Hieman päivitystä...mitä jäi tuosta "romaanissa"
niin, ne asiat joita sain lopulta nyhdettyä (kuin hampaita olisin vetänyt)
hän tykkäsi minusta kyllä alkuun...sit alkoi biologinen kello tikittää, saimme lapsen
ja olin kuulemma oikein hyvä isä!!! no perkele...totta kai jokainen isä on hyvä!!
elin kuulemma hänen kauttaan...no perkele... niin elin olosuhteiden pakosta...ja tietenkin omasta halusta ...ettei tauti iske ((mieliala (iskenyt 5 krt...toistaiseksi))!!
en ollut kuulemma sellainen mies jonka hän halusi!!!!!!
hän oli kuulemma hellyydenkipeä...oho!...se olin minä joka halailin...pidin hyvänä etc etc....häneltä halausta tai muuta vastaavaa ei tullut...lapsi oli kuulemma hänen hellyyden kohde...no se olin minä joka lapsen iltaisin peittelin, sadut luin...ja hyvän yön halaukset...oikeastaan en nähnyt hänen kovin usein lastamme edes halailevan, kun lapsemme muutti kotoa pois hänellä ei ollut enää sitä hellyydenkohdetaa?!?!?!
ja sitten, hän on kuulemma parisuhde ihminen?!?!!? ilmanko uusi kaveri löytyi noin pian!!

kysyin miten ihmeessä olet pystynyt olemaan noin epärehellinen itsellesi, lapsellemme ja ennen kaikkea minulle?? vastaus "en tiedä"!!!!!

tässä nyt sitten ihmettelen itseäni...miten ihmeessä minä voin kaivata ja ikävöidä häntä...kun hän pystyy nuo asiat minulle tekemään silmää räpäyttämättä, kaiken sen jälkeen mitä olen joutunut hänen kanssaan...hmm.....kestämään, ei ehkä oikea sana!!

Moi 30 vuotta...

Itselläni alkaa olla kohta 10 kuukautta erosta. Alkuun tuntui todella vaikealta yksinolo ja paniikki iski miettiessä loppuelämää ilman kumppania. Mietin samoja asioita kun sinäkin, ahdisti tyhjään kotiin meneminen jne. Jossakin vaiheessa kyllästyin liialliseen asioiden vatvomiseen ja aloin kutsumaan ystäviä kylään ja yritin olla sosiaalinen niin usein kuin vain jaksoin. Pikku hiljaa yksinolo alkoi tuntua mukavalta. Ei tarvinnut ottaa toista huomioon ja sai tehdä juuri niin kuin itse halusi. Eroon johtaviin syihin palaan edelleen aika ajoin, sille ei ilmeisesti voi vaan mitään. Nykyisin ajatukset on tasolla miten aikuinen ihminen voi olla niin typerä, pitkiin aikoihin en ole potenut ikävää tms fiiliksiä. Kyllä se vaan taitaa olla niin, että aika parantaa, asiat saavat erilaisen perspektiivin kun niitä miettii aikansa. Olen myös opetellut tuntemaan omaa napaani 🙂. Se jos mikä on ollut terapeuttista, siis itsetutkiskelu. En suostu enää ihan jokaiseen kotkotukseen ja mietin usein haluanko oikeasti tehdä asioita. Tutuksi on tullut ennen niin vieras asia, olen opetellut olemaan armollinen itselleni. Varmaan olet nämä asiat jo kuullut, mutta ei eron käsittelyssä taida olla mitään poppakonsteja.

Kuuntele itseäsi ja kehoasi, tsemppiä🙂🌻

Kiitos gimme hope...olen juurikin yrittänyt noin tehnyt...mutta asun pienessä kaupungissa, ja kaikki kaverini/ystäväni ovat parisuhteessa...ei heitä niin vaan kahville tms. pyydetä noin vaan..minulla on mm. harrastukseni...mutta perk. kun niissäkin aika ajoin tulee mieleen ex.
Tänään aioin aloittaa golf-kauden...saa nähdä meneekö samanlaiseksi läpikävelyksi kuin koko viime kesä....ajatukset tulevat harhailemaan exässä aika ajoin (paljon)..,ja tää perhanan mustasukkaisuus kalvaa niin jumalattomasti...sais edes jotenkin tuota keskittymiskykyä petrattua...mutta kun ei niin ei....vaikka olen entinen kilpaurheilija?!?!?

Joo, ei tuo mustasukkaisuus ole kovinkaan terveellistä kenellekkään. Oletko miettinyt, ettet oikeastaan voi tehdä asian eteen muuta kun muuttaa omaa itseäsi ja ajatteluasi? En tiedä kuinka sosiaalinen olet ja miten helposti tutustut uusiin ihmisiin? Onko sinulla mahdollisuuksia sukeltaa naapurikaupunkiin tutustumaan uusiin naamoihin? Kannattaa kokeilla myös päivittäin murehtimisvarttia Ja päättää, että muu aika menee kaikkeen muuhun kun eron miettimiseen. No joo, helppoa se ei ole, mutta ajan kanssa oppii työntämään "pahat" ajatukset syrjään.

