10 vuoden parisuhde kriisissä
Terve, varautukaa pitkään tekstiin (eli kuppi kahvia, tai kaksi). Toivoisin erityisesti kokemuksia ja tuntemuksia (niin naisilta kuin miehiltä), en niinkään päätöksiä tai ”jätä se huora”-kommentteja. Olen parisuhteessa tällä hetkellä petetty 30v mies ja kriisi alkoi, kun sain naiseni itseteosta kiinni.. Tämä tarina ei ole mustavalkoinen enkä ole syytön itsekkään, joten tästä lähtee ikään kuin nykytilasta suhteen alkujuurille asti kertomus, sekä nyt tehtyjä toimenpiteitä asian suhteen..
Eli olemme seurustelleet 10 vuotta. Meillä on ihana 7-vuotias tyttö. Käymme molemmat töissä. Arkiasiat sujuvat todella hyvin ja varsinkin viimeisen 2v aikana olen itse kokenut että olemme olleet onnellisempia, joskaan aina varsinkaan järkevää keskusteluyhteyttä ei ollut. Riippui viikosta.
Sitten yritän purkaa tähän vuositasolla tapahtumia suhteen alusta nykykriisiin asti. Olen myös puinut näitä kaikkia asioita itse terapiassa, ja olemme olleet nyt kerran pariterapiassa ja huomenna uudestaan ja tarkoitus olisi jatkaa. Naiseni on lupautunut menemään myös, mutta tuntuu että siirtää ajan varaamista koko ajan. Ensi viikolla toivon sen kuitenkin tapahtuvan.
6/2006 – Tapasimme naiseni kanssa ja se oli ihmeellistä. Kuitenkin jo suhteen alussa (2kk tapaamisen jälkeen) olin rehellinen historiastani, seksuaalisesta käyttäytymisestä sekä edellisestä suhteestani, joka oli ns. ”ensirakkauteni”. Tämän jälkeen alkoi jo pienet ongelmat naiseni puolelta, lähinnä itseluottamus ongelmat. Alkoi vertailemaan minua toiseen. Tein myös virheen, kun tapailin edellistäni, mutta siinä ei ollut MITÄÄN sellaista takana, vaan meillä oli pitkä kaverisuhde ennen lyhyttä kunnollista suhdetta. Omasimme myös paljon yhteisiä lapsuudenkavereita.
9/2006 – muutimme yhteen. Melkein heti muuton jälkeen pyysin avovaimoani kihloihin ja hän suostui. Tupaantuliaisissamme tapahtui minua kohtaan ensimmäinen pieni teko. Minulla oli töitä seuraavana aamuna, joten en lähtenyt porukan kanssa baariin. Menin nukkumaan ja avopuolisoni lähti ulos. Heräsin yöllä klo 4 ja menin olohuoneeseen koska puolisoni ei ollut vieressäni. Löysin hänet makaamasta kaverini vieressä vaatteet päällä. Kaverini piti silmiä kiinni (en tiedä vieläkään nukkuiko) ja hänellä oli vyö auki, housut kuitenkin jalassa. Avovaimoni sanoi, että nukahti siihen itsekkin. Tämän jälkeen raivostuin, paiskoin tavaroita ja olin aivan shokissa. Tämä asia niin sanotusti haudattiin ja jatkoimme elämää eteenpäin työssäkäyden ja selvisimme. Kuitenkin yhteydenpito omalta ja naiseni osalta tähän yhteiseen kaveriin jäi tyystin. Olen monta kertaa miettinyt, että kysyisin kaveriltani tämän tilanteen ratkaisua ajatellen, mikä on totta. Jos hän on minulle hyvä ystävä, niin hän varmasti kertoisi.
