adoptoituja/sijaislapsia
Halusin aloittaa tämän viestiketjun jakaakseni/löytääkseni jonkun joka on itse adoptoitu, tai otettu ottolapseksi.
Itse olen sijoitettu vaikean perhetilanteen vuoksi pois biologisilta vanhemmiltani lapsena, alle kouluikäisenä. Myöhemmin vahvistettiin adoptio, omasta tahdostani, koska paluuta entiseen ei ollut. Välillä lapsuus nousee kuitenkin ahdistavana mieleen, siis tuo vaikea aika ennen sijoitusta. Sitä miettii ikäänkuin kahta lapsuutta, aikaa ennen sijoitusta ja sen jälkeen. Osaa asioista ei muista, varmaankin onneksi. Osan muistaa lopun elämää valitettavasti. Monenlaisia tunteita siis- olen jo kolmekymppinen perheellinen ja elämä on ollut hyvää, mutta eihän noita kokemuksia koskaan unohda ja niitä käsittelee kai aina eri elämänvaiheissa.
Olisi mukava keskustella jonkun toisen vastaavaa kokeneen kanssa tuntemuksista ja siitä miten olette selvinneet elämässä näiden kokemusten kanssa. Itse olen oikeastaan koko elämäni ”kärsinyt” hylätyksi tulemisesta ja sen pelosta, on olut jonkin asteista paniikkihäiriötä, kuoleman pelkoa ym- johtuen varmaankin vaikeasta varhaislapsuudesta. Kävin murrosiässä perheneuvolassa säännöllisesti juttelemassa, vaikka mitään ongelmaa ei sinänsä ollutkaan. Myös opiskeluaikana kävin terapeutilla, joskin lopulta ahdistuin vain lisää kun kaiken ajateltiin johtuvan varhaislapsuuden ongelmista. Ikäänkuin mikään ei voisi korjata/korvata tuota aikaa. (Itse ajattelen, että ihminen pystyy eheytymään saadessaan tarpeeksi vahvan kasvualustan, kuten itse olen saanut). Silti aika ajoin ahdistaa tuo ”menneisyys” ja koen siitä ikäänkuin häpeää kun minut annettiin pois- tilanne oli nimittäin se, että perheeseen jäi kaksi lasta joita ei sijoitettu. Toki ymmärrän saaneeni varmasti parhaat eväät elämään sijoittamisen ja adoption myötä. Vanhempieni kanssa olen voinut aina puhua asioista, mutta perspektiivi on tietysti erilainen heillä. Siksi kaipaisinkin ikäänkuin ”lapsen” näkökulmaa näihin asioihin. Suhdetta bioperheeseen minulla ei ole koskaan ollut, eikä se olisi edes lastensuojeluviranomaisten mukaan turvallista, vieläkään vaikka olen jo aikuinen. Tässä tällaista tajunnan virtaa ajatuksistani. Toivottavasti löytäisin jonkun jonka kanssa jakaa ajatuksiani aiheesta.🙂🌻
Terve. me oomme nuorten foorumissa kirjotelleet adoptiosta, kopioin sulle sen kirjotukseni sieltä, koska ei huvita uutta kirjottaa kokonaan.
"Muta on adoptoitu pari vuotta sitten, nyt olen 19v. Pääsääntösesti olen onnellinen enkä niistä hetkistä nyt kerro, koska silloin olen ihan tavallinen tyttö kellä on äiti ja isä. Mutta sitten tulee hetkiä jolloin on tosi vaikiaa, aatokset menee miten sattuu. esmes että miksi nuo mut adoptoi, oisivat antaneet mun olla jossain sijotuspaikassa. usein myös mietin, että pitää olla mahdollisiman kiltti, ikään kuin pitää olla kiitollinen kun en kelvannut johonkin perheeseen ja joku haluu olla mun isä ja äiti. Sitten väsyy alituiseen kiitollisuuteen ja haluaa vaan pois koko adoptiosta. Mie lähen johonkin paikkaan, sairaalaan tai minne tahansa, että saa vaan olla yksin. Sitten jos adoptioperhe ei olekaan koko ajan yhteyksissä minuun, niin hyvin äkkiä alan miettiin, että nyt ne on onnellisia kun mua ei ole ja oikeesti ne katuukin koko adoptiota. usein soitan tuomarille, että perutaan koko adoptio.
Kun on jo 19v , niin mietin usein, että mun nyt pitää jotenkin tämä adoptio lopettaa. Elinikäinen sen tarkoitus kai on olla. silti miettii, että ei nyt 19v enää vanhempia tarvitse. aina on mielessä, että ei sen adoption ollut tarkoitus olla kuin 18 asti ja sitten se loppuu. aina vähän on tunne, että on aina häiriöksi oli missä vaan. Silti toivoo, että kelpaisi adoptioperheeseen vaikka olisi 50v, ois silti jonkin ihan oikia lapsi."
Uutta tietoa nyt. Mun isä ja äiti aika usein sanovat, että olen juuri se tyttö mitä ne ovat aina halunneet mutta eivät ennen mua saaneet. Olin vähän miettinyt, että lukion jälkeen lähtisin kotoa pois. en tiedä halusinko vai en lähteä. Nyt se kuitenkin on estetty siihen asti kunnes täytän 21v. siihen asti joudun käymään jossain kuntouksessa ja koulua sitä kautta ja saan tai joudun (en tiedä kumpi) asua kotona aina viikonloput.
Kun tv,stä tuli se ohjelma "äiti ei jätä" siinä oli myös asperger nuori jonka äiti roikkui kiinni sen pojan elämässä vaikka olisi voinut sen antaa elää omaan elämää. Niin nyt onkin vähän sellainen pelko, että entäs jos mun adoptiovanhemmat eivät päästäkään mua elämään mun itsenäistä elämää koskaan. Jos ne katsovat, että niillä on mut oikeus aina omistaa, koska ovat mut vapaaehtoisesti ottaneetkin, niin niillä voi olla luullo, että saavat mut pitää niin kauan kun huvittaa.
ADOPTOIDUT!
Välitän teille ystäväni viestin. Menkää lukemaan ja/tai kirjoittamaan adoptoitujen ikiomaan nettiryhmään. Se on kyllä tarkoitettu aikuisille, mutta esim. yli 16-vuotiaat saattaa päästä mukaan. Kaikki ryhmän jäsenet (tällä hetkellä 36 jäsentä) on adoptoituja. Ryhmän ylläpitäjä hyväksyy uudet jäsenet anomuksesta. Häneltä voi kysyä lisätietoja.
linkki
Ryhmän vetäjän sähköposti: aikuisetadoptoidutsuomessa-owner@yahoogroups.com