Ahdistuskohtaukset - paniikkihäiriökö??
Minulla on jo jonkin aikaa ollut jonkunlaisia ahdistuskohtauksia. Mietin, että onkohan kenelläkään samaa, koska haluaisin jakaa kokemuksia jonkun kanssa. Mitä tämä on?
Kaikki on ihan hyvin, sitten yksi päivä herään ja tuntuu rinnassa todella pahalta, puristaa..mahassa on kummallinen tunne, ikäänkuin jännittäisi jotain. Kyyneleet pyrkivät ulos ja pyörryttää. Tärisen. Mietin, että mistä kaikki johtuu? Itku tulee. Ja se jatkuu ja jatkuu. Itken itseni ihan väsyneeksi, mikään ei oikein tunnu auttavan. Kun enhän edes tiedä mitään syytä, miksi tunnen näin. Itkun jälkeen jää jotenkin tyhjä olo, pelottava ja surullinen. Pelottaa, että ahdistus tulee uudelleen, pelottaa itkeä. Ei haluaisi ajatella ahdistusta ollenkaan, koska silloin se alkaa tuntua varmasti. Pienikin ajatuksen rippunen ruokkii sitä ja saa sen tulemaan uudelleen esiin. Pelko sitä kohtaan palauttaa sen uudelleen.
Kuluu muutama päivä ja pelkään vaan. Pian kuitenkin tunnen taas samat tunteet, kun silloin, kun ahdistus ensimmäisen kerran pyyhkäisi ylitseni. Menee taas itkemiseksi ja mistään ei tule mitään puhuminen ei auta, enkä osaa rauhoittua ollenkaan. Tuntuu, että kuolen. Vihaan itseäni, kun en voi olla ”normaali”, ahdistaa vaikka kuitenkaan mikään ei ole selkeästi viallakaan. Saattaa mennä kuukausiakin aina noiden ahdistuskohtausten välissä. Useitakin. Nyt minulla on sellainen taas, luulin sen menevän ohi ja parhaillaan voin todella huonosti, kyyneleet vuotavat vesiputouksen lailla alas kasvojani, kirjoitan näkemättä kunnolla edes koko ruutua. Minua pelottaa niin. Viime kohtauksesta on aikaa. Se oli joskus keväällä.
Olen poikaystäväni luona ollut jo kauan, melkein vuoden, mutta aina kun ahdistus tulee sitä kaipaa kotiin. Turvallisuutta. Mutta ei tämä voi mitään kotoa irtautumista olla, koska olen ollut sieltä jo melkein vuoden pois ja viime kohtaus tuli siellä ollessani. Tulevaisuus pelottaa ja välillä tulee tunne, ettei minusta ole mihinkään ja kaikki hommat kasaantuu. Mutta mielestäni tämä ei kyllä ole mitään normaalia stressiäkään, koska keväällä minulla ei ollut koulua tms. oli vain pelkkä työ ja hyvin vapaa-aikaa. Nyt vapaa-aikaa on vähemmän, mutta olen ihan tyytyväinen.
Olisin erittäin kiinnostunut sellaisten henkilöiden vastauksista, joilla on paniikkihäiriö. Olen nimittäin etsint eri vaihtoehtoja tälle ongelmalleni ja mielestäni tämä on lähimpänä paniikkihäiriötä. Haluaisin kokemuksia siitä miten se ilmenee muilla henkilöillä.
Kiitos!