Joo, niinhän se on...pitäis muuttaa...mutta, helpommin sanottu kuin tehty!! Pointtina täs on se, että ex nimenomaan halusi muuttaa yksin asumaan...ja olla yksin!! Niin harmittaahan se, kun 5kk:ssa on jo poikaystävä!! Joo, olen erittäin sosiaalinen, tutustun helposti uusiin ihmisiin...

Päivitystä.....on tää yhtä h#%&?ä...kun ei saa ajatuksiaan exästä irti (lähes kokoajan)...ja koko v#%&?n prosessi, miksi niin itsekkäästi koko asian hoiti!! ei neuvottelua, ei mitään mahdollisuuksia korjata mitään suhteessa!!! ....ja lisäksi tietysti kaihertaa niin p#%&?#%ti, kun ajatteleekin että siellä hän nyt niin leikkii kotista uuden poikaystävänsä kanssa!!! ...itselläni olisi yksi kiva mimmi, satunnainen hoito...joka on sit niin perääni, et sekin vähän ahdistaa...pelisäännöt selvitin heti aluksi....ja pahinta on tietty sekin, etten tunne häntä kohtaan oikein mitään?!?!!?!! ...v?#%& tätä elämää...pari kirjaa erosta selviämisestä lukenut...ei oikein mistään kotoisin...tilattuna nyt toi kulttimaineen saanut JÄLEENRAKENNUS!! odotankohan liikaa siltäkin?!?! Saisi nämä h#%&¤?n tunnesolmut kuriin!!!! erostahan on jo melkein vuosi! ...erilleen muutosta 7kk!!!!

Tere.

Eihän tuo vuosi ole ajallisesti pitkä aika. Joten oottele ihan rauhassa, kyllä se ottaa enemmän aikaa ja suosittelen pysymään kokonaan erossa suhteista vähän aikaa ja olemaan ihan ittekseen jos vaan pystyt siihen ja selvittään omat ajatukset selviksi itelleen... Sano sitten, kun on mennyt 5 vuotta aikaa niin mikä on tilanne sitten tuon parisuhteesi laita, voi olla kokonaan uusi suhde ja niin edelleen uudet kuviot sulla meneillään. Nyt tuntuu pahalle, mutta oikeesti toi vuosi ei oo aika eikä mikään!

huk4ss4 kirjoitti 16.4.2015 14:6

Oma tilanne:
Tästä on nyt kohta vuosi kun avovaimoni kesken kaiken täräytti sellaisen tiedoksiannon:
"Haluan erota sinusta ja muuttaa yksin asumaa, ilman mitään tunnontuskia ..."!" PAM iski alapalleaan aika vakuuttavasti! mitä v&%¤#a. oletko tosissasi, miksi , mitä, en ymmärrä"
"minä olen miettinyt jo pari vuotta ja tulin tähän tulokseen" ja sit perään nuo niin tutut klisheet "en tykkää enää sinusta niin kuin pitäisi, ollaan kasvettu erilleen, haluan jotain muuta, sinussa ei ole vikaa vaan ITSENI TAKIA! etc etc..." noin vaan, 30 vuotta yhteistä taivalta takana!!!

Yksin olen asunut nyt noin puoli vuotta, en ole koskaan asunut edes yksin...on niin ankeaa mennä tyhjään kämppään kun kukaan ei ole odottamassa....olla siellä, odottamassa jotakuta, mennä nukkumaan yksin, herätä yksin etc etc... ja tämä jatkuva märehtiminen alkaa jo syödä oikeasti!!!

Kerrot aloituksessa kuin mun elämästäni, sillä erotuksella että ehdin olla avoliitossa noin seitsemän vuotta kunnes avovaimo yht'äkkiä ilmoitti samaan tapaan, kuin sulla, haluavansa erota. Olihan se silloin shokki, kun luulin että meillä meni ihan mallikkaasti, etenkin punkassa mutta niin vaan lähti nostelemaan. Meille ei onneksi tullut lapsia eli oli siksi helppo erota mutta kaikki yhdessä hankittu piti pistää jakoon. En siihen kuitenkaan paljon osallistunut, vaimo hoiti koko revohkan. Hommasi jopa kämpän mulle, aika erikoista sanon vaan.

