Hei,

olipa mukavaa löytää tämä viestiketju, emme ole yksin tilanteessamme. Tässä meidän tarinamme: esikoisemme, nyt 12-v poika on ollut vauhdikas vauvasta lähtien. Nukahtaminen on ollut aina vaikeaa, lisäksi vauhtia on riittänyt siitä lähtien kun oppi kävelemään. En voi käsittää miten jotkut ystävieni lapset jaksavat istua paikallaan kuin tatit tunninkin ajan... Kylässä ollessamme jouduin nolostelemaan ja häpeämään kun poika livahti kahvihetken aikana tutkimaan komeroita joista löytyi mitä mielenkiintoisimpia esineitä. Ja käytöstapoja itse arvostavana tuntui ihan kamalalta seurata lapsen kohellusta.

Olen tiennyt siitä lähtien kun lapseni oli noin 3-vuotias, että hänellä on ADHD. Kuopuksen synnyttyä hain apua perheneuvolasta. Valitettavasti sieltä jäi käteen vain se tunne, että olen huono ja masentunut kasvattaja, kun erehdyin mainitsemaan väsymyksestäni. Varmaan olisi niitä tätejäkin väsyttänyt jos 5 v aikana olisi saanut nukkua vain muutaman yön rauhassa ilman ylimääräisiä herätyksiä. Depressiviseksi en itseäni kokenut. Lapselle tehtiin silloin yhden ihmisen läsnä ollessa matemaattisia ym testejä, joista hän selvisi hyvin ja sanottiin että ei tässä lapsessa mitään vikaa ole. Mutta ongelmahan oli nimenomaan keskittymiskyvyssä ja käytöksessä silloin kun ollaan ryhmässä, tämä tuli esille varsin hyvin lapsen siirryttyä muuttomme myötä perhepäivähoidosta isompaan ryhmään. Sosiaaliset suhteet samanikäisten, varsinkaan toisten poikien kanssa eivät luonnistuneet. Ymmärrän kyllä hyvin, että lapseni tuppautuminen toisten touhuihin ja "härkkiminen" ärsytti muita lapsia. Hän sitten leikki pääasiassa 1-2-vuotiaiden seurassa, ja vaikutti tyytyväiseltä tähänkin tilanteeseen. Minulta kyllä meni täysin luottamus perheneuvolaan.

5-v iässä kävimme lastenneurologialla arviossa, jossa todettiin ettei adhd- diagnoosia vielä voi tehdä hänen iässään. Eskari meni jotenkuten, mutta ekaluokalla olikin sitten jo selvästi ongelmia keskittymisessä tunneilla ja myös enenevässä määrin kavereiden kanssa. Muistan miten aloin itkemään oppilashuoltoryhmän tapaamisessa, vaikka ihan hyvässä hengessä siellä asioita käsiteltiinkiin. Sitä vain on vanhempana jotenkin niin herkillä, etenkin kun ne perheneuvolan kommentit olivat vielä muistissa.

Ekaluokan keväällä pääsimme ADHD:n hoitoon perehtyneen lääkärin vastaanotolle ja diagnoosi tuli saman tien. Vaikka olinkin asiasta suunnattoman helpottunut ja kuten todettu, tiennyt sen jo pitkään, tunsin silti kummallista suruakin kun se oli nyt "virallista". Apua siitä on ollut myös erilaisten etuuksien ja muun tuen suhteen. Lääkityskin alkoi saman tien - onneksi! Concerta tepsi jo ensimmäisenä päivänä, en ollut uskoa miten suuri ja nopea vaikutus sillä voi olla. Sehän ei siis todellakaan lamaa lasta vaan parantaa keskittymiskykyä niin että askareiden tekeminen etenee. Kaverisuhteetkin korjaantuivat huomattavasti ja lapsi oli itsekin muutokseen tyytyväinen. Haittavaikutuksena ilmeni lähinnä ruokahalun laskua - lääkkeen vaikutuksen hiipuessa iltaa kohti vauhti ja ruokahalu taas kasvoivat. Teki muuten mieli sanoa kaupan kalatiskillä tapaamalleni perheneuvolan tädille että nyt lapseni ongelmat saivat vihdoin nimenkin...

