10 vuoden parisuhde kriisissä
Terve, varautukaa pitkään tekstiin (eli kuppi kahvia, tai kaksi). Toivoisin erityisesti kokemuksia ja tuntemuksia (niin naisilta kuin miehiltä), en niinkään päätöksiä tai ”jätä se huora”-kommentteja. Olen parisuhteessa tällä hetkellä petetty 30v mies ja kriisi alkoi, kun sain naiseni itseteosta kiinni.. Tämä tarina ei ole mustavalkoinen enkä ole syytön itsekkään, joten tästä lähtee ikään kuin nykytilasta suhteen alkujuurille asti kertomus, sekä nyt tehtyjä toimenpiteitä asian suhteen..
Eli olemme seurustelleet 10 vuotta. Meillä on ihana 7-vuotias tyttö. Käymme molemmat töissä. Arkiasiat sujuvat todella hyvin ja varsinkin viimeisen 2v aikana olen itse kokenut että olemme olleet onnellisempia, joskaan aina varsinkaan järkevää keskusteluyhteyttä ei ollut. Riippui viikosta.
Sitten yritän purkaa tähän vuositasolla tapahtumia suhteen alusta nykykriisiin asti. Olen myös puinut näitä kaikkia asioita itse terapiassa, ja olemme olleet nyt kerran pariterapiassa ja huomenna uudestaan ja tarkoitus olisi jatkaa. Naiseni on lupautunut menemään myös, mutta tuntuu että siirtää ajan varaamista koko ajan. Ensi viikolla toivon sen kuitenkin tapahtuvan.
6/2006 – Tapasimme naiseni kanssa ja se oli ihmeellistä. Kuitenkin jo suhteen alussa (2kk tapaamisen jälkeen) olin rehellinen historiastani, seksuaalisesta käyttäytymisestä sekä edellisestä suhteestani, joka oli ns. ”ensirakkauteni”. Tämän jälkeen alkoi jo pienet ongelmat naiseni puolelta, lähinnä itseluottamus ongelmat. Alkoi vertailemaan minua toiseen. Tein myös virheen, kun tapailin edellistäni, mutta siinä ei ollut MITÄÄN sellaista takana, vaan meillä oli pitkä kaverisuhde ennen lyhyttä kunnollista suhdetta. Omasimme myös paljon yhteisiä lapsuudenkavereita.
9/2006 – muutimme yhteen. Melkein heti muuton jälkeen pyysin avovaimoani kihloihin ja hän suostui. Tupaantuliaisissamme tapahtui minua kohtaan ensimmäinen pieni teko. Minulla oli töitä seuraavana aamuna, joten en lähtenyt porukan kanssa baariin. Menin nukkumaan ja avopuolisoni lähti ulos. Heräsin yöllä klo 4 ja menin olohuoneeseen koska puolisoni ei ollut vieressäni. Löysin hänet makaamasta kaverini vieressä vaatteet päällä. Kaverini piti silmiä kiinni (en tiedä vieläkään nukkuiko) ja hänellä oli vyö auki, housut kuitenkin jalassa. Avovaimoni sanoi, että nukahti siihen itsekkin. Tämän jälkeen raivostuin, paiskoin tavaroita ja olin aivan shokissa. Tämä asia niin sanotusti haudattiin ja jatkoimme elämää eteenpäin työssäkäyden ja selvisimme. Kuitenkin yhteydenpito omalta ja naiseni osalta tähän yhteiseen kaveriin jäi tyystin. Olen monta kertaa miettinyt, että kysyisin kaveriltani tämän tilanteen ratkaisua ajatellen, mikä on totta. Jos hän on minulle hyvä ystävä, niin hän varmasti kertoisi.
2007-2012
Tähän ajanjaksoon sisältyykin sitten paljon.. paljon tapahtumia, joita ei lähes koskaan käsitelty ja joista tuli pitkässä juoksussa isoja solmuja suhteeseemme. Tuon edellisen tapauksen jälkeen oma käytökseni muuttui. Aloimme molemmat olemaan epäileväisiä toistemme suhteen. Itse myös sorruin käyttämään aikuisviihdettä jälkikäteen mietittynä varmaankin itsetunnon tuskien takia, osittain myös siksi, että naiseni itsetunto oli niin huono, että se näkyi makuuhuoneessa. Olisin toivonut hänen olevan estottomampi enkä voinut ymmärtää, miksi hän jarrutteli. Jäin tästä kiinni parikin kertaa ja aina oli uusi kriisi valmis jota puitiin muutamia kuukausia. Päällisin puolin kuitenkin seksi toimi ja nytkin olemme puhuneet, että siinä ei ikinä ole ollut vikaa, päinvastoin. Molemmat pidämme siitä. Sitten 2008 kesällä puhuimme naimisiinmenosta ja päätimme että menemme. Suunnittelimme häitä ja puolisoni oli onnellinen, onnellisempi ilmeisesti kuin minä. Juuri kun kortteja piti alkaa lähettelemään, niin minä peruin häät, koska koin että ensin pitäisi suhteen olla kunnossa eikä rynnätä naimisiin pelastakseen tilannetta. Sitten oli vaikea puolenvuoden jakso joka romutti puolisoni itsetuntoa entisestään. Sitten tuli pisin jakso n. 2-3kk ilman seksiä, jolloin seuraava kriisi koputteli ovea. Tuolloin sain tietoa muuta kautta, että minun selkäni takana pelataan peliä. Tästäkin sain osittain naisen kiinni, mutta ikinä ei selvinnyt lukuisien yöpoissaolojen jälkeen, että oliko fyysisyyttä tapahtunut. Kyseessä oli hänen tuonaikainen työkaverinsa. Samaan aikaan yritimme lasta reilun vuoden ajan tuloksetta. Kun tämä kriisi oli jälleen ”haudattu” ja naiseni lopetti yhteydenpidon mieheen, tuli hän raskaaksi. Saimme lapsen ja ensimmäinen vuosi oli hienoa aikaa. Sitten alkoi uusi alamäki. Tässä alamäessä minä vastaavasti petin ja kuten arvata saattaa, hautasin asian vaikka toinen epäili. Taas mentiin ihan ok asetelmalla eteenpäin jonkin aikaa, kunnes taas toistemme kyttääminen ja mustasukkaisuus hiipi kehiin. Tämän ajan ja koko suhteen aikana tähän väliin myös kerron, että käyttäydyin narsistin lailla puolisoani kohtaan (syyttelin, käänsin omat virheet hänen syyksi, alistin ja kerran kävin kiinni, mutta se oli ainoa kerta ja tapahtui kun hän ei yksi yö tullut kotiin). Oma isäni oli paha narsisti ja hakkasi äitiäni paljon, joi alkoholia ym, oli erittäin huono isä ja aviopuoliso. Tämä hiipi heti tekoni jälkeen mieleeni ja näin sillä hetkellä palasen isääni. Päätin etten enää ikinä käy naiseen käsiksi ja juhliminenkin vähentyi heti. Tällä toiminnallani varmasti lukitsin jo valmiiksi heikon itsetunnon omaavaa puolisoani.. Lapsen ollessa n. 2 vuotias tapasin toisen naisen, johon ihastuin. Huuma oli valtava. En tehnyt mitään fyysistä naisen kanssa edes suutelua, kunnes 1-2kk silloin tällöin tapailun jälkeen päätin, että jätän naiseni. Ilmoitin tästä päin kasvoja pakenin tilanteesta. Tämän jälkeen aloin seurustelemaan uuden naisen kanssa. Naiseni luonnollisesti murtui. Niin.. ja hiukan ennen tätä naiseni teki abortin meidän toisen lapsen kohdalla tiedessään tulleensa raskaaksi. Ilmeisesti juurikin epävarman tilanteen ja selvittämättömien tunteiden takia ja ”kun ei vaan jaksa uudestaan”. Tässä päätöksessä annoin hänelle avaimet, en halunnut painostaa pitämään lasta, vaikka itse olisin halunnut.