Eron jälkeen olen asunut yksin melkein kaksikymmentä vuotta mutta alkuun oli tosi outoa enkä pystynyt naisiin edes katsomaan ainakaan vuoteen mutta pikkuhiljaa aloin taas tapailla hameväkeäkin. En kuitenkaan enää pitkiin suhteisiin alkanut ja olin niitten katkaisuihin aloitteellinen ja muijat ei tietysti meinanneet ollenkaan ymmärtää. En ole varma miksi niin menettelin, oisko ollu jotain koston tapaista muijille kun yksi oli kohdellut kuin halpaa makkaraa.

Yksin elellessä on viriliteettini koko ajan ollut laskusuunnassa ja nyt yli viiskymppisenä käyn tosi harvoin naisissa. Olen harrastanut patikointia, luontokuvausta ja muutenkin luonnossa olemista etupäässä yksin ja viihdyn metsässä hyvin. Tai siis viihdyin selkävammani asti ja luultavasti minusta tulee ennen pitkää täysin rampa mutta sehän on oikeastaan ihan loogista. Olen elänyt turhan elämän ja miettinyt siinä ohessa missä meni pieleen kolmekymppisenä kun avosiippa sai minusta tarpeekseen. Avioliitosta ei silloin edes puhuttu mutta olisko sitte pitänyt. Eli mun olisi pitänny kosia mutta en pitänyt sitä silloin tähdellisenä vaan mistäpä sen olisi voinut tietää mitä toinen halusi, kun asiasta ei koskaan puhuttu.

Toivottavasti tästä on sulle jotain apua mutta älä vaan ota minun tavasta mallia sillä yksin vuosia elämisessä on haastetta liikaa kelle hyvänsä. Mutta minä en enää edes valita.

Piti vielä sanomani että silloin jättämiseni jälkeen menetin luottamuksen naisiin noin viideksi vuodeksi ja suhteet joita sinä aikana oli, päätin aika pikaisesti. Myöhemmin aloin kuitenkin miettiä asiaa hieman enemmän omasta näkövinkkelistä ja oli pakko alkaa myöntämään että olin avoliiton aikana liian itsekeskeinen. Alkoi kai jonkinlainen katumusharjoitus ja yritin muuttaa ajattelutapaani ja vissiin siinä onnistuinkin jollain lailla koska työpaikalla alkoi johto mua arvostamaan yhä enemmän. Naissuhteet ei kuitenkaan enää kantaneet kuin muutaman kuukauden mittaisiin suhteisiin, enkä enää pyrkinyt asumaan kenenkään naisen kanssa.

Luultavasti minun luonteista ihmistä ei ole edes tarkoitettu perustamaan perhe koska viihdyn kohtalaisesti näinkin. Ehkei kaikista tosiaan ole vaan yksinkertaisesti parisuhteeseen.

moi...taas...tuossa luin jätetyn miehen episodin...tuollaista meilläkin alkoi olla pari vuotta aiemmin...vetäytymistä väistelyä etc etc...töistä makkariin telkkaria kattoo (epäsäännöllinen vuorotyö) jopa kaiken maailman ilmaisjakelulehdet olivat tärkeämpää luettavaa kuin minun läheisyyteni. Mutta kun en perhana osannut tulkita...luulin kaiken tuon vain kuuluivan hänen senhetkiseen mielialaan,(masennus/bipolaari/psykoosi en edes tiedä loppujen lopuksi mikä hänellä oikeasti on...joka hoitojakson jälkeen vissiin eri diagnoosi) niin en häirinnyt...olisi ehkä näin jälkiviisana pitänyt nostaa kissa pöydälle!!!! niin ja vielä....meillä ei ollut väkivaltaa missään suhteessa...alkoholia käytän pari kertaa vuodessa, (exä ei senkään vertaa lääkityksen takia) joissakin turnauksissa...3:een viimeiseen vuoteen en käynyt niissäkään!!!!

...vielä...niin... ja sanomattakin selvää että osallistuin kotitöihin!!! 🙂

Jälkiviisaus on tosi viisasta😉, mutta kyllä se katti kannattaa nostaa pöydälle. Ei ne asiat muuten muutu, ei ainakaan kyräilemällä ja hiljaa olemalla. Asioista vaan pitää ottaa opikseen, tai ainakin yrittää ottaa. Parikymmentä vuotta yksin on todella pitkä aika, mutta omalla kohdalla valitsen tässä kohtaa mielummin sen, kun huonon suhteen. Kolahtaa,jos on kolahtaakseen.

moi...aivan totta...mutta kun sitä p#¤%&n kattia ei vaan nostettu pöydälle...ei ollut aihetta kun oli jo päätös tehty...siis hänen!!!!