Tilanne oli varsin hyvä viime kevääseen saakka, jolloin Concertan teho alkoi selvästi hiipua. Koulusta alkoi tulla enemmän viestejä ongelmista pysyä tunnilla paikoillaan, ja lisäksi kavereiden kanssa tuli nahistelua ja kiusaamista puolin ja toisin. Lääkityksen annosta ei ollut mahdollisuutta nostaa enempää, ja kesälomalla teimme vaihdon Stratteraan. Kelan päätös lääkkeestä venyi tosi pitkälle heinäkuuhun mikä harmitti koska ko lääkkeen teho tulee näkyviin vasta aikaisintaan 4-6 vk käytön jälkeen. Ja lapseni tapauksessa tehoa ei nyt toivotusti 2 kuukaudessakaan tullut. Tappeluja on ollut useita kertoja viikossa, lapsi on käynyt ristiriitatilanteissa toisiin käsiksi ja luokassakin häiritsee kun ei jaksa pysyä paikoillaan (kuulemma jaloissa on niin levoton tunne). Lapseni kertoman mukaan maltinmenetys on usein tullut tilanteissa jossa häntä on ensin kiusattu ja välituntivalvojan ollessa kuulo - ja näköetäisyyden ulottumattomissa häntä on fyysisestikin estetty lähtemästä pois tilanteesta. Mietin jo että pitääkö kohta virittää koulun pihalle jotkut kamerat jos aikuiset eivät ehdi olemaan riittävästi läsnä? Varmasti lapsenikin tietynlainen käytös voi muita ärsyttää ja kynnys provosoitumiseen on matala. Tuntuu vain niin kurjalta saada aina noita viestejä, ei ole sen puutetta etteikö kotona olisi asioista puhuttu. Open kanssa olemme samoilla linjoilla eli huonosta käytöksestä saa ja pitääkin tulla seuraamuksia, oli ADHD tai ei.

Tukea koulunkäyntiin on saatu täksi syksyksi paremmin, erityisopettajan ja koulunkäyntiavustajan kautta. Ko luokka on muutenkin aika eläväinen. Nyt loppuviikosta sitten kuulin koulun henkilökunnan puolelta että muilta vanhemmilta on tullut viestiä että heidän lapsiaan häiritsee se että poikani saa mennä välillä (aina vain opettajan niin luvatessa) pötköttämään luokassa olevalle patjalle. Lisäksi lapseni ampumisleikit olivat pelottaneet muita. Kysyin tätä lapseltani joka oli itse ihan ihmeissään, sanoi että kerran olivat leikkineet länkkäriä ja siinä saattoi yksi poika säikähtää kun hän sai tämän vaivihkaa yllätettyä. Kielsi vahvasti mitään muuta ampumiseen liittyvää tehneensä, mutta tämä on tietysti nyt vain hänen sanomansa varassa. Vanhana rosvo ja poliisi-leikin pistoolinheiluttajana en oikein tiedä miten tuohon suhtautua - ellei tuossa ole sitten oikeasti jotakin muutakin takana.

Joka tapauksessa muilta vanhemmilta on tullut toivetta että kokoustamme yhdessä. Ensin minulta tuli taas itku - onko lapseni noin kamala hirviö? Nyt pari pv asioita kamalaan päänsärkykohtaukseen asti pähkäiltyäni mietin että pitäisikö minun pitää siellä puheenvuoro lapseni ADHD:sta? Lapseni antoi siihen jo luvan. Hän kertoi että koulussa joku on joskus tullut kysymäänkin että onko hänellä ADHD ja hän on asian myöntänyt. Ei kuulemma ole kuitenkaan kokenut joutuneensa varsinaisesti tuon dg:n takia kiusatuksi, mikä on tietysti mahtava juttu. En tiedä, toisiko asiasta vanhemmille kertominen mitään hyötyä tai ymmärrystä tilanteeseen? Ymmärrän että oma lapsi on kaikille lähin ja tärkein, ja huonoa käytöstä ei tule ADHD:seen vedoten hyväksyä. Minuakin harmittaa tosi paljon se että lapseni takia luokan rauha häiriintyy tai kun hän ei osaa muutoin käyttäytyä. Nykyinen koulun toimintamalli on kuitenkin mahdollisimman pitkälle integroida erityislapsetkin mukaan normaaliopetukseen, ja sen sujumiseen pitäisi yhdessä miettiä keinoja. Luonnollisesti opettajilla ja koulun tarjoamilla tukitoimilla on tässä merkittävä osuus.

