Olemme avomieheni kanssa olleet yhdessä pari vuotta, ostimme suhteeseemme luottaen yhteisen asunnon viime kesänä. Ongelmia on ollut alusta asti, se täytyy myöntää.. Mieheni on erittäin etäinen, tunteettoman oloinen eikä pysty puhumaan mistään eikä koskaan. Yritetty on, pariterapiassakin. Hän tuntuu pelkäävän minua monellakin tavalla. Pelkää väkivaltaa ja sanallistakin sotaa niin paljon, ettei pysty kertomaan mitä haluaa.
Häntä on kiusattu koko kouluikänsä. Hän on oppinut kääntämään toisen poskensa ja vetäytymään omaan maailmaansa.. Roolipeleihin ja elokuviin.Onko jonkun mielestä normaalia, että mies istuu koko hereillä olo aikansa koneella, kahden ruudun ääressä pelaamassa ja katsomassa elokuvia (tai jatkuvasti imutuksessa olevia sarjoja), YHTÄAIKAA?? Viikonloppuna voidaan käydä baarissa. Krapulassa sitten taas pelaamaan. Ehkä joskus vuokrataan elokuvia yhdessä ja tuijotetaan niitä niin kauanh että minä en enää jaksa ja menen nukkumaan.. aina yksin.. Olen aina saanut patistella häntä tekemään asioita itsensä hyväksi, yhteiseksi hyväksi tekemiset ovat pois hänen ajastaan. Olen itkenyt itseni jo kuivaksi.. en jaksaisi enää. En olla äiti joka huolehtii taloudesta, en piika joka siivoaa, en KÄMPPIS joka ei saa puuttua toisen elämään mitenkään. Ei saa pyytää enää oman miehensä aikaa itselleen..
Varasin hänelle ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, yllätyksekseni hän kiitti minua ja kolmas aika on jo varattuna! En siltikään jaksa enää uskoa.. Mieheni on elänyt aina vain itseään varten, ei ole koskaan tarvinnut ottaa ketään huomioon. Ja sen huomaa. Olen kuin ilmaa. Masentuneena kaipasin olkapäätä jota vasten itkeä, sain kuulla olevani AINA masentunut ja miten vaikeaa hänellä onkaan. Kuinka tietäisin jos hän ei puhu? Monista ihmisistä näkee kauas ettei ole hyvä olla, miestäni ei pysty lukemaan millään tavalla. Pelaaminen on lisääntynyt huimasti kylläkin.. pidän sitä riippuvuutena ja pakokeinona, tästä aiheesta puhuessani saan kuulla olevani rajoittava tekijä, kiellän kaien KIVAN hänen elämästään.
Tiedän että mieheni hakee hyväksyntää siinä kuin minäkin ja tunnemme molemmat itsemme arvottomiksi, mutta mitä voin enää tehdä? Pari päivää siten tein päätöksen olla välittämättä ja valittamatta. Tehköön, menköön, ja niin aion minäkin. Tämäkään ei sovi nyt sitten, muuttaa kuulemma viikon päästä pois. (taas)
Olen kieltämättä hieman läheisriipuvainen, mutta mieheltäni en saa mitään välittämistä, läheisyyttä saati seksiä. Minun läheisyyteni kuulemma johtaa aina seksiin. Läheisiä hetkiä minulle ovat kuitenkin käsikädessä kävely, haliminen, pusuttelu.. Vaan kun en mitään saa kuin kerjäämällä parin viikon välein. Ei edes sitä halia, kunnollista.
Mihin asti minun tulee jaksaa? Tukea ja ymmärtää rikkinäistä ihmistä kun olen itsekin sirpaleita? Ajatuskin erosta sattuu liikaa, mutta niin sattuu tämä yhteiselokin..😯🗯️