Äidin kuolema ja enkelten läsnäolo
Äitini kuoli maanantaiaamuna. Saatoin häntä sairaalassa neljä päivää ja kolme yötä. Nukuin hänen vierellään, rukoilin ja lauloin ja kosketin häntä olkapäästä kun hän lähti.
Vaikka äitini oli jo iäkäs, loppu tuli yllättäen, ja tuska viilsi kuin veitsi. Ensimmäiset päivät ja yöt olivat pahimmat, mutta onneksi ystävät tukivat minua eikä minua jätetty yksin. Itkin ja tärisin, halusin piiloon sängyn alle, halusin viiltää itseäni, halusin lähteä hänen mukanaan. Mutta ihme tapahtui: kaikki kynnelle kykenevät ystävät tulivat meille avuksi. Monet kävivät hyvästelemässä hänet hänen kuolinvuoteellaan ja vielä useammat lähettivät viestejä tai soittivat. Sitä rakkauden määrää en olisi koskaan osannut uskoa todeksi! Se yllätti minut täysin.
Hän ei jaksanut enää puhua, mutta kerran hän avasi silmänsä ja hänen lemmikinsiniset silmänsä katsoivat minuun pakahtumaisillaan onnesta ja rakkaudesta. Sitä katsetta en unohda koskaan.
Viimeisen päivän ja yön vietin lähes kokonaan hänen kanssaan kahden. Silloin Enkelit puhuivat minulle ja kehottivat minua jatkamaan hänen työtään sillä rakkauden voimalla, jolla hän rakasti minua seitsemän kertaa seitsemän vuotta. Se oli elämäni suurin päivä.
Sitä ennen ystäväni pakotti minut lupaamaan hänen kuolinvuoteellaan, että pärjäisin, että jatkaisin elämääni. Itkin ja änkytin yrittäväni. Nyt tiedän, että pystyn siihen. Ei se ole helppoa, mutta kärsimys on Suuri Opettaja.
Nyt kun aikaa on jo kulunut, elämä normalisoituu...Suru hellittää, mutta toisaalta enkelitkin vetäytyvät yhä kauemmaksi.
Olen palannut maalliseen: arkeen ja arkipäiväisten ajatusten pyörittelemiseen pienessä päässäni. Rintaa puristava tuska tekee surevan ikäänkuin läpinäkyväksi, ja enkelit pääsevät lähemmäksi, suoraan iholle. Sellainen kokemus muuttaa ihmistä, mutta ikävä kyllä ihminen ei kehity millään hokkuspokkustempuilla, vaan tarvitaan pitkää itsekasvatustyötä...
Perheettömänä ihmisenä yksinäisyys konkretisoituu. Tärkeintä olisi olla vajoamatta itsesääliin. Tämä on ankaraa aikaa jokaiselle: työttömyyttä, lamaa, pimeyttä, sairauksia, pulaa rahasta ja rakkaudesta... elämä piiskaa jokaista, ei siis yksin minua!
Mutta totta kai olisi helpompaa, jos rinnalla olisi rakas ihminen ja lapset antamassa uskoa tulevaisuuteen.
Liian myöhään tajuan tämän. Nyt viisikymppisenä ei enää lapsia tule. Lapsettomuus vain on asia, josta täytyy selvitä, joka täytyy työstää. Onneksi on paljon, mitä voi tehdä muitten ihmisten hyväksi. Lasten kanssa olen työskennellyt koko aikuisen ikäni, joten kontaktit lasten maailmaan on minulla kyllä olemassa. Olen myös nähnyt lapsiperheen arkea niin läheltä, etten ole romanttisten harhakuvitelmien vallassa...
Surun työstäminen käy työstä. Lähetän terveisiä kaikille, jotka ovat menettäneet rakkaansa. He näkevät maailman eri tavalla. Menettäminen on raastavaa, mutta ehkä siihenkin sisältyy joku mahdollisuus... Minä koin rakkauden, syvästi ja vahvasti. Ehkä saan vielä mahdollisuuden kokea sen uudelleen, uuden ihmisen kanssa.
Rakas lähimmäinen,
luettuani kokemuksesi tuntui kuin surusi ikäänkuin siirtyi lankoja myöten tännekin asti. Aivan kuin se leijailisi täälläkin niin että sitä voisi ottaa kourallisen ilmasta, laittaa vaikka lautaselle ja alkaa palomaan veitsellä. Mutta niinhän se kuuluukin olla. Ei meitä ihmisiä ole luotu yksin jakamaan sitä taakkaa jonka elämä meille tuo.
Kirjoituksesi on niin koskettava, ettei kukaan ole edes uskaltanut vastata siihen. Minustakin tuntuu siltä etten ole sen arvoinen että minulla olisi oikeutta kommentoida kokemustasi mitenkään, koska se on ollut jotain niin tuskallista, mutta sivullisesta katsoen myös jotain äärimmäisen kaunista. Eteemme lankesi raa'altakin tuntuvalla tavalla tie, totuus ja elämä. Valtaosa meistä ihmisistähän pelkää sitä!
Itse olen valmistanut itseni kohtaamaan lähimmäisteni tulevaa poismenoa niin, että ajattelen tätä elämää vain matkana. Tämä on kuitenkin vain matka; matka kotiin jonne äitisikin varmaan on nyt saapunut.
Syvä osanottomme vielä näin jälkijunassakin.