2013-2014
Muutin pitkästä aikaa omaan asuntoon. Tunnemyrsky oli sietämätön. Vapauden tunne otti aluksi vallan. Tapailin uutta naista ja ensimmäiset 2-3kk oli hyvää aikaa.. Pidemmälle edetessä aloin miettimään mitä olen tehnyt ja menettänyt. Aloin pitämään yhteyttä exääni enemmän, vaikkakin lapsen vuoksi tapasimme muutenkin, 1-2 kertaa viikossa. Meni n. puolivuotta kun uusi naiseni ilmoitti, että jokin mättää eikä halua jatkaa. Tiesi tilanteestani ja ei varmaankaan halunnut olla enää toinen osapuoli. Olin muuttanut erilleen, mutta varmasti hän vaistosi, etten ollut täysin varma päätöksestäni. Tästä muserruin, mutta meni vain muutama päivä ja koin helpotusta. Tässä vaiheessa aloin pitämään yhteyttä exääni ja aloimme olemaan taas öitä yhdessä. Olimme etäisiä, mutta olimme selkeästi molemmat kaivanneet toisiamme. Lapsemme myös, vaikka olikin pieni, joka teki sen, että minulla kesti hetki saada hänet tuntemaan minut ”isiksi”, koska lähtiessäni lapseni oli kovin pieni. Mentiin tasaisesti eteenpäin ja taas oli ihan ok olla. Kävimme vanhojen aikojen tapaan paljon ulkomailla, teimme asioita yhdessä, kuvasimme lapsesta videoita. Tässä vaiheessa myös avopuolisoni jäi työttömäksi, joka toi omat haasteensa. Epäilyä tapahtui paljon hänen puolestaan minua kohtaan. Perhearki sujui hyvin ja seksi ym palasi kuvioihin aika nopeasti. Kuitenkin takaraivossa tunne, että jotain on selvittämättä, paljonkin.
2015-2016
Avopuolisoni meni ansiosidonnaisen loputtua vihdoin opiskelemaan uutta ammattia. Koen että oma kannustamiseni tuotti tulosta. Muutenkin koen, että minusta tuli kannustavampi häntä kohtaan palaamisemme jälkeen, myös hän tuntui kannustavan minuakin enemmän. Yhteiset haaveet tosin hiukan edelleen erosivat ja ei ollut oikeen ”suunnitelmaa” tulevaan. Lapsia kun ehdotin lisää, ei tuntunut ottavan tuulta alleen. Kun koulu alkoi, tuli myös jälleen uusia kavereita. Hän lähti ulkoilemaan ja monen vuoden jälkeen tapahtui sama juttu: piti tulla kotiin, mutta jäikin yöksi jonnekkin. Sain selville yön aikana minne ja yhden henkilön kautta haettua myös puolisoni pois. Pahoittelun määrä oli suuri, mutta jälleen asia haudattiin. Sitten vaihdoin uuteen työpaikkaan ja vastuuni ja toimenkuvan muuttuessa työmääräni kasvoi. Pakoilin pitkillä päivillä nykytilannetta. Edelleen arki sujui hyvin, mutta parisuhde ei, vaikka fyysisyyttä kyllä oli. Myöhemmin kuulin ystävältäni, että puolisoni oli jo 2-3 kk epäillyt, että minä pelaan peliä hänen selän takan tai että minulla on toinen. Näin ei kuitenkaan ollut. Olin oikeasti koko viimeisen 2 vuotta taistellut kaikkeni, että saisimme asiat kuntoon. Tosin se painottui konkreettisiin tekoihin, kuten työntekoon ja talouden parantamiseen, perheenä tekemiseen, ym. Teimme kyllä puolisonikin kanssa kaksi kahdenkeskeistä reissua jota emme paljon olleet aiemmin harrastaneet. Näillä reissuilla kuitenkin korostui se että lapsen puuttuessa emme puhuneet paljon.. Vuoden 2016 lopussa puolisoni valmistui ja sain järjestettyä hänelle harjoittelupaikan oman työpaikkani toisesta yksiköstä joka poiki vakituisen työn myös.. sitten alkoi tapahtua.. Tähän mennessä tosin puolisoni oli iloisempi koska oli ollut ihmisten kanssa tekemisissä ja saanut uusia kavereita, joita hänellä ei ollut moneen vuoteen. Ehkä tämänkin vuoksi uskoin, että asiat oikeasti menivät eteenpäin. Harkitsin jopa että pyytäisin naistani uudestaan naimisiin.. harkitsin kuitenkin liian aikaisin..
13.1.-5.2.2017 – Kaikkein pahin kriisi realisoitui minua ajatellen edeltävän pohjalta. Naisystäväni lähti uuden työporukkansa kanssa ulkoilemaan. Olen itse samassa työpaikassa mutta eri yksikössä. Tiesin suurinpiirtein kenen kanssa hän on liiikenteessä, kaikki miehiä. Naiseni on sellainen tyyppi, että ei kovin paljon omaa tyttökavereita, pääosin aina miehiä. Nainen ilmoitteli menostaan illan mittaa ja myöhemmin pari uutta nimeä tuli ilmi. Nainen myös kertoi, mihin baariin meni. Tämän vuoksi en saanut rauhaa ja lähdin salapoliisin lailla asiaa selvittämään. Menin baarin luo ennen pilkkua ja todistin sen mitä pelkäsin; naiseni käveli ulos käsikädessä toisen miehen kanssa, joka oli samassa työpaikassa. Tilanne eskaloitui niin, että menin siihen väliin. Latasin tuntemuksiani. Kolmas osapuoli oli tässä vaiheessa täysin puolueeton ja kysymyksiini ”oletko tosta kiinnostut/onko teillä jotain vakavaa” hän vastasi poliittisesti ”pitäisiköhän teidän ensin puhua”. Lopputulemana naiseni ei osannut antaa selitystä käytökselleen ja n. 15min taistelun jälkeen kysyin, lähdetkö mukaani vai jäätkö tänne. Vastaus pudotti minut kanveesiin: ”Jään tänne yöksi”. Puhuimme vielä puhelimessa ja hän pahoitteli tilannetta mutta myös korosti ”kuollutta suhdettamme”. Seuraavana päivänä keskustelu oli turhaa, naistani selkeästi kadutti ja oli täysin tuuliajolla tunteiden kanssa. Alkoi 1,5 viikon raskas kausi. Nainen tapasi miestä tämän aikana kahteen otteeseen kahvin merkeissä ”selvittääkseen tunteitaan”. Toinen mies on naisen sanojen mukaan pahoillaan ja haluaa kunnioittaa tilannetta, tiedä sitten häntä.. 