Hei. Tuntemuksesi kuulostaa aika tutuilta, ilman tuota itkua. Minulla alkoi ahdistus ja tukehtumisen tunteet kun odotin lastamme viime talvena. Ruoka ei mennyt alas ja henkeä ahdisti välillä niin että pelkäsin tukehtuvani. Silloin ajattelin että se johtuu isosta mahastani, mutta tuntemukset ovat jatkuneet edelleen, lievempinä kuin silloin mutta huomaan sen esim. täydessä bussissa tai metrossa. joskus ahdistus tulee kun olen kovin väsynyt ja lapsi on kiukkuinen ja itse olen nukkunut vähän. Lääkäriltä en ole asiaa sen kummemmin kysellyt vaan olen itse diagnisoinut tämän nimenomaan paniikki häiriöksi. En vain koskaan olisi uskonut että ahdistus olisi näin fyysitä kun en edes itse ymmärtänyt olevani mitenkään stressaantunut. Nyt tilanteemme on toinen ja asiat täysin solmussa ja tätä kitjoittaessa huomaan tosiaan kurkkuani puristavan🙄
Asiasta kannatta kyllä kysyä tosiaan lääkäriltä koska varmasti löytyy hoito myös tuohon ongelmaan. Onhan tämä maailma niin täynnä ahdistavia asioita joita päähämme joka tuutista syötetään, etten lainkaan ihmettelisi vaikka vakaakin mieli alkaisi oireilemaan😠
onnea ja jaksamista sinulle taas saapuvaan talveen🙂👍
Hei
Minulla on diagnosoitu paniikkihäiriö, ja kohtaukseni vastaavat joiltain osin sinun kertomustasi.
Paniikkihäiriöni todettiin jo kun olin 15-vuotias, eikä tilanne ole vuosien aikana oikeastaan muuttunut. Kohtauksia on ehkä harvemmin kuin joskus oli, mutta niitä on silti.
Kohtaukseni alkoivat siis jo nuorena, mutta luulen niiden johtuneen ihan tuosta iästä. Tai mistäpä sen tietää. Ne kuitenkin vähenivät pikku hiljaa, ja puoleentoistavuoteen niitä ei tainnut ollakaan. 18-vuotiaana, kun elämäni oli melko kriisissä isäni ollessa sairas ja pitkäaikaisen suhteen (vaikkakin olin noin nuori. Ehkä siksi se olikin niin vaikeaa) päättymisestä toipuvana, alkoi kohtauksia taas ilmetä. Niitä tuli useimmiten iltaisin, ja pelkäsin nukkumaan menoa, sillä yhdistin kohtaukset siihen. Ja tottakai se kohtaus tuli, kun sitä pelkäsi. Näitä kohtauksia kesti tuolloin noin puolisen vuotta lähes joka ilta. Yleensä sain vain itkukohtauksen ja tunti, että seinät kaatuivat päälle. Jostain syystä koin ikkunan avaamisen helpottavaksi. Kai se helpotti hengittämistä. Siitä lähtien olen joka ikinen yö nukkunut ikkuna auki. Edelleen uskon, että jos laitan sen kiinni, en voi nukkua. Ja minua alkaa ahdistaa.
Pari vuotta meni taas ilman erityisempiä kohtauksia. Viime kesänä niitä kuitenkin tuli taas. Ahdistaa, itkettää, tärisyttää. En oikein osaa kuvata niitä. Lääkärillä olen käynyt asiasta viimeksi pari vuotta sitten, kun kohtauksia oli enemmän. Pari kertaa olen ollut sairaalassakin. Lääkitystä minulla ei tähän ole koskaan ollut, sillä lääkäri sanoi sen usein pahentavan asiaa. Ihan hyvä, ettei ollut, sillä en ole mitenkään lääkkeiden ystävä. Ajattelin kuitenkin mennä taas lääkärille, jos nämä jatkuvat. Ei tällaisen kanssa tarvitse elää.
Mutta ei silti kannata pelätä, että kohtaus tulee. Se vain tekee sen pahemmaksi. Varmasti riippuu myös tapauksesta. Itselläni kohtaukset on laukaissut joskus stressi, joskus paha elämäntilanne ja joskus ei yhtään mikään. Tai ainakaan en ole pystynyt sitä ymmärtämään. Ainahan taustalla on jotain, mutta ei ole aina helppoa tietää, mikä tämän olon laukaisee.
Toivottavasti tästä oli edes jotain apua. On vaikea kirjoittaa tästä, kun en ole itsekään oikein selvillä kohtauksistani. Siksi niitä on vaikea kuvailla. Toivon sinun kuitenkin löytävän apua. 🙂🌻