Olen jo aikuisen tyttären äiti ja hänen lapsensa mummi. Tunnen syyllisyyttä siitä etten ole osannut olla omalle tyttärelleni sellainen äiti, kun äidin pitäisi olla. En ole saanut koskaan tyttäreeni henkistä yhteyttä. Olemme hyvin erilaiset luonteeltamme. Omaan äitiinikään en saanut koskaan yhteyttä, en päässyt koskaan edes hänen syliinsä. Hän on jo edesmennyt, niinkuin myös isäni. Olen 52v.
Mutta suhteeni tyttäreni tyttäreen on avoin, luottavainen ja lämmin, nauramme paljon yhdessä ja meillä synkkaa hyvin. Kemiamme kohtaavat.
Tyttärelleni tuli vaikeuksia elämässään ja hän antoi lapsensa huostaanotetuksi, jolloin yhteys lapsenlapseeni katosi, sosiaaliviranomaisten ”ystävällisellä avustuksella”. Se oli minulle henkisesti todella raskasta aikaa, kun joudun palauttamaan lapsenlapseni aina takaisin laitokseen, silloin kun sain hetkeksi hänet luokseni. Myös yhteys tyttäreeni muuttui etäisemmäksi. Lapsen päästessä kotiin, kukaan eikä mikään taho avustanut perhettä huostaanoton aikana ja lapsi joutuikin kotiin missä perheellä oli häätö asunnosta edessä. Minulle on neuvottu etten saa enää puuttua tyttäreni asioihin. Olenkin jättänyt tyttäreni täysin rauhaan – mutta pelkään miten lapsenlapselleni käy… Lain mukaan kun isoäideillä ei ole minkään valtakunnan oikeuksia auttaa omaa, eikä lapsenlastaankaan. Jotain tässä yhteiskunnassa ja koko elämänmenossa on pielessä. Kaikkien meidän pitää vain olla ja asua omissa lokeroissamme. Tuntuu vain pahalta…Enkä voi tehdä yhtään mitään…