Olimme aika nuoria kun aloimme seurustella (avo)mieheni kanssa melkein 8 vuotta sitten. Ehdimme seurustella vain muutaman kuukauden kun mies meni armeijaan, ja erään armeijakavereiden kanssa tehdyn kännireissun jälkeen oli päätynyt tuomaan jonkun randommuijan kotiinsa (asui vielä vanhempiensa luona). Tunnusti kun tämä tyttö oli saanut tietää että mies seurustelee ja sanonut ottavansa minuun yhteyttä. Ero siitä tuli, mies sanoi sillon että ei ole valmis vakavaan seurusteluun niin nuorena.

Meni muutama kuukausi ja olin saanut itseni jotenkuten kasaan, niin mies pisti viestiä että haluaisi nähdä. Ystäväni yrittivät puhua järkeä päähäni (olisinpa kuunnellut!), tapasimme ja jotenkin siinä kävi niin että palasimme takaisin yhteen. Mies kertoi katuvansa ja oli sanojensa mukaan käynyt puhumassa armeijan papin kanssa tekosistaan. Miehen armeijan aikana muutin ensimmäiseen omaan asuntooni ja armeijan jälkeen mies muutti luokseni ilman sen kummempia puheita ja miettimisiä. Ystäväni yrittivät vastustella mutta enhän minä kuunnellut, olin niin miehen pauloissa. Olen aina ollut hieman ylipainoinen enkä todellakaan mikään kaunotar, joten hyvännäköisen ja urheilullisen miehenalun huomio ja halu imarteli kovin.

No, niinhän siinä kävi että välit ystävieni kanssa menivät, mutta mies jäi. Muutama luottoystävä toki säilyi, eli ne, jotka eivät olleet vastustaneet sitä että otin miehen takaisin. Kuinka tyhmä olinkaan! Tämä minua kaduttaa kaikista eniten, että uhrasin parhaat ystävyyssuhteeni miehen takia.

Pikakelauksella muutama suht onnellinen vuosi eteenpäin sain unelmieni opiskelupaikan toisesta kaupungista, ja intoa puhkuen aloin katsella meille uutta kotia ja miehelle työpaikkaa yms. Mies sitten ilmoittikin että ei aio muuttaa, koska hänellä on vakityö kotipaikkakunnalla. Menin paniikkiin (olisinpa vain pakannut tavarani ja lähtenyt!) ja otin sitten huoneen soluasunnosta ja reissasin viikot edestakaisin kahden kaupungin väliä. Olin soluasunnossani niin onneton, että välttelin sinne menoa ja hengailin yliopiston kirjastolla ja kahviloissa iltamyöhään, ja itkin itseni iltaisin uneen. Kotikaupungissamme mies osti isänsä kanssa meille (itselleen?!) kaksion ja eleli siellä tyytyväisenä. Seksiä meillä oli joka viikonloppu kun olin kotona, ja vaikka söin pillereitä tulin raskaaksi ensimmäisen opiskeluvuoteni loppupuolella.

Mies halusi pitää lapsen, ja minäkin olin aina halunnut äidiksi vaikka tiedostin elämäntilanteen (ja ehkä miehenkin) olevan väärä. No, lapsi pidettiin ja raskausaikana oli minulle yhtä tuskaa. Kärsin pahasta pahoinvoinnista ja mielialanvaihteluista ja minun maatessani sängynpohjalla mies jatkoi entistä elämäntyyliään baareissa käyden ja tupakkaa poltellen (vaikka vannoi minulle lopettavansa polttamisen heti kun kuuli vauvasta). Vauvan synnyttyä elin vuoden verran onnellisessa vauvakuplassa ja mieskin näytti rauhoittuvan, lopetti baareissa ravaamisen ja tupakan polton.

Nyt lapsemme on täyttämässä kolme, ja olen onnettomampi kuin koskaan. Elämä ahdistaa, tulevaisuus näyttää synkältä ja usein iltaisin toivon että en aamulla enää heräisi. Jätin opiskelut kesken kun en saanut siirtoa kotikaupunkiimme enkä pääsykokeiden kautta yliopistoon sisään ole päässyt. Avoimen yliopiston kautta olen joitakin kursseja yrittänyt suorittaa mutta tällä hetkellä sekin tuntuu hyvin merkityksettömältä ja luulen että en pysty viemään kursseja loppuun. Elämässäni ei tunnu olevan muuta sisältöä kuin pieni asuntomme ja jatkuvasti uhmaava lapsi ja lapsen tasolle jäänyt mies. Kadun sitä että otin miehen takaisin. Kadun sitä että en lähtenyt yksin opiskelemaan ja jättänyt miestä siinä vaiheessa. Joskus jopa kadun päätöstä pitää lapsemme, vaikka hän onkin ainoa ilon asia tämän kaiken keskellä ja rakastan häntä yli kaiken ja antaisin vaikka elämäni että hän olisi onnellinen.

Mies polttaa taas (tai yhä). Vihaan sitä. Vihaan myös suurimman osan ajasta koko miestä, ja tällä hetkellä tuntuu että hän on vain joku henkilö joka asuu lapseni ja minun kanssa samassa helv*tin kaksiossa ja tuijottaa illat ruutuaan tai katoaa harrastustensa pariin. Osallistuu kyllä lapsen hoitoon jos pyydän, mutta oma-aloitteisesti ei tee juuri mitään. Olen miettinyt eroa usein, mutta en tiedä parantaisiko se elämääni millään tavalla. Olen vain osa-aikaisesti töissä avoimen yliopiston opiskelujen takia joten taloudellisesti en varmastikaan pärjäisi ilman miestäni. Ja aina välillä tulee hetkiä kun muistan miksi rakastuin häneen, ja meillä on hauskaa yhdessä. Ne hetket tuntuvat vain katoavan kaiken paskan alle.

Anteeksi pitkä vuodatus, toivottavasti joku jaksaa lukea ja mahdollisesti tarjota jotain vinkkejä miten tästä eteenpäin.