1,5 viikon kohdalla naiseni ehdotti että mennään nyt pariterapiaan. Olen tasaisin ehkä vuoden välein pitkän suhteemme aikana tätä ehdottanut onnistumatta siinä. Nyt koin tämän erävoittona. Nyt kuitenkin tilanne siten muuttunut, että nainen on ollut kahtena perättäisenä viikonloppuna yhden yön miehen luona. Tästä hän on minulle kertonut avoimesti. Olen myös laittanut miehelle viestejä asiallisesti, että toivon hänen olevan korrekti tässä tilanteessa, koska asiamme ovat levällään. Emme ole muuttaneet erilleen eikä naiseni sitä vaadi eikä tunnu haluavankaan. Meillä on alkanut olemaan parempi puheyhteys ja mitä pidemmälle mennään, niin myös parempia päiviä ja hauskaa yhdessä perheenä. Kuitenkin kolmas osapuoli varjostaa muutaman kerran viikossa (1 x käynti kahvilla, 1 x yötä + minun seurassani viestittelyä..). Itselleni tämä on erittäin raskasta, raskain asia koko elämässäni tähän asti. On päiviä kun uskon ja annan aikaa, on taas päiviä jolloin tekisi mieli lopettaa tämä pelleily. Varsinkin tuo yöksi meno on minun mielestäni kohtuutonta, vaikkei mitään tapahtuisi. Koen vain joustavani liikaa. Nyt vain seurailen, että kasvaako määrä tuossa. Jos kasvaa, niin en tiedä voinko hyväksyä sitä. Lähtiessä nainen on aina mukava ja läheinen, ja juu muutenkin. Haluaa kyllä tehdä kanssani asioita ja hokee, että en saisi miettiä liikaa, koska hän ei ole todellakaan tehnyt päätöstä vielä. Kuitenkin aina sieltä palatessaan on hiukan etäinen, ei kuitenkaan täysin kylmä. Toisen luona ollessaan vastailee viesteihin ja soittaa hyvätyöt minulle ja lapselleni, mutta en saisi hänen tunnetiloja häiritäkseen ottaa ”negatiivisia asioita esille” eli en saisi harrastaa keskustelua liikaa. Varmasti siksi, että n. 3 viikon aikana keskustelua ja kyselyä on minun osaltani tapahtunut päivittäin, toki koko ajan vähenemään päin ja pari päivääkin ilman ollenkaan keskustelua. Yleensä ne päivät ovat helpompia kun itse käyn terapiassa purkamassa tuntemuksiani. Olemme myös tämän kriisin keskellä katsonut paljon lapsemme lapsuusvideoita, naiseni on kaivanut vanhoja kuvia meistä ja puhunut meistä hyviä asioita. Toki välillä kaivaen vanhoja negatiivisa asioita, mutta enemmän on pysytelty hyvissä asioissa. Aivan kuin hän haluaisi etsiä syitä jatkaa.. ? Tällä viikolla tuli myös läpimurto rehellisyyden osalta: Molemmat paljastimme toisiamme vaivanneet asiat, ensin puolisoni paljasti ja olin kiitollinen että sain tietää, tuntui kuin vuosien taakka olisi lähtenyt harteilta kun tajusin, etten ollut vainoharhainen pettämisestä. Raskain tieto jota pelkäsin, oli se, että kun lapsen saimme, ei puolisoni ollut varma kumman se on; kolmannen osapuolen vai minun. Minulle tämä ei ole olennaista, koska vaistosin itsekkin tämän ja näin sen mahdolliseksi kun ajankohdat raskaudelle osuivat niin hyvin yhteen. Suurin helpotus on tieto, että en ollut väärässä. Lapseni on minun ja näin myös naiseni haluaa ajatella eikä halua ikinä sekoittaa lapsemme päätä turhalla tiedolla. En tiedä kuitenkaan monta kertaa tällöin pettämistä kävi, mutta en koe sitä tärkeänä, vaan sen, että puolisoni sen myönsi ja selkeästi katui, koska ei halunnut kertoa minulle menettämisen pelossa. Seuraavana päivänä kannustin häntä kysymyään itseltäni häntä vaivaavasta asiasta ja hän kysyi, myönsin pettämisen, ja hän musertui täysin. Selkeästi katkeroitui ja vaati minua olemaan vain hiljaa ja koskematta. Meni päivä ja olimme taas puheväleissä.
Tosiaan tilanne on raaastava. En tiedä pitäisikö elää toivossa vai siirtyä eteenpäin. Koen kuitenkin, että terapia yksin ja erikseen on välttämätöntä molempien tunteiden purkamiseksi ja itsensätutkiskelun kannalta. Tiedän, että rakastan tätä ihmistä aivan älyttömästä. Olemme jakaneet paljon muutakin kuin omia kriisejä, eli toistemme kriisejä ja läheistemme kuolemia ja olemme tukeneet niissä aina toisiamme ja osoittaneet ymmärrystä. Meillä on myös täysin samat arvot lapsen kasvatusta ajatellen ja tuntuu, että tämän kriisin myötä olemme myös löytäneet samoja arvoja itsestämme jotka aiemmin luulimme olevan täysin erilaisia. Raskainta minulle tosiaan on, että kolmas osapuoli on toinen yöpaikka, vaikka vain kerran viikossa. Jotenkin kuitenkin haluaisin jonkun rajan vetää asiallisesti tai kokeilla reaktiota, jos häippäsen vaikka joskus pariksi yöksi pois itsekkin. Kuitenkin lapselle emme halua vielä kertoa emmekä sukulaisille (vain muutamille, jotka molemmat ovat valinneet ns. tukihenkilöikseen). Koen, että olemme molemmat olleet vain hukassa olevia sieluja ja olemme turruttaneet omaa pahaa oloamme toisillamme ja tehneet ison määrän virheitä toisillemme ja toistemme kustannuksella.. pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä..
Tässä nyt niin kattavasti kuin suinkaan tunnekuohuissa sain kirjoitettua.. Vastaan mielelläni lisäkysymyksiin jos jotain aukkoja jäi.. En ole luopunut toivosta, mutta missä menee raja? Onko puolisoni itsetunto ja sen korjaaminen loputon tie? Onko joku ollut lähellekkään samanlaisessa tilanteessa ja päätynyt johonkin ratkaisuun, joka on ollut hyvä päätös useamman vuoden jälkeen TAI onko joku vaan lähtenyt ns. tehnyt päätöksen toisen puolesta ja sittemmin jompikumpi katunut tai molemmat?
Huhhuh kun teki hyvää avautua…
😭
10vuodensolmu kirjoitti 28.2.2017 22:35
Olen tänään pohtinut paljon puolisoani ihmisenä ja hänen omia koettelemuksia ja omaa sinisilmäidyyttä ja omia huonoja puoliani ja luonteidemme eroavaisuuksia. Jotenkin minulla on vahva usko että tässä on suurin syy edelleen hänen huono itsetunto kuten aiemmissakin asioissa ja lääkärikin juuri diagnosoi hänet syvästi masentuneeksi. Samalla uskon hänen käyvn läpi ikäkriisiä ja että haluaa vapautta jota tuskin on koskaan saanut. Tåmän vuoksi haluan pysyä hänen rinnallaan ja osoittaan tukeani vaikka emme olisikaan saman katon alla. Pelkään hänen romahtavan jossain vaiheessa mutta.oma terveys ei antanut enää periksi olla tukena tälläisessä tilanteessa varsinkaan, kun tarjoamani apu ei kelvannut aiempien kriisien yhteydessä. Muutan siis erilleen ja toivon puolisoni jatkavan terapiaa ja tajuava sitä kautta meidän hyvät asiat oman pahan olonsa alta..
