät häntä takaisin vankilaan. Se on kauheata.

Muutos on mahdollinen vasta sitten, kun tunnistat ajatusmallisi, sen mahdollisen vahingollisuuden, ja muutat suhtautumistasi tietoisesti. Nykyhetken ja tulevaisuuden kannalta syyllisyyden korostaminen on vain halvauttavaa, hedelmätöntä. Terve syyllisyys ei imaise koko ihmistä. Jos sairastat läheisriippuvuutta, hae siihen apua. Mistä tiedät poikasi suhtautumisesta pyyntöön "lähteä kävelylle", kun et alunperinkään suostu sellaista ehdottamaan. Ja vaikka hän haistattelisikin, hänen mieleensä jää - ainakin joksikin aikaa - että olet pyytänyt.

Tietoinen toiminta ei synny itsestään, siihen täytyy oppia. Jos sinulla ei ole sellaista täysijärkistä ystävää, jolle voisit puhua - puhua ja puhua, hanki ammattiapua. Jos jäät nykyiseen tilanteeseen, saatat todella ajaa poikasi korjaamattomaan tilanteeseen: käymään käsiksi omaan äitiinsä, kuitenkin ainoaansa.

HÖPÖ HÖPÖ !
Huomaa kyllä että sinä et tiedä mitään tällaisesta elämästä.
En sitä myöskään rupea sinulle tässä lisää selittelemään.
Ehkä sinä oletkin sillä toisella puolella!
Riisu jo ne pinkit lasit silmiltäsi ja katso silmästä silmään tätä raakaa elämää.

Mahdollista uhriahan on hyvä syyttää!