Huomaatko, että tuhlaat ainoaa ainutlaatuista elämääsi piehtaroiden katkeruudessa ja itsesäälissä?
Ero on aina kova paikka, vaikea,vaikka sitten yhteisymmärryksessäkin tehty.
Eron jälkeen pitää asia työskennellä oman itsensä kanssa. Suru on surtava,viha on kulutettava loppuuun, mutta niihin ei saa jättäytyä ja kietoutua!
On hyvä kääntyä ja katsoa sinne omaan itseensä; onko nyt niin että jotain tein väärin, jossain mentiin hakoteille? Ja jos on, ottaa siitä opikseen! Erosta voi oppia todella paljon jos haluaa. Syitä on aina niin sysissä kuin sepissäkin. Niitäkään ei pidä märehtimään.Tunnistaa ne ja ottaa opikseen.
Exäsi on löytänyt uuden polun jota kulkee, etsi sinäkin omasi! Mustasukkaisuus on hirveää myrkkyä, joka pilaa oman sielusi. Miksi haluat itsellesi sitä?
Ei ole paha olla yksin. Itse elän ja olen elänyt pitkään yksin. Jäin yksinhuoltajaksi tyttäreni ollessa 3-vuotias,nyt hän opiskelee ulkomailla. Poika on opiskellut ammatin ja menestyy elämässään.
Ex:äni löysi paremman naapurin yksinhuoltajasta. Kesän ajan tapailivat salaa, sitten sain asian selville. Eron halusin heti. Ex ei edes "ymmärtänyt" miksi halusin erota, ja olisi kynsin hampain ollut jäämässä. En suostunut. No, se suhde naapurinrouvaan kariutui sitten myös.
En ole enää halunnut sitoutua. Miesystäviä, pitempiaikaisiakin on ollut, mutta viihdyn aivan liian hyvin yksin! Minulla on oma ihana koti josta iloitsen. Loistavat välit lapsiini ja heidän kumppaneihinsa. Olen vapaa tulemaan ja menemään. Jos kaipaan seuraa, hankkiudun ihmisten pariin. Aivan "liian" hyvin kyllä viihdyn vapaa-aikanani yksin, omien harrastusten ja luonnossa liikkumisen parissa.
Elämäni ei ole ollut silkkiä ja samettia. Olen kokenut paljon suoranaista pahaa, mutta en jaksa jäädä siihen piehtaroimaan. Tiedän, että minulle tehtiin paljon suorastaan rikollista vääryyttä ollessani puolustuskyvytön. Ne asiat olen vuosien aikana työskennellyt terapeutin kanssa, enkä kanna katkeruutta. Olen opetellut kunnioittamaan ja rakastamaan itseäni, olemaan omalle itselleni armollinen ja hyvä. Siihen on joka ikisella oikeus, ja jokaisen pitäisi siihen pyrkiä,mielestäni. Sitä paitsi mistä annat toiselle, jos et itsäsi osaa rakastaa? Se on marttyyrimaista uhrautumista, joka ei ole tervettä sekään. Siitä kasvaa katkeruus. Ja katkeruus on tuhoava voima.
Tuo kaikki on vaativaa ja aikaa vievää, mutta ehdottomasti kannattaa! Elämä on kuitenkin ihana seikkailu, josta ei ole olemassa uusintaa!🙂🌻

Moro 30 v!

No niin. Meitä on nyt sitten kaksi (muiden lisäksi) Ilmeisesti olet lukenut stoorini Jätetty mies.

https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?pager_current=1;mid=53458;grp=58

Meitähän jätettyjä, miehiä ja naisia, on aikas paljon tällä foorumilla. MUTTA...se klisee: aika parantaa. Joo kyllä se varmasti näin on. Arvet kyllä jää, mutta nekin varmasti hissukseen siloittuvat. Aikaa se ottaa. Mulla tulee nyt vuoden päivät, kun muutin pois yhteisestä asunnostamme ja kyllä täytyy myöntää etten ole "vapaudestani" kauheasti vielä nauttinut. Siitä olen onnellinen, että olemme saaneet lasten kanssa vuorovko systeemin toimimaan. 🙂 Tätähän mulla ei eron alussa ollut ja se söi 😭 . Mutta nyt..hissukseen. Aikaa menee ja ailahtelua tunnekuohujen aallokossa, mutta sitten kun tästä perkeleen pastakoneesta on tarpeeksi monta kertaa läpi vedetty niin jossakin vaiheessa se varmasti helpottaa...matkaa on kyllä vielä tarvottavana. Katkeruus, viha, mustasukkaisuus ym. tunteet kuuluu kyllä hommaan ja sehän kertoo, että kyseinen henkilö on ollut tärkeä.
Ensin pitää olla tyytyväinen yksin ja sen kun on saavuttanut niin kumppani tulee, jos on tullakseen....baby steps

Mun suhde oli 14vuotta, sulla 30v, joten 1 vuosi aikaa erosta on äääärimmäisen vähän. Kesä tulee, jonka jälkeen tulee jälleen uusi kesä...jonakin päivänä sen aurinko lämmittää sydäntä, sekä mieltä ja huomaa elämän jatkuvan 🙂👍