Olen ajatellut, että miehen ikäkriisi ajoi myös meidän suhteemme kriisiin ja pakotti katsomaan elämää uusin silmin. Pakotti myös minut muuttumaan ja niin hurjaa kuin se pari vuotta olikin, olisiko vähempi muuttanut mitään?
Olen aina ollut meidän suhteessamme se vahvempi, kannatellut miestä menneissä kriiseissä ja matalapaineissa. Mutta tällainen voi kääntyä itseään vastaankin, jos toinen hoitaa asiat tai ainakin on tietävinään, miten ne pitäisi hoitaa... Voin kuvitella sen tuntuvan jopa painostavalta?
😀
Ehkä mieheni piti riuhtaista itsensä irti, saada jotain omaa, kuten hän jossain vaiheessa sanoikin. Miksi sillä "omalla" pitää rikkoa tai sekoittaa omaa ja läheisten elämää, sitä kai ei kukaan ulkopuolelta voi sanoa? Josko tämä oman elämänsä sankari sitä osaa sanoa itsekään.
Meille pariterapiassa suoraan suositeltiin erillään asumista, mutta siinä tilanteessa kumpikaan ei ollut siihen valmis. Ei mieskään, vaikka olisi tällöin saanut vapautensa... Mutta jotain kai jäi itämään varsinkin, kun huomasin etten tule enää nähdyksi tai kuulluksi ja jollain tasolla joudun kilpailemaan paikastani parisuhteessa. Siihen en lopuksi enää voinut suostua, koska oma pää olisi hajonnut entisestään. Kyllä se etäisyys vain selkiytti molemmille, mitä halutaan. Ja jos se olisi ollut elämä erillään, se olisi sitten mennyt niin.
Mutta aika lohdullista on, että aika tehnee tehtävänsä teilläkin, suuntaan tai toiseen? On hienoa, että jaksat ajatella ja tukea myös puolisoasi kaiken jälkeen ja edelleen. Mutta väkisin ei mitään saa kuntoon. Hänen on varmaan käytävä oma polkunsa, mutta toivottavasti löydätte vielä yhteisenkin polunpätkän. Pidä nyt huolta itsestäsi ja lapsesta. Yrittäkää pitää hänen elämänsä mahdollisimman paljon kiinni rutiineissa ja että hän saa kokea olevansa tärkeä ja ainutlaatuinen.
🙂👍 Puolen vuoden päästä olette jo viisaampia... 🙂🌻
Hienoa tsemppausta, tänks 🙂👍
Sen verran myös kysyisin, että kun olitte erossa, niin pidittekö paljon yhteyttä? Jos piditte, oliko se enemmän sinun vai puolisosi puolelta? Oliko päivittäistä? Jonkin sortin "varmisteluja puolison tekemisistä?
Puolisoni koko ajan toistaaa että "miksi puhut viimeisistä illoista ja viimeisistä haleista ym. kun muutat vain muutaman kilometrin päähän?". Olen hänelle sanonut, että niin kauan kuin toinen juttu jatkuu niin koen järkeväksi oman mieleni kannalta olla pitämättä liikaa yhteyttä... kontaktin suhteen en ole tehnyt päätöstä.. seksi ainakin tuntuisi jotenkin kyseenalaiselta ennen kuin toinen juttu on loppu, jos se loppuu edes koskaan... Lapseen liittyvät asiat toki, mutta en tiedä onko järkevää tekstailla jatkuvasti puolison kanssa. Hän selkeästi sitä haluaa aina kun ollaan hetki erossa (jos ei ole kolmannen osapuolen kanssa), mutta koen siinäkin että se hankaloittaa hänen omien tunteiden selvittämistä.. Toki pelkään myös, että sulkemalla hänet pois muuten paitsi lapseen liittyvissä asioissa, voi hän myös romuttua ja sitä kautta alkaa muodostaa huonoja asioita päässään minuun liittyen..
Jotenkin hänestä näkyy se, että hänen on saatava olla jonkun kanssa nyt lähekkäin, on se sitten kolmas osapuoli tai minä. Työpäivän jälkeen hän halailee ja koskettelee mutta iltaa kohden muuttuu aivan erilaiseksi, ihan kuin naamani alkaisi jo muutamien tuntien päästä ketuttamaan uudestaan... Kyllä tuo muutto-siirto alkaa tosiaan tuntua 100% oikealta ratkaisulta tässä tilanteessa..
Voin toki kertoa yhteydenpidosta vain meidän tapauksessamme. Eihän siihen olekaan mitään "sääntöä", mentävä fiiliksellä... Yhtälailla ei kukaan ulkopuolelta voi sanoa, että tee näin tai noin. Siihen sitten vain kypsyy?
Aluksi otin selkeän eron ja viestimme vain pakolliset asiat. En kysellyt menojaan enkä varsinkaan kertonut omiani. Se oli aika outoa... Itsekseni sitten itkeskelin, miksi elämän pitää olla tällaista.
Miehellä alkoi vapaus, jota hän vietti aluksi juoman kanssa
☹️ koska se oli nyt mahdollista. En ole tähän päivään mennessä kysynyt oliko nainen kuvioissa. Enkä tee sillä tiedolla mitään. En varmistellut menojaan, koska päätin lopettaa painostamisen päätöksen tekoon. Ihan siis päätin niin. Kerroin kyllä muuttaessani, että haluaisin elää yhdessä, mutta tyyli millä mentiin ei ollut enää minua varten. Halusin olla ainoa nainen mieheni elämässä ja jos se ei ole mahdollista, joudun nostamaan kytkintä. En voi antaa kohdella itseäni niin. Toki täältäkin voit lukea monenlaisia tapoja elää parisuhteessa eikä siis ole yhtä ainoaa oikeaa. Mutta jos parisuhteessaan voi huonosti vaikka kuinka toista rakastaa, saa myös itse tehdä ratkaisuja oman hyvinvoinnin turvaamiseksi. Ihmiset tekevät virheitä ja on annettava aikaa, mutta itsensä kanssa eniten pitää tulla toimeen?
Kun viestittely meillä sitten tiheni päivittäiseksi ehkä parin kuukauden kuluttua (ja muutenkin), se oli pääasiassa aina miehen aloitteesta. Emme käyneet viesteillä pitkiä keskusteluja, koska minä olen kova kirjoittamaan, mies ei. Kerroin, että olen olemassa ja jossain kohti mies alkoi sitten taas tukeutua minuun. Pidimme kuitenkin etäisyyttä, koska minä halusin oppia tuntemaan itseni ja toki olin itsekin sen verran rikki, että tarvitsin etäisyyden ja tilan miettiä asioita.
Sovimme jossain kohti, kun mies teki tiettyjä ratkaisuja elämässään, että katsomme tilanteen puolen vuoden kuluttua. Vielä pitkään olin epäileväinen, vaikka halusin palata yhteen. Kävimme paljon hyviä keskusteluja, teimme asioita yhdessä... Kävimme treffeillä, tavallaan siis seurustelimme
😋
Mutta kokemuksia rikkaampia olemme. Arvostamme nyt tätä hetkeä ja panostamme siihen. Tulevaisuutta ei voi tietää miltään osin, joten...🙂🌻
Vähän päivitystä tilanteeseen..
Aivan kuin kohtalo jotenkin yrittäisi helpottaa omaa oloani ja antaa vastauksia, joita en puolisoltani saa. Seuraavan asian jälkeen jonka valotan, on aika selvää että omat veikkaukseni puolisoni itsetunto ongelmista ovat saamassa sinetin ja se mitä hän nykytilanteesta kertoo on suoraa valehtelua ja manipulointia ja kiltteyteni hyväksi käyttöä.