Kysyisinkin, miten te muut olette toimineet vastaavassa tilanteessa?

Älyä lapsellani on, ja monia kiinnostuksen aiheita. Tämän vuoden historian kirjan hän luki läpi parissa viikossa ja kertoo minulle iltasatuja tarinoita muinaisista Egyptiin faaraoista... Nyt saadaan jännittää, saadaanko parempaa apua ensi viikolla alkavasta Elvanse- lääkityksestä. Mitähän sitten jos se ei autakaan? Onneksi hänellä on edes yksi kaveri omalla luokallaan ja naapurin poikien kanssa leikit sujuvat varsin mukavasti. Empaattinen hän myös on, ja pohtii asioita hyvin syvällisesti, joskus ehkä liikaakin. Koen että minulla on hänen kanssaan erityinen suhde käytyämme läpi jo monenmoista. Ainakin tähän saakka hän on uskaltanut kertoa kaikki mieltä painavat asiat. Luimme eilen yhdessä tuoreessa Kodin Kuvalehdessä olleen jutun ADHD-lapsesta Oskusta, joka suri sitä ettei hänellä ole ystäviä. Lapseni tuumi että kylläpä kuulostaa tutulta kun Osku kuvasi vaikeuksiaan keskittyä. Kaverin puutteeseen asti päästyämme hän hihkaisi että lähdetään nyt heti Oskun luo, minä voin kyllä leikkiä hänen kanssaan!

Hyvää syksyä kaikille!

Tässäpä kirjoittelee 35-vuotias yhden pojan äiti. Poikamme on neljä vuotias ja sai juuri adhd-diagnoosin ja hänellä on myös puheen tuottamisen häiriö. Onkohan tämä paikkakuntakohtaista vai mistä johtuu, että toisille sanotaan, ettei diagnoosia voi vielä antaa ja toiset, niinkuin poikamme, saavat diagnoosin aiemmin? Poikamme on ollut aina varsin vilkas, ettei tämä diagnoosi yllätys ollut. Näin pienille on nyt lähiaikoina todella huonosti tarjolla sopeutumisvalmennuskursseja. Vuoden päästä on seuraava. Mielelläni olisin mennyt sopeutumusvalmennuskurssille melko pian, koska tämä tilanne on tässä ja nyt, mutta täytynee odottaa hetken 🙂

Hei kaikille erityislasten vanhemmille! 🙂🌻

Olettekohan huomanneet, että Leijonaemot ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä eli chattejä erityislasten vanhemmille?

Seuraava Leijona-chat on jo huomenna tiistaina 20.10. klo 21.-22.30. Chatin teema on: Keskustelua ja keinoja vanhemmille lasten haasteelliseen käytökseen.

Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa Tukinetissä vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa.

Tervetuloa mukaan!

Hei ja tiedoksi erityislasten vanhemmille! 🙂🌻

Leijonaemot ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä eli chattejä erityislasten vanhemmille.

Seuraava Leijona-chat on jo tänään tiistaina 3.11. klo 21.-22.30. Chatin teema on: Erityislasten koulunkäynti.

Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa Tukinetissä vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa.

Tervetuloa mukaan!

Hei taas ja tiedoksi kaikille erityislasten vanhemmille:

Leijonaemot ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä eli chattejä erityislasten vanhemmille.

Seuraava Leijona-chat on jo tänään maanantaina 30.11. klo 21.-22.30. Chatin teema on: Erityislasten koulunkäynti.

Leijonaemot ry:n Leijona-chat tarjoaa Tukinetissä vertaistukea erityislasten vanhemmille. Ryhmiin ovat tervetulleita kaikki erityislasten vanhemmat. Leijona-chat ryhmiä ohjaavat Leijonaemojen vapaaehtoiset vertaiset ja jokaisessa ryhmässä on kaksi vertaisohjaajaa.

Tervetuloa mukaan!

🌻🙂🌻