Mie en ole yleensä turvautunut mihinkään keskustelupalstoille aijemmin, yleensä vain antanut muille vinkkejä ja auttavaa kättä. Mutta nyt on pakko antaa tulla julki kaikenlaista jotta jaksaa eteenpäin ja saan itselleni rauhan. Olen lukenut paljon muiden tekstejä ja kertomuksia ja nyt sitten rohkaistuin itsekkin.

Olen siis 40 kymppinen nainen, joka kamppailee nyt suurien kysymysten ja asioiden äärellä. Olen minä elämässäni joutunut kokemaan suuria asioita ennekin, mutta tämä vie kyllä kaiken jaksamisesta ja syö voimavaroja toden teolla.

Vähän taustaa olen siis ollut 20 vuotta hienossa liitossa ja lapsiakin on kertynyt kaksi kappaletta. On ollut ylämäkeä ja alamäkeä mutta kaiesta on selvitty aina loistavasti ja keskustelemalla on päästy pitkälle.

Nyt viimeiset kaksi vuotta olemme olleet parisuhteessa enemmän ystäviä kuin aviopuolisoita. Mies oli omissa oloissaan, kävi ehkä liiankin tiuhaan kaljottelemassa ja mie etsin itselleni täytettä elämään harrastuksista ja liiallisesta työstä. lempeä ei siis kotona ollut, vain sellaista arjen pyörittämää sekasortoa ja vakiintunutta olemista.

Olemme eläneet suurimman osan elämästämme lasten kautta, sillä kun toisemme löysimme niin siitä suunnilleen vuoden päästä meillä oli ensimmäinen lapsi mukana kuvioissa. Ja toinen lapsi oli taasen niin haastava että se voie meiltä voimat aikas koville ja saimme juosta jos missä palavereissa ja hoidoissa yms.

Nyt sitten kävi niin että samana iltana molemmat olivat tahoillaan ”iltaa viettämässä”, hän pikkujouluissa ja minä töissä. Ja jostain kumman syystä molemmat ajautuivat tilanteeseen jossa oli kolmas osapuoli, kummatkin haki jotain mitä kotoonta ei ollut pitkään aikaan saanut.

Tämän illan ja viikonlopun jälkeen keskustelimme asiasta ja puolisoni kertoi kuinka hän oli pahoillaan asiasta ja näyttikin sen tuntein ja minä taas olin pitkään jo harkinnut eroa ja ajattelin että tämä olis se asia joka vain vahvisti tätä tuntemusta, että olin hairahtunut kolmanteen osapuoleen. Kuitenkin päätimme siinä hetken huumassa jotain aivan päätöntä ja ajattelimme että voisimme kokeilla hetken aikaa avointa suhdetta (joka minusta näin jälkeen päin ajateltuna oli aivan katastrofaalinen ehdotus). Säännöt kuitenkin oli niin että mitään seurustelua ei sitten haeta vaan jos haluaa käydä juhlimassa ja katsastamassa että antaako maailma jotain mitä tämä suhde ei anna on se ok

Ensin minä menin ja mieheni istui kotona, tosin minä olin suurimman osan tästäkin ajasta yötyössä. Kunnes sain houkuteltua miehenikin irroittelemaan ja olemaan kavereiden kanssa. Ja näin sitten alkoi tämä kauhujen hetki…

Meillä alkoi kotona mennäkkin tosi hyvin ja rakkautta oli ilmassa ja kaikinpuolin tuli uusia asioita mukaan kuvioihin ja kaikki se mitä oli ollut poissa tuli kolminkertaisena takaisin ja itse aloin rakastumaan puolisooni uudelleen.

Tästä kun hänelle kerroin ja näytin tunteitani, niin hän ei ollut moksiskaan vaan sanoi että lähde nyt sinäkin tuulettumaan ja ottamaan iloa irti elämästä. Aloin hämmentymään kun hän ei ollutkaan enää moksiksikaan vaan sanoi olevansa itse ihan tyhjä ja ei osaa sanoa mitä tuntee. Toki oli itsellänikin ollut tuo tyhjä hetki jolloin en voinut antaa puolisolleni vastakaikua ja kerroin kuitenkin isestäni kokoajan matkan varrella ja halusin keskustella kaikista asioista.

Hetken perästä sain tietää että puolisoni on tavannut samaa tyttöä jo muutaman kerran, tästä tietenkin keskusteltiin ja ihmettlin että hän oli tavannut samaa henkilöä. Hän sanoi ettei se ollut vielä mitään muuta kuin tapaamisia. okei annoin asian olla ja jatkoimme elämää eteenpäin.