Eräs ystäväni lähetti kuvaviestin puolisoni Tinder-profiilista. En aluksi ollut uskoa silmiäni; ihminen, joka aina vakuutteli olevansa arka ja ei helposti paljasta itseään muille onkin kyennyt hakemaan seuraa Tinderistä. Ahdistavinta kuvassa on se, että taustalla näkyvä seinä muistuttaa edellisen kotimme seinää.. Nyt pyörii vaan mielessä viha ja ajatus siitä että lähettäisin saman kuvan tämän hetkiselle "kolmannelle osapuolelle" ,mutta ehkä lapsen huoltajuusasioita ajatellen en tätä tee, ettei lähdetä sotajalalle. Puolisolleni toki ehdottomasti tämän aion kertoa... Saa nähdä mikä on reaktio. Kuitenkin profiilihan on edelleen aktiivinen, koska sen sieltä voi löytää. Näin ollen hän myös saa edelleen viestejä ja selittää vielä paremmin, miksi hän roikkuu facebookissa ja viestittelee ties kenen kanssa eli pelko on nyt, että on muitakin virityksiä paitsi tämä kolmas osapuoli. Tosin en usko että on muita nähnyt nyt 2kk aikana, koska olen hyvin perillä hänen menemisistään. Kuitenkin jonkinlainen "markkina-arvon" mittaus on selkeästi koko ajan ollut käynnissä..
Kyllä ihmiset ovat henkisesti sairaita ja sen siiviittämänä näköjään tekemään ihan mitä tahansa jotta pahaa oloa saa purettua.. puolisoni kohdalla näköjään seksin saaminen ja huomion kerääminen on hänelle tapa purkaa ahdistustaan ja hukuttaa itsetunnon ongelmat siihen... Nyt olo on todella, todella sekava... saa nähdä miten puoliso reagoi illalla palatessaaan kolmannen osapuolen luota..
10vuodensolmu kirjoitti 5.3.2017 13:21
Vähän päivitystä tilanteeseen..
Aivan kuin kohtalo jotenkin yrittäisi helpottaa omaa oloani ja antaa vastauksia, joita en puolisoltani saa. Seuraavan asian jälkeen jonka valotan, on aika selvää että omat veikkaukseni puolisoni itsetunto ongelmista ovat saamassa sinetin ja se mitä hän nykytilanteesta kertoo on suoraa valehtelua ja manipulointia ja kiltteyteni hyväksi käyttöä.
Eräs ystäväni lähetti kuvaviestin puolisoni Tinder-profiilista. En aluksi ollut uskoa silmiäni; ihminen, joka aina vakuutteli olevansa arka ja ei helposti paljasta itseään muille onkin kyennyt hakemaan seuraa Tinderistä. Ahdistavinta kuvassa on se, että taustalla näkyvä seinä muistuttaa edellisen kotimme seinää.. Nyt pyörii vaan mielessä viha ja ajatus siitä että lähettäisin saman kuvan tämän hetkiselle "kolmannelle osapuolelle" ,mutta ehkä lapsen huoltajuusasioita ajatellen en tätä tee, ettei lähdetä sotajalalle. Puolisolleni toki ehdottomasti tämän aion kertoa... Saa nähdä mikä on reaktio. Kuitenkin profiilihan on edelleen aktiivinen, koska sen sieltä voi löytää. Näin ollen hän myös saa edelleen viestejä ja selittää vielä paremmin, miksi hän roikkuu facebookissa ja viestittelee ties kenen kanssa eli pelko on nyt, että on muitakin virityksiä paitsi tämä kolmas osapuoli. Tosin en usko että on muita nähnyt nyt 2kk aikana, koska olen hyvin perillä hänen menemisistään. Kuitenkin jonkinlainen "markkina-arvon" mittaus on selkeästi koko ajan ollut käynnissä..
Kyllä ihmiset ovat henkisesti sairaita ja sen siiviittämänä näköjään tekemään ihan mitä tahansa jotta pahaa oloa saa purettua.. puolisoni kohdalla näköjään seksin saaminen ja huomion kerääminen on hänelle tapa purkaa ahdistustaan ja hukuttaa itsetunnon ongelmat siihen... Nyt olo on todella, todella sekava... saa nähdä miten puoliso reagoi illalla palatessaaan kolmannen osapuolen luota..
Vedetäänpä takasin. Järkytyksestä toivuttuani aloin tutkailemaan kuvaa tarkemmin ja vertaamaan muihin valokuviimme. Siis kävi ilmi että EI ole sama henkilö. SIis miten voi ollakkin sama etunimi ja täysin samanlaisia vaatetutksia mutta ei esim tiettyjä lävistyksiä ja ikä heittää vuodella. Siis aivan käsittämätöntä miten voikin olla NOINKIN samannäköinen henkilö siis kaikinpuolin. Tässä tilassa mieli tietenkin halusi heti tehdä päätöksen että se on hän, mutta huhhuh...
Huhhuh.. nyt kulunut 2kk tapahtuneesta ja ohhoh mitä asioita onkan omassa pääkopassa käsitelty.. kommentteja kaipaisin..
Muutin tosiaan viikko sitten omilleni. Lapsen hoitoon liittyvät asiat ja muutto meni riidattomasti ja exäni auttoi muutossa ja jäi lapsen kanssa yöksi. Olen itse pohtinut omaa elämääni ihan ruohonjuuritasolta asti ja ravannut terapiassa. Olen tunnistanut itsestäni edelleen lieviä narsismin piirteitä, jotka olivat vahvimmillaan aivan meidän suhteemme alussa (tietynlaista alistamista ja "usein oikeassa olemista". Väkivaltaa suhteen alkuvuosina oli molemminpuolin muutaman kerran. Yleensä se oli kuitenkin lievää ja jos voi sanoa että "oli hyvä syy" (vaikka väkivalta ei ikinä ole ok), sillä riidat alkoivat joko puolisoni ekoista uskottomuuksista. Näistä väkivaltaisuuksista ei kummallekkaan tullut mitään jälkiä tms kroppaan. Olen myös puolisoltani kysynyt että eihän hänelle ole niistä asioista jäänyt mitään pahaa oloa ja totesi vaan että se on kaikista ongelmista pienin asia (3-4 kertaa 10vuoden aikana ja osumia vaihdeltiin, ollaan molemmat vahvoja luonteita..).
Syy miksi avasin tämän viestin tälläisellä "alkusoitolla" niin..
.. Tässä tosiaan oltuani yksin öitä ja muutenkin puituani ensin terapiassa "petetyksi ja jätetyksi" koetut tunteeni olen siirtynyt jälleen miettimään omaa itseäni ja omaa toimintaani. Tätä samaa mietin vuosia sitten kun tosiaan itse jätin puolisoni ja palasin hänen luokse. Tämän vuoksi viimeiset 3vuotta olen oikeasti kokenut muuttuneeni, joskin nyt pieniä riitoja ollut. Ilmeisesti kuitenkin puolisoni ei niistä asioista (omista virheistään ja minun käytöksestä) ole päässyt ikinä yli. Oma isäni oli omaa äitiäni kohtaan todella väkivaltainen ja nyt puhuttuani äitini kanssa enemmän asiasta ja käytyäni isäni luona olen tajunnut, että isäni oli erittäin, erittäin narsistinen ja todella väkivaltainen (mm. mursi äitini kylkiluut, hakkasi päätä patteriin ym ja petti todella räikeästi). Äitini on todella hyvä ihminen ja hyväuskoinen.. Hän eli isäni kanssa 6 vuotta.. Isäni oli myös huono isä minulle, ei väkivaltainen ollenkaan, mutta hän aina petti lupauksensa ja vei minua kuppiloihin mukanaan kun piti mennä uimahalliin.