2007-2012
Tähän ajanjaksoon sisältyykin sitten paljon.. paljon tapahtumia, joita ei lähes koskaan käsitelty ja joista tuli pitkässä juoksussa isoja solmuja suhteeseemme. Tuon edellisen tapauksen jälkeen oma käytökseni muuttui. Aloimme molemmat olemaan epäileväisiä toistemme suhteen. Itse myös sorruin käyttämään aikuisviihdettä jälkikäteen mietittynä varmaankin itsetunnon tuskien takia, osittain myös siksi, että naiseni itsetunto oli niin huono, että se näkyi makuuhuoneessa. Olisin toivonut hänen olevan estottomampi enkä voinut ymmärtää, miksi hän jarrutteli. Jäin tästä kiinni parikin kertaa ja aina oli uusi kriisi valmis jota puitiin muutamia kuukausia. Päällisin puolin kuitenkin seksi toimi ja nytkin olemme puhuneet, että siinä ei ikinä ole ollut vikaa, päinvastoin. Molemmat pidämme siitä. Sitten 2008 kesällä puhuimme naimisiinmenosta ja päätimme että menemme. Suunnittelimme häitä ja puolisoni oli onnellinen, onnellisempi ilmeisesti kuin minä. Juuri kun kortteja piti alkaa lähettelemään, niin minä peruin häät, koska koin että ensin pitäisi suhteen olla kunnossa eikä rynnätä naimisiin pelastakseen tilannetta. Sitten oli vaikea puolenvuoden jakso joka romutti puolisoni itsetuntoa entisestään. Sitten tuli pisin jakso n. 2-3kk ilman seksiä, jolloin seuraava kriisi koputteli ovea. Tuolloin sain tietoa muuta kautta, että minun selkäni takana pelataan peliä. Tästäkin sain osittain naisen kiinni, mutta ikinä ei selvinnyt lukuisien yöpoissaolojen jälkeen, että oliko fyysisyyttä tapahtunut. Kyseessä oli hänen tuonaikainen työkaverinsa. Samaan aikaan yritimme lasta reilun vuoden ajan tuloksetta. Kun tämä kriisi oli jälleen ”haudattu” ja naiseni lopetti yhteydenpidon mieheen, tuli hän raskaaksi. Saimme lapsen ja ensimmäinen vuosi oli hienoa aikaa. Sitten alkoi uusi alamäki. Tässä alamäessä minä vastaavasti petin ja kuten arvata saattaa, hautasin asian vaikka toinen epäili. Taas mentiin ihan ok asetelmalla eteenpäin jonkin aikaa, kunnes taas toistemme kyttääminen ja mustasukkaisuus hiipi kehiin. Tämän ajan ja koko suhteen aikana tähän väliin myös kerron, että käyttäydyin narsistin lailla puolisoani kohtaan (syyttelin, käänsin omat virheet hänen syyksi, alistin ja kerran kävin kiinni, mutta se oli ainoa kerta ja tapahtui kun hän ei yksi yö tullut kotiin). Oma isäni oli paha narsisti ja hakkasi äitiäni paljon, joi alkoholia ym, oli erittäin huono isä ja aviopuoliso. Tämä hiipi heti tekoni jälkeen mieleeni ja näin sillä hetkellä palasen isääni. Päätin etten enää ikinä käy naiseen käsiksi ja juhliminenkin vähentyi heti. Tällä toiminnallani varmasti lukitsin jo valmiiksi heikon itsetunnon omaavaa puolisoani.. Lapsen ollessa n. 2 vuotias tapasin toisen naisen, johon ihastuin. Huuma oli valtava. En tehnyt mitään fyysistä naisen kanssa edes suutelua, kunnes 1-2kk silloin tällöin tapailun jälkeen päätin, että jätän naiseni. Ilmoitin tästä päin kasvoja pakenin tilanteesta. Tämän jälkeen aloin seurustelemaan uuden naisen kanssa. Naiseni luonnollisesti murtui. Niin.. ja hiukan ennen tätä naiseni teki abortin meidän toisen lapsen kohdalla tiedessään tulleensa raskaaksi. Ilmeisesti juurikin epävarman tilanteen ja selvittämättömien tunteiden takia ja ”kun ei vaan jaksa uudestaan”. Tässä päätöksessä annoin hänelle avaimet, en halunnut painostaa pitämään lasta, vaikka itse olisin halunnut.