Muutaman viikon päästä keskustelimme asioista niitä näitä ja sain tietää että puolisoni yhä tapailee samaa tyttöä ja että hän on ollut tämän luona yötä. Nyt sitten kun keskutelin hänen kanssaan asiasta hän vieläkin väitti että he vain ovat tavanneet muutaman kerran ei siinä sen enempää. Kuitenkin paljastui että olaan keskusteltu yhteisistä reissuista ja tileistä ja muista asioista joista tuskin keskustellaan vasta tapaamisissa, jotain jo ”vakavampaa” oli meneillään.

Tästähän mie sitten riemastuin ja sain kamalan itku aallon ja olin aivan maani myynyt. Keskutelin puolisoni kanssa että nyt olis hyvä jättää leikki sikseen ja ajatella mitä me teemme yhdessä vai teemmekö enää. Johon sitten hän tokasi että hän ei enää näe yhteistä tulevaisuutta meillä ja hän haluaa nyt katsoa tämän kortin sen tyttelin kanssa. Vaikka kotona oli mennyt hyvin samalla kun hän tapasi tätä toista.

Otimme yhden illan kuitenkin toisillemme ja puhuimme asioita halki ja poikki ja päätös oli se että hän halusi eroa ja minun olis siihen myöntyminen, koska en voinut häntä pitää ja kahlitakkaan. sen illan rietostelimme yhdessä ja pussailimme ja meillä oli oikeasti ihan kivaa.

Kunnes tuli taasen seuraava päivä ja hän lähti sen toisen luo. Oli viikonlopun poissa ja mie tiestysti itkin koko viikonlopun. Hän lohdutti minua kuitenkin joka käänteessä, vaikka halusi olla muualla.

Tämän jälkeen hän pakkasi kamansa ja lähti tuulettumaan ystävänsä nurkkiin, pois täältä.
Ja hän on sanonut jo vaikka kuinka monta päivää että tulee takaisin kotiin ja allekirjoittamaan avioeropaperit, mutta aina on tullut jotain esteitä.

Nyttemiin hän pakoilee minua, käy täällä aina kun en ole kotona ja lähtee äkkiä livohkaan. Tekstailee kyllä minulle ja kyselee miun vointia ja asioita. Hän on muuttunut aivan ihmeelliseksi ja en enää tunnista tuota henkilöä. Ryyppää ja rällää viikonloput läpeensä, tuhlaa rahansa aina muutamassa päivässä ja tekee muitakin hölmöjä ratkaisuaja.

Kuitenkin aina kun keskustelee minun kanssa on niin että eiköhän tehä asiat selvikisi että saadaan jatkettua kummatkin tahoillamme. Asumme edelleen yhdessä (tosin hän ei täällä juuri ole) taloudellisista syistä ja muistakin meistä rippumattomista syistä. ja kun olemme kohdanneet hän haluaisi halata ja olla hellä.

Itse olen nyt ottanut pään, että sen viestittele hänelle enkä ota häneen minkäänlaista hellyys kontaktia, vaan yritän elää omaa elämääni. Vaikkakin haluaisin jatkaa hänen kanssaan. Tiedän että tuo henkilö joka nyt menee tuolla ja tapailee sitä tytteliä ei ole se mies joka hän oikeasti on. Hänellä on itellään varmasti tosi paha olla.

Nyt mie olen vaan hämmentynyt että miksi hän välttelee sitä paperin allekirjoittamista ja kuitenkin haluaa mennä ja touhuta?
Ja se että käy täällä välillä syömässä ja suihkussa, mutta muuten minä saan pitää tätä asuntoa kyllä pystyssä… Joskus vaan raivostuttaa ja joskus sitä säälii toista kun toinen on noin sekaisin ja ei itsekkään tiedä että on hukassa, koska on niin rakastunut (ihastunut kuten itse sanoo) ja kuitenkin hänellä on oikeasti tosi paha olla, sen näkee.

joskus tekisi mieli vaan ravistaa hänet hereille ja sano että se oli unta ja nyt jatketaan siitä mihin jäätiin. Mutta näin en voi tehdä.

Mie olen positiivisesti kuitenkin sitä mieltä että kyllä hän takaisin tulee….

Olenko ehkä hölmö että näin ajattelen, mutta kuitenkin rakastan häntä todella paljon. Se aika mikä meillä oli tässä hyvää, antoi minulle sitä toivoa siitä paremmasta tulevaisuudesta jota hän en nähnyt.

Hän on kuitenkin suostunut tulemaan minun kanssa pariterapiaan (jota nyt odotellaan) ihan vaan vaikka minun terveyteni ja henkisen puolen vuoksi.

Minulla menee nyt ihan hyvin, en juuri itke enää. Mutta odotan aina koska hän tulisi ja voisimme vain halata ja olla kuten ennenkin.

Mitä mietteitä antaa teille??