Olen useasti syyttänyt itseäni ja elänyt ns. isäni varjossa näiden asioiden suhteen. Olen myös tunnistanut erilaisia addiktioita itsessäni tai siis sanotaanko, että olen sanonut ne ääneen terapiassa ja alkanut selvittämään niitä.. osa näistä on vaikuttanut toki myös suhteeseeni...(lukuunottamatta päihteet, niissä minulla ei ole ollut addiktioita, varmaan koska olen nähnyt isäni väärät teot, myöskin lapseni pitää minua todella hyvänä isänä ja meillä on hyvä isä-tytär suhde). Kuitenkin tämän kriisin myötä taas alan ruoskimaan itseäni siitä että suhteen alkuaikojen narsismini vaikeuttaa varmasti puolisoni päätöksen tekoa. Hän kuitenkin omaa paljon samanlaisia piirteitä (jopa narsismia) mutta hän ei sitä myönnä. Jotenkin tuntuu, että hänellä on niin paha olo, että ei näe meidän suhteessamme nyt mitään hyvää, vaikka varmasti näkeekin, mutta se on vaan se oma tunne ja itseni syyllistäminen, joka saa varmaan minut tuntemaan niin (?).
Mutta tosiaan, muutosta nyt viikko. Heti muuton jälkeen puolisoni tuntuu jotenkin etääntyneen, ei ainakaan osoita ikävää. Tavannut toisen osapuolen pari kertaa (ei kuitenkaan älytöntä ryntäystä sinne suuntaan). Työpaikalla hän haluaa minua nähdä ruokailun merkeissä ja muutenkin kyllä tuntuu olevan kiinnostunut menemisistäni ja kuulumisistani. Kuitenkin ajoittain se tuo minulle myös sellaisen "toivon kipinän" joka taas pudottaa minut päivä toisensa jälkeen ja varsinkin silloin, kun hän meneekin toisen luo. Varmasti puolisoni on sekaisin edelleen, mutta varmaan minun pitää varautua pahimpaan tai ainakin erilaiseen ajanjaksoon?
Aaltoilen jatkuvasti kysymyksen äärellä: Odotanko ja latelen kohteliaisuuksia ja yritän puhua tunteistani vaikka puolisoni ei selkeästi ole valmis vastaanottamaan ihan kaikkea dataa tai varsinkaan vastaamaan kysymyksiini VAI sanonko suoraselkäisesti, että jatkossa hoidamme vain pakolliset asiat ja seuraavan kerran kun olemme yhdessä muutoin kuin lapsen hoitokuvioiden vuoksi, on aloitteen tultava sinun (exäni) aloitteesta.
Jälkimmäinen tuntuu jotenkin parhaalta vaihtoehdolta jos ajattelen omaa mielenterveyttäni, mutta sitten taas hiipii pelko puolisoni osalta, että miten hän selviää.. Hänellä tuntuu olevan todella raskasta ja selkeästi tarvitsee edelleen tukeani eikä halua minua täysin pois elämästään.. "entisessä" kodissammekin hän on säilyttänyt jättämäni viestilaput ja rakkaudentunnustus-tekstit joita jättelin aina ennen liitutaululle. Myös yhteinen valokuvamme on edelleen seinällä ja hän halusi sen minulta takaisin..
Eniten mietityttää kun hän toissapäivänä minulle viestillä totesi, että "minulla on usein tunne että tekisi mieli vaan luovuttaa ja palata luoksesi, mutta sitten pelkään että ongelmat vain olisivat pahemmat". Tuo lause huolestuttaa, koska olemme kuitenkin puhuneet paljon siitä miten paljon työtä suhteen eteen olisi tehtävä mutta itse olisin sen valmis tekemään. Hän ei suostu kommentoimaan mitä tarkalleen tarkoittaa "luovuttamisella": sitä että luovuttaa itsensä suhteen, vai sen toisen osapuolen suhteen koska ei jaksa rakentaa uuttakaan suhdetta..
Haluaisin niin jotenkin päästää irti puolisostani ihan vaan hänen itsensä parasta ajatellen, vaikka en itse sitä haluaisi.. pelkään että hän tekee päätöksiä muuten ihan vääristä syistä.. Tiedän että siitä tulisi minulle raskas matka, mutta ajoittain olen todella luottavaisin mielin, että hän palaisi luokseni myöhemmin kun tajuaisi, että meidän suhteemme ongelmat eivät ole meidän välisessä tunteessa, vaan asioissa ja tapahtumissa, jotka ovat pilanneet suhteemme (salaisuudet ja luottamuksen puute). Tiedän että tuo luottamus ja sen takaisin saaminen on iso asia ja olisi sitä meill molemmille, mutta kyllä se uuden parisuhteen kasaaminen ja ylipäänsä oikean ihmisen löytäminen tämän jälkeen saati tällä hetkellä tuntuu itselleni todella kaukaiselta ajatukselta.. Kuten sen silloin poissaollessani tajusinkin, että haluan olla puolisoni kanssa ja haluan sitä edelleen, vaikka onkin minun vuoro kärsiä niin sanotusti..
Onko kellään kokemusta vastaavista tunnetiloista (joko minun tai puolisoni näkökulmasta tai molemmista, kuten minulla..) ? Jokainen juttu on yksilöllinen, mutta kuitenkin loppupeleissä useiden juttujen lukemisen jälkeen ja omien "seikkailujeni ja asioiden tajuamisieni" jälkeen kuitenkin tuntuu, että nämä asiat noudattavat kuitenkin jonkinlaista "kaavaa" ja asiat tapahtuvat jokseenkin samalla tavalla, vaikka siihen käytettävä aika onkin jokseenkin yksilöllinen käsite..
Nyt sitten oikeasti kaipaan vinkkejä miten selvitä seuraavasta... eli vähän taustaa viime viikoista..
Tosiaan 1,5 viikkoa sitten muutin omilleni. Tämän jälkeen keskustelu ollut päivittäistä ja kumppanini on vaikea puhua kanssani tunteistaan. Tämä aiheutti sen, että hän pyysi luovuttamaan "entisen" kotimme avaimen hänelle. En siis penkonut tavaroita tai mitään mutta olen päivittäin kysynyt asioita varmasti hänen väsymykseen asti.
Tänään tuli itselle pudotus kovaa ja korkealta.. Puolisoni oli ensin käynyt lääkärissä taas juttelemassa olostansa ja kertoi minulle, että lääkäri ohjeisti häntä vastaamasta viesteihini jos ne ovat näitä "toistoja" jotka ahdistavat puolisoani (jos laitan ajatuksia hänen päähän ja tahattomasti pyydän päätöksiä, vaikka en niitä pyydä, mutta hän kokee kysymykset niin). Noh, tämän jälkeen sanoin että siinä tapauksessa varmaan ei kannata niin paljon nähdäkkään, jottei minullekkin tule ikävä ja alan aina silloin herkimmin laittamaan viestejä..
Lähdettyäni tämän tilanteen jälkeen (vein lapsen tarhasta äidin luo) hän ilmoitti perään viestillä että ei halunnut pahaa tai muutakaan mutta hänellä on vaan tosi huono olla. Tähän perään hän kertoi, että kolmas osapuoli olikin nyt sitten tänään tulossa kahville ja painotti, että vain kahville. Itseäni alkoi heti ahdistamaan ja romutuin. Exäni oli juuri ennen muuttoani minulle luvanut, että ei pyydä kyseistä henkilöä käymään näin tuoreeltaan VARSINKAAN jos meidän yhteinen lapsemme on kotona. On jotenkin ahdistava ajatus, että kotiimme jossa on valokuvamme ja yhteinen lapsemme, hän tuo hänelle ja minulle vieraan henkilön. En itse olisi ikinä voinut vuosi taaksenpäin omassa tilanteessani edes harkita moista asiaa. Nyt koen, että hän toimii täysin vastoin sopimustamme ja ei kunnioita minua tällä hetkellä kovinkaan paljon.. Tulee heti tunne että nyt "testaillaan vähän" miltä tämän henkilön tulo samaiseen kotiin saa hänet itsensä tuntemaan, hän ei tietenkään asiaa näe näin eikä allekirjoita pelkoani.
Jotenkin pelkään että tämä on vasta alkua.. pelkään että nyt vauhti vaan kiihtyy tämän toisen kanssa ja jopa niin, että joku saa vielä kärsiä (toki minä henkisesti eniten, mutta myös lapseni, jos tämä vierailu yleistyy). Nyt hän esitteli ihan kaverina henkilön ja sanoi että minun ei pitäisi miettiä nyt liikoja, tämä on vain kahvittelu, ei mitään muuta. Vaikea vaan olla miettimättä, koska asiat ovat edenneet tismalleen kuten olen pelännytkin, ainut ero, että vain nopeammin kuin olisin voinut kuvitella.. Niin ja lisäyksenä, että juuri toissayönä eksäni kutsui minut yöksi kotiin ja nukuimme yhdessä.. sain ehkä jonkin pienen "toivon kipinän" siitä ja nyt sitten pudotettiin oikeen kunnolla alas...
Onko kellään mitään neuvoja antaa? Mitä tämän jälkeen voi odottaa tai miten tulisi toimia? Minkälaisia kokemuksia teillä on ? Olen nyt täysin shokissa.. maailmani romahti täysin.. nyt on entistä raskaampi olo.. onneksi psykiatri on yli huomenna , nyt ollut 2 viikkoa taukoa terapiasta koska odotan pääsyä Kelan-kustantamaan hoitoon, jotta saan 2 kertaa viikossa käytyä (diagnosoitu masennus)..
Apuja kaivataan! Stressaanko turhaan vai pitäisikö varautua pahimpaan... ?? Nyt tunne, että 10,5 vuotta menee kyllä todella nopeaan tahtiin maton alle ☹️(
Olen pahoillani puolestasi, mutta mielestäni et voi asioihin juuri vaikuttaa. Vaikka olisit itse valmis yrittämään uudelleen, et voi vaatia puolisoltasi sitä samaa. Et voi saada sitä ajatusta hänen päähänsä. Vaikka tiedät, ettei uusi suhde hänen oloaan pidemmällä tähtäimellä helpottane, et voi mitään. Sääli, surku, mutta näin se vain on. Hän tekee omat päätöksensä. Olet kertonut hänelle rehellisesti, miltä sinusta tuntuu, mutta enempää et voi tehdä.
Usein ajatellaan, että kun itse muuttaa käytöstään ja panostaa suhteeseen, se saa toisenkin näkemään, että suhde on säilyttämisen arvoinen. Tai että pettäminen/lähteminen suhteesta johtuu aina suhteen ongelmista ja on paikattavissa yrittämällä kovemmin. Mutta ei se niin (aina) mene. Joskus kyse on ihmisen henkilökohtaisesta kriisistä tai kasvusta, miten sen nyt ottaa. Siihen muilla on loppujen lopuksi kovin vähän vaikutusvaltaa. Olisi parasta yrittää nojata taaksepäin, ottaa mukava asento ja seurata taustalta. Eli vetäytyä, kun puheet ja teot eivät näytä vaikuttavan, ja yrittää tehdä oma elämänsä mahdollisimman mukavaksi toisen toiminnasta riippumatta.
Ei ole helppoa, ei tunnu reilulta, mutta mitä muutakaan voi tehdä?
Päivitystä tilanteeseeni ja tuntemuksiani... Arvostaisin kommentteja...
Tosiaan, nyt tässä asustellut 1,5kk yksin. Tunnetilat vuoristorataa, terapia rullaa taustalla ja eroseminaarissa puolessa välissä.
Tosiaan aikalaillahan tuo exän toiminta on vastannut "pelkojani"... Nyt vain puntaroin että mistä on todella kyse.. Ainakin se on tullut selväksi, että minä olen omalla "tutkimusmatkallani" toiminut omien arvojeni mukaisesti ja ehkä empaattisella tavalla toista kohtaan, kuitenkin.
Viime viikolla tuli itselle henkinen takaisku, kun tajusin (exä jätti kertomatta) että "uusi" tuttavuus oli yötä meidän entisessä eli exäni ja lapseni nykyisessä asunnossa (lapsi ei ollut paikalla, oli minun luonani)... Jotenkin tuli heti olo etten tunne exääni ollenkaan.. Tähän asti hän on koko ajan vakuutellut "kuinka vaikeaa tämä on hänelle", "en tiedä enkä ole päättänyt mitään, anna aikaa" ja "oikeasti teen töitä itseni kanssa ja mietin erityisesti mitä kaikkea olen sinulle takavuosina aiheuttanut". Nyt tuntuu todella pahalta, että hän pystyy 6 viikkoa muuttoni jälkeen pyytää miehen nukkumaan entiseen yhteiseen makuuhuoneeseen ja arvata saattaa mitä siellä tapahtuu.. Suhteemme aikana hän oli aina nimenomaan se, joka ei halunnut ketään ihmisiä asuntoomme, jotka koki uhkaksi ja muutenkin koti oli todella "pyhä" hänelle, kuten minullekkin. Exäni pitää kuitenkin seinällä meistä kuvia, kantaa laukussaan kirjoittamiani kirjeitä ja valokuvia etc. mutta samalla toimii näin. Osaako joku kommentoida mistä kyse? Olen yrittänyt häntä edelleen saada sanomaan minulle että "ole kiltti ja sano minulle jos haluat minut unohtaa, onko tämä sitä?", koska itselleni herää tuosta "uusi tuttavuus vanhan tilalle + vanhan jäänteet jatkuvasti muistuttamassa"-yhtälöstä, että hän yrittää kohdata minun menettämisen/lopullisen jättämisen... Hänen omien sanojensa mukaan hän haluaa pitää hyvät muistot esillä, jotta ehkä saisi "sen tunteen" ja alkaisi taas uskoa meihin.
Jotenkin koko yhtälö on outo. Joko exäni pelaa kahteen suuntaan todella räikeästi (puhuu pehmosia molemmille, myös uudelle) tai sitten uusi tuttavuus tietää ja tukee minusta yli pääsemisessä ja pyrkii ymmärtämään esim. valokuvia seinillä ym. ym. ja minun näkemistäni.
Toinen huolestuttava asia tapahtui 3 viikkoa sitten... Olin exäni kanssa ulkona ja juttelimme asioita. Joimme ja meillä oli ihan kivaa yhdessä.. sitten ilta kaatui siihen, kun näin hänen näppäilevän uudelle tuttavuudelle. Tämä näppäily ei ole poikkeavaa enkä muuten olisi asiaan takertunut, mutta näin puhelimessa että hän oli nimennyt entisen "etunimi" sijaan "raksu<3<3" tms vastaavaa.. Kysyin heti, että "noinko vähän aikaa siihen meni, vaikka sanoit ettet rakasta häntä?" johon tokaisi "Ei se oli niin kuin kuvittelet, asia ei ole niin yksinkertainen" jonka jälkeen romutuin täysin ja lähdin pois baarista.. Pihalla hän lohdutteli minua ja lopuksi tuli luokseni yöksi. Samassa yhteydessä hän mainitsi että uusi tuttavuus tietää että hän on minun kanssa ja ei oikein tykännyt asiasta, joten pommitteli viesteillä pitkin iltaa. Lopuksi minun luoksi yöksi tultuaan olimme intiimisti yhdessä.. Samassa yhteydessä hän pyysi minulta "etten kertoisi uudelle tuttavuudelle, että exä jäi luokseni yöksi".
Aamulla olo oli todella hämmentävä. Toinen puoli minusta oli iloinen ja sainhan fyysisen kontaktin kuukausien jälkeen rakastamani ihmisen kanssa, mutta toinen puoli katsoi exääni oudoksuen: Jatkuutko tämä nyt vaan samaa rataa, vai oliko tämä käännekohta? Noh.. jatkunut samaa rataa.. Nyt exä ei edelleenkään suostu puhumaan ja hänellä on jo yksi valhe uutta kumppania kohtaan kasassa: Pettäminen. Tämän hän tiedostaa itsekkin...
En ole niin pikkusieluinen, että ilmottaisin uudelle tuttavuudelle, että näin on käynyt. Uskon myös että tämä on asia joka hänen on itse käsiteltävä (exäni siis) että jos jatkaa, kertooko hänelle vai mitä ikinä tekeekään. Luulisi kuitenkin että 11v kokemuksen pohjalta ei kannattaisi kovin pitkään tuota salaisuutta kantaa... Ei voi ikinä tietää miten asiat tästä vuosien varrella muuttuvat..
Itsessäni tämä käynnisti suuret epäilyt exäni vilpittömyydestä ja siitä, että taidan todellakin olla vain joku "varalla" oleva vaihtoehto, jos juttu uuden kanssa ei toimi kun itsetunto exällä on todella huono, niin on helppo palata sitten minun luokse. Jotenkin samaan aikaan säälin toista ja samaan aikaan vihaan, koska toiminta on arvomaailmaani vastaan monessakin mielessä. Toinen asia jota exäni välttelee, on asian / tilanteen lopullinen läpikäynti lapsen kanssa tyyliin "Isä ei tule välttämättä enää takaisin ja nyt äitin kanssa saattaa välillä liikkua äidin uusi kaveri" tms. vastaavaa. Tämä on mielestäni lapsen kannalta erityisen tärkeää, mutta exäni ei ymmärrä sen merkitystä, että lapsi elää epätietoisuudessa ja isän paikalla hyppää joku hahmo joka on läheinen äidille, kuten isä oli.
Tiedän, että minun pitäisi vaan mennä eteenpäin, mutta on vaikeaa kun ei erota valehteleeko exä ja onko hän muuttunut. Jotenkin keskusteluissa kuitenkin häneltä tulee jonkin asteisia toivoa viljeleviä lauseita kuten "Ei sussa ole vika.." "En mä halua sanoa että toivo on mennyt enkä halua heittää valokuvia pois" "Älä ajattele noin pitkälle, en minäkään niin tee" ym eri muodoissa. Kuitenkin kaikki vastaukset ovat sellaisia, että ne jättävät aina minut ns. roikkumaan epätietoisuuteen.
Luottamus tässä kärsii koko ajan se on selvä, mutta niin vaikea erottaa että mistä on oikeasti kyse ja onko tämä ihan loputon suo... Vaikea myöskään olla kylmä ja sanoa tylysti "suksi elämästäni", kun olen itse käynyt läpi oman seikkailuni, vaikkakin mielestäni huomattavasti "huomaavaisemmin" ja niin, etten loukkaisi exäni tunteita. Exä onnistuu loukkaamaan tunteitani 1-2 viikoin välein aina, kun tekee uusia liikkeitä... Hyvä ystäväni sanoi, että "exäsi sanoo ettei ole tehnyt päätöksiä, mutta hän tekee teoillaan niitä koko ajan" ja se oli hyvin lohkaistu...
Miten muut näkevät? Onko kokemuksia ja miten loppukädessä on käynyt? Onko käytös vain edelleen huonon itsetunnon omaavan empatian puutteesta kärsivän ihmisen manipuloivaa käytöstä? Vai miettisikö exä ihan oikeasti asioita ja yhteenpaluuta? Vai olenko vain varalla?
Vai eikö hän kestä nähdä minua rikkinäisenä koska kohtaisi samalla silmästä silmään aiheuttamansa tuskan ja kuvittelee, että minulle se olisi helpompaa (vaikka niin ei tosiaan ole).? Olen kaikkia edellä mainittuja vaihtoehtoja häneltä kysynyt ja mihinkään hän ei halua vastata... Olen erityisesti painottanut, että EN halua hänen roikottavan minua koska kärsin siitä kaikkein eniten ja että en suutu, jos hän sanoo kaiken olevan ohi lopullisesti koska haluan hänen kuitenkin olevan onnellinen teki hän minkä ratkaisun tahansa...
Silmin nähden hän voi huonosti ja on väsynyt... kuitenkin on voimia nähdä uutta tuttavuutta.. Terapiassa omien sanojensa mukaan käy mutta viimeisestäkin kerrasta 3 viikkoa ja uuden ajan varaamista tuntuu siirtävän tuon tuosta.. Asiahan ei mulle kuulu, mutta olen huolissani lapseni äidistä. Eniten tosiaan askarruttaa tuo tapa keskustella ja sitä seuraavat teot, joka muistuttaa koko 11 vuoden suhdettamme, eli: Mistään exä ei tunnu olevan tilivelvollinen eikä velvollinen selittämään tekosiaan (siis muutkin tapahtumat kuin tämä kriisi), mutta aina halusi minusta tietää kaiken jokaista yksityiskohtaa myöden.
Tiedän, että tämä satuttaa sinua: en näe tilanteessanne edellytyksiä suhteen jatkumiselle. Luulen, ettei eksäsi tahallaan sinua roikota eikä oikeasti halua sinulle pahaa. Hän ei vain tällä hetkellä pysty muuhun, kun ei itsekään tunnu tietävän, mitä haluaa. Päätöksen tekeminen ei ole helppoa, mutta sekin, että jättää päättämättä, on valinta.
Luulen, ettei eksäsi kykene selvittämään asioita nin kuin sinä haluaisit ja niin kuin kohtuullista olisi. Asia on juuri kuten ystäväsi totesi: teoillaan eksäsi tekee päätöksiä koko ajan. Mielestäni on turha jäädä odottamaan, että se tunne heräisi pitämällä muistoja esillä. Tunteiden herääminen vaatisi tekoja niiden suuntaan. Päätöksiä. Tahtomista.
Eksäsi ei selvästikään jaksa ajatella asioita sinun kannaltasi. Sinun täytyy nyt ensisijaisesti suojella itseäsi ja huolehtia lapsestasi. Eksäsi ongelmia et voi ratkoa hänen puolestaan. Ymmärrän, että haluaisit, mutta et voi. Parasta, mitä voit tehdä, on huolehtia itsestäsi.