Niin kauan, ja silti kuin eilen. Koko tarina alkoi jo peruskouluiässä. Se ensirakkaus kesti kolhut joita vastaan tuli. Pidettiin hauskaa ja kasvettiin yhdessä ja yhteen. Alkuun bussilla vuoroviikonlopuin kuljettiin, eri kunnissa kun asuttiin. Opiskelemaan lähtiessä kai saneli se, että päästiin samaan pikkukaupunkiin opiskelemaan. Alkuun molemmat kotonaan asui, mutta vuoropäivin mentiin sinne tai tonne. Ei tarvinnut enää olla pitkään viikkoa erillään. Kun se 18vuotta ikää kilahti, niin saatiin se oma koti, se pieni yksiö, mutta vain meidän. Kaikki näytti niin hyvältä. Ja tuntui hyvältä.

Käytiinhän sitä pitämässä hauskaakin. Ja siitä se kai alkoi, uudenvuodenvietosta. Oltiin veljen matkassa juhlimassa, pääosin hiukan itseämme vanhemman ”nuorison” kanssa ja eihän sitä tahdissa pysynyt, vaan nukkumaan saatteli ja jatkoi yksin juhlimista, se oli ok, uskalsin luottaa.. mutta turhaan.

Ei, en tiennyt silloin en aamulla osannut aavistaakaan, vaikka en puoliskoo löytänyt. Vaikka se ääneen mulle sanottiin jo silloin, en uskonut. En edes kysynyt.

Pari viikkoa kului. Kuulemma opiskelukavereita oli tulossa tyttöjen iltaan. Piti lähteä tieltä pois. Ja menin. Ja tulin ja sokeasti luotin. Lapsestakin puhuttiin, ja tuumattiin, että jos niin käy, niin,käyköön. Tyttöjen ilta piti ottaa uusiksi jo taas kahden viikonjälkeen. Ja taas menin, mutta palasin auto temppuili. Kotona alkoi selittely, ei tuukaan kuin yks kaveri ja sen poikaystävä. Kaveri tuli, kysyin koska se poikaystävä saapuu ja sopiiko jos liityn seuran myös. Olihan se hämmentävävä kysymys, kun ei tiennyt poikaystävää olevankaan. Kyseli niin että kuka. Ja minä tyhmänä, että sun poikaystävän piti tulla kans… Eikä vieläkään raksuttanut. Seliteltiin sitä ja tätä, ja lopulta sai sen sanottua, tai selitti hädissään niin paljon,että ei voinut kuin sanoa. Oli toinen mies.

Kaikki räjähti, se isku salpas hengityksen. Oivallus, että kaksviikkoo takaperin ei ollut tyttöjeniltaa. Että ne kondominriekaleet jotka jäi sormiin sieltä tyttöjenillan jälkeen ei ollut omia. Jo tovi oli kun niitten käytöstä luovuttii, silti uskoin, että ”ne säilyy siellä” ”voi kestää kauan ennenkuin pois eksyy”.

Eihän siitä päässyt pois katkeruus söi tapeltiin viikko, kaks kolmattakin. Ja taas isku, kun se oivallus iski, että juuri nyt ne kuukautiset jäi tulematta. Ja näyttihän se testi sitten punasta viivaa. Kysyin jos ei olekaan mun. Sanoi, että ei ajatellut. Siis ei ajatellut.

Se ei tullut kyseeseen, että sen olisi keskeyttänyt. Isyystestiin ei suostunut, sanoi, että jos sitä vaadin, ei koskaan anna mahdollisuutta olla isä. Mieluummin jättää sitten isättömäksi. Kyselin onko minulla oikeutta jotenkin ottaa selvää, mutta vastaus oli, että äiti voi halutessaan estää. Mies ei voi vaatia isyyttä selvitettäväksi. Vaan äidin on nimettävä ensin mahdollinen isä. Siis ei ollut tahoa johon olisin voinut ilmoittaa, että voin olla isä ja saada isyystestin tehtäväksi. Ei jäänyt vaihtoehtoa kuin jäädä yrittää olla se isä, laittaa nimi paperiin ja tunnustaa, jos haluan koskaan mahdollisutta olla isä. Ja antaa epäilyksen kalvaa.

Jotenkin siitä selvisi eteenpäin, tunnin kerrallaan. Aika-ajoin asia nousi pintaan ja välillä jo oli tarkoitus teettää edes epävirallinen dna-testi, se epätieto kun oli se pahin. Teki pahaa kuulla kuinka poika oli äitinsä näköinen. Mutta ei isää muistuta. Sitä kuuli aina, päivähoidossa, kun koulu alkoi, vielä sittenkin kun opiskelemaan siirtyi.

Ei sitä testiä koskaan tehty. Välillä, piti ja taas ei. Eikä se lakkaa vaivaamasta se epätietoisuus. Kysyin taas voisiko, ihan vain mun mielenrauhan vuoksi jollaintavalla selvittää, vaikka se on hankalaa, tuo kun jo täysi-ikäinen ja testiä hankala ottaa ilman, että ymmärtää mistä kyse. Toivoin, että pojan ei tarvitse tietää. Kävi täysin päinvastoin, taas riideltiin. Ja se vei senkin, kertoi tuolle vanhimmalle mistä kyse, testiä ei otettu, mutta käytti aseena vain satuttaakseen lisää.

Älkää ymmärtäkö väärin, ei elämä pelkkää kurjuutta sen jälkeen ollut, vaikka jouduin kai alistumaan, en ikinä haluaisi muuta kuin tämän perheen. Vaikka se sattuisi kuinka. Mutta edelleen haluaisin tietää, vieläkin se satuttaa, joskus pienetkin asiat muistuttaa, vieläkin siitä riidellään, mutta koska jompikumpi palaa loppuun? Anteeksi