2013-2014
Muutin pitkästä aikaa omaan asuntoon. Tunnemyrsky oli sietämätön. Vapauden tunne otti aluksi vallan. Tapailin uutta naista ja ensimmäiset 2-3kk oli hyvää aikaa.. Pidemmälle edetessä aloin miettimään mitä olen tehnyt ja menettänyt. Aloin pitämään yhteyttä exääni enemmän, vaikkakin lapsen vuoksi tapasimme muutenkin, 1-2 kertaa viikossa. Meni n. puolivuotta kun uusi naiseni ilmoitti, että jokin mättää eikä halua jatkaa. Tiesi tilanteestani ja ei varmaankaan halunnut olla enää toinen osapuoli. Olin muuttanut erilleen, mutta varmasti hän vaistosi, etten ollut täysin varma päätöksestäni. Tästä muserruin, mutta meni vain muutama päivä ja koin helpotusta. Tässä vaiheessa aloin pitämään yhteyttä exääni ja aloimme olemaan taas öitä yhdessä. Olimme etäisiä, mutta olimme selkeästi molemmat kaivanneet toisiamme. Lapsemme myös, vaikka olikin pieni, joka teki sen, että minulla kesti hetki saada hänet tuntemaan minut ”isiksi”, koska lähtiessäni lapseni oli kovin pieni. Mentiin tasaisesti eteenpäin ja taas oli ihan ok olla. Kävimme vanhojen aikojen tapaan paljon ulkomailla, teimme asioita yhdessä, kuvasimme lapsesta videoita. Tässä vaiheessa myös avopuolisoni jäi työttömäksi, joka toi omat haasteensa. Epäilyä tapahtui paljon hänen puolestaan minua kohtaan. Perhearki sujui hyvin ja seksi ym palasi kuvioihin aika nopeasti. Kuitenkin takaraivossa tunne, että jotain on selvittämättä, paljonkin.
2015-2016
Avopuolisoni meni ansiosidonnaisen loputtua vihdoin opiskelemaan uutta ammattia. Koen että oma kannustamiseni tuotti tulosta. Muutenkin koen, että minusta tuli kannustavampi häntä kohtaan palaamisemme jälkeen, myös hän tuntui kannustavan minuakin enemmän. Yhteiset haaveet tosin hiukan edelleen erosivat ja ei ollut oikeen ”suunnitelmaa” tulevaan. Lapsia kun ehdotin lisää, ei tuntunut ottavan tuulta alleen. Kun koulu alkoi, tuli myös jälleen uusia kavereita. Hän lähti ulkoilemaan ja monen vuoden jälkeen tapahtui sama juttu: piti tulla kotiin, mutta jäikin yöksi jonnekkin. Sain selville yön aikana minne ja yhden henkilön kautta haettua myös puolisoni pois. Pahoittelun määrä oli suuri, mutta jälleen asia haudattiin. Sitten vaihdoin uuteen työpaikkaan ja vastuuni ja toimenkuvan muuttuessa työmääräni kasvoi. Pakoilin pitkillä päivillä nykytilannetta. Edelleen arki sujui hyvin, mutta parisuhde ei, vaikka fyysisyyttä kyllä oli. Myöhemmin kuulin ystävältäni, että puolisoni oli jo 2-3 kk epäillyt, että minä pelaan peliä hänen selän takan tai että minulla on toinen. Näin ei kuitenkaan ollut. Olin oikeasti koko viimeisen 2 vuotta taistellut kaikkeni, että saisimme asiat kuntoon. Tosin se painottui konkreettisiin tekoihin, kuten työntekoon ja talouden parantamiseen, perheenä tekemiseen, ym. Teimme kyllä puolisonikin kanssa kaksi kahdenkeskeistä reissua jota emme paljon olleet aiemmin harrastaneet. Näillä reissuilla kuitenkin korostui se että lapsen puuttuessa emme puhuneet paljon.. Vuoden 2016 lopussa puolisoni valmistui ja sain järjestettyä hänelle harjoittelupaikan oman työpaikkani toisesta yksiköstä joka poiki vakituisen työn myös.. sitten alkoi tapahtua.. Tähän mennessä tosin puolisoni oli iloisempi koska oli ollut ihmisten kanssa tekemisissä ja saanut uusia kavereita, joita hänellä ei ollut moneen vuoteen. Ehkä tämänkin vuoksi uskoin, että asiat oikeasti menivät eteenpäin. Harkitsin jopa että pyytäisin naistani uudestaan naimisiin.. harkitsin kuitenkin liian aikaisin..
13.1.-5.2.2017 – Kaikkein pahin kriisi realisoitui minua ajatellen edeltävän pohjalta. Naisystäväni lähti uuden työporukkansa kanssa ulkoilemaan. Olen itse samassa työpaikassa mutta eri yksikössä. Tiesin suurinpiirtein kenen kanssa hän on liiikenteessä, kaikki miehiä. Naiseni on sellainen tyyppi, että ei kovin paljon omaa tyttökavereita, pääosin aina miehiä. Nainen ilmoitteli menostaan illan mittaa ja myöhemmin pari uutta nimeä tuli ilmi. Nainen myös kertoi, mihin baariin meni. Tämän vuoksi en saanut rauhaa ja lähdin salapoliisin lailla asiaa selvittämään. Menin baarin luo ennen pilkkua ja todistin sen mitä pelkäsin; naiseni käveli ulos käsikädessä toisen miehen kanssa, joka oli samassa työpaikassa. Tilanne eskaloitui niin, että menin siihen väliin. Latasin tuntemuksiani. Kolmas osapuoli oli tässä vaiheessa täysin puolueeton ja kysymyksiini ”oletko tosta kiinnostut/onko teillä jotain vakavaa” hän vastasi poliittisesti ”pitäisiköhän teidän ensin puhua”. Lopputulemana naiseni ei osannut antaa selitystä käytökselleen ja n. 15min taistelun jälkeen kysyin, lähdetkö mukaani vai jäätkö tänne. Vastaus pudotti minut kanveesiin: ”Jään tänne yöksi”. Puhuimme vielä puhelimessa ja hän pahoitteli tilannetta mutta myös korosti ”kuollutta suhdettamme”. Seuraavana päivänä keskustelu oli turhaa, naistani selkeästi kadutti ja oli täysin tuuliajolla tunteiden kanssa. Alkoi 1,5 viikon raskas kausi. Nainen tapasi miestä tämän aikana kahteen otteeseen kahvin merkeissä ”selvittääkseen tunteitaan”. Toinen mies on naisen sanojen mukaan pahoillaan ja haluaa kunnioittaa tilannetta, tiedä sitten häntä.. 1,5 viikon kohdalla naiseni ehdotti että mennään nyt pariterapiaan. Olen tasaisin ehkä vuoden välein pitkän suhteemme aikana tätä ehdottanut onnistumatta siinä. Nyt koin tämän erävoittona. Nyt kuitenkin tilanne siten muuttunut, että nainen on ollut kahtena perättäisenä viikonloppuna yhden yön miehen luona. Tästä hän on minulle kertonut avoimesti. Olen myös laittanut miehelle viestejä asiallisesti, että toivon hänen olevan korrekti tässä tilanteessa, koska asiamme ovat levällään. Emme ole muuttaneet erilleen eikä naiseni sitä vaadi eikä tunnu haluavankaan. Meillä on alkanut olemaan parempi puheyhteys ja mitä pidemmälle mennään, niin myös parempia päiviä ja hauskaa yhdessä perheenä. Kuitenkin kolmas osapuoli varjostaa muutaman kerran viikossa (1 x käynti kahvilla, 1 x yötä + minun seurassani viestittelyä..). Itselleni tämä on erittäin raskasta, raskain asia koko elämässäni tähän asti. On päiviä kun uskon ja annan aikaa, on taas päiviä jolloin tekisi mieli lopettaa tämä pelleily. Varsinkin tuo yöksi meno on minun mielestäni kohtuutonta, vaikkei mitään tapahtuisi. Koen vain joustavani liikaa. Nyt vain seurailen, että kasvaako määrä tuossa. Jos kasvaa, niin en tiedä voinko hyväksyä sitä. Lähtiessä nainen on aina mukava ja läheinen, ja juu muutenkin. Haluaa kyllä tehdä kanssani asioita ja hokee, että en saisi miettiä liikaa, koska hän ei ole todellakaan tehnyt päätöstä vielä. Kuitenkin aina sieltä palatessaan on hiukan etäinen, ei kuitenkaan täysin kylmä. Toisen luona ollessaan vastailee viesteihin ja soittaa hyvätyöt minulle ja lapselleni, mutta en saisi hänen tunnetiloja häiritäkseen ottaa ”negatiivisia asioita esille” eli en saisi harrastaa keskustelua liikaa. Varmasti siksi, että n. 3 viikon aikana keskustelua ja kyselyä on minun osaltani tapahtunut päivittäin, toki koko ajan vähenemään päin ja pari päivääkin ilman ollenkaan keskustelua. Yleensä ne päivät ovat helpompia kun itse käyn terapiassa purkamassa tuntemuksiani. Olemme myös tämän kriisin keskellä katsonut paljon lapsemme lapsuusvideoita, naiseni on kaivanut vanhoja kuvia meistä ja puhunut meistä hyviä asioita. Toki välillä kaivaen vanhoja negatiivisa asioita, mutta enemmän on pysytelty hyvissä asioissa. Aivan kuin hän haluaisi etsiä syitä jatkaa.. ? Tällä viikolla tuli myös läpimurto rehellisyyden osalta: Molemmat paljastimme toisiamme vaivanneet asiat, ensin puolisoni paljasti ja olin kiitollinen että sain tietää, tuntui kuin vuosien taakka olisi lähtenyt harteilta kun tajusin, etten ollut vainoharhainen pettämisestä. Raskain tieto jota pelkäsin, oli se, että kun lapsen saimme, ei puolisoni ollut varma kumman se on; kolmannen osapuolen vai minun. Minulle tämä ei ole olennaista, koska vaistosin itsekkin tämän ja näin sen mahdolliseksi kun ajankohdat raskaudelle osuivat niin hyvin yhteen. Suurin helpotus on tieto, että en ollut väärässä. Lapseni on minun ja näin myös naiseni haluaa ajatella eikä halua ikinä sekoittaa lapsemme päätä turhalla tiedolla. En tiedä kuitenkaan monta kertaa tällöin pettämistä kävi, mutta en koe sitä tärkeänä, vaan sen, että puolisoni sen myönsi ja selkeästi katui, koska ei halunnut kertoa minulle menettämisen pelossa. Seuraavana päivänä kannustin häntä kysymyään itseltäni häntä vaivaavasta asiasta ja hän kysyi, myönsin pettämisen, ja hän musertui täysin. Selkeästi katkeroitui ja vaati minua olemaan vain hiljaa ja koskematta. Meni päivä ja olimme taas puheväleissä.
Tosiaan tilanne on raaastava. En tiedä pitäisikö elää toivossa vai siirtyä eteenpäin. Koen kuitenkin, että terapia yksin ja erikseen on välttämätöntä molempien tunteiden purkamiseksi ja itsensätutkiskelun kannalta. Tiedän, että rakastan tätä ihmistä aivan älyttömästä. Olemme jakaneet paljon muutakin kuin omia kriisejä, eli toistemme kriisejä ja läheistemme kuolemia ja olemme tukeneet niissä aina toisiamme ja osoittaneet ymmärrystä. Meillä on myös täysin samat arvot lapsen kasvatusta ajatellen ja tuntuu, että tämän kriisin myötä olemme myös löytäneet samoja arvoja itsestämme jotka aiemmin luulimme olevan täysin erilaisia. Raskainta minulle tosiaan on, että kolmas osapuoli on toinen yöpaikka, vaikka vain kerran viikossa. Jotenkin kuitenkin haluaisin jonkun rajan vetää asiallisesti tai kokeilla reaktiota, jos häippäsen vaikka joskus pariksi yöksi pois itsekkin. Kuitenkin lapselle emme halua vielä kertoa emmekä sukulaisille (vain muutamille, jotka molemmat ovat valinneet ns. tukihenkilöikseen). Koen, että olemme molemmat olleet vain hukassa olevia sieluja ja olemme turruttaneet omaa pahaa oloamme toisillamme ja tehneet ison määrän virheitä toisillemme ja toistemme kustannuksella.. pitäneet toisiamme itsestäänselvyytenä..
Tässä nyt niin kattavasti kuin suinkaan tunnekuohuissa sain kirjoitettua.. Vastaan mielelläni lisäkysymyksiin jos jotain aukkoja jäi.. En ole luopunut toivosta, mutta missä menee raja? Onko puolisoni itsetunto ja sen korjaaminen loputon tie? Onko joku ollut lähellekkään samanlaisessa tilanteessa ja päätynyt johonkin ratkaisuun, joka on ollut hyvä päätös useamman vuoden jälkeen TAI onko joku vaan lähtenyt ns. tehnyt päätöksen toisen puolesta ja sittemmin jompikumpi katunut tai molemmat?
Huhhuh kun teki hyvää avautua…
😭
Henkilökohtaisesti en menisi tapaamaan suhteen kolmatta osapuolta. Ymmärrän tarpeen ja olen itsekin tehnyt sen kerran, joskin sähköisessä muodossa eli juttelin kolmannen pyörän kanssa chatissa. Ei se nyt kamalaa ollut, mutta enpä koe, että sillä sen kummempaa saavutettiin tai että se olisi auttanut paranemisprosessia sen suuremmin. Jos nyt saisin päättää, en tekisi sitä toiste. Hänen ja mieheni suhde oli ja on heidän asiansa - minä keskustelen mieheni kanssa.
JOS nyt kuitenkin haluat keskustella tämän toisen kanssa niin en kehottaisi yllättämään häntä noin vain oven takaa - se ei povaa hyvää asialliselle keskustelulle. Ja toisella ihmisellä on kuitenkin oikeus päättää, haluaako hän keskustella vai ei. Voit ehdottaa hänelle keskustelua ja jos hän suostuu niin sitten keskustelette, jos ei niin sitten asialle ei voi mitään.
Vaimosi todennäköisesti suuttuu kyllä kuultuaan asiasta eli siihen sinun pitäisi sitten varautua.
Onko juttutuokiosta sitten apua? Paha sanoa. Toki toinen henkilö voi päättää, ettei halua sotkeutua teidän väleihinne enempää ja katkaisee välinsä vaimoosi, mutta yhtä hyvin hän voi vain todeta, että vaimosi on itsenäinen ihminen, joka päättää itse. Ja edellisessä optiossa vaimosi voi joka tapauksessa loukkaantua niin pahasti, ettette saa välejänne korjattua.
Kuten todettua, henkilökohtaisesti en rupeaisi. Toinen jää, jos jää, täysin omasta halustaan. Jos toinen jää siksi, että ajoin hänen ihastuksensa pois, en koe, että hän olisi silloin suhteemme arvoinen.
Theofano kirjoitti 13.2.2017 11:33
Henkilökohtaisesti en menisi tapaamaan suhteen kolmatta osapuolta. Ymmärrän tarpeen ja olen itsekin tehnyt sen kerran, joskin sähköisessä muodossa eli juttelin kolmannen pyörän kanssa chatissa. Ei se nyt kamalaa ollut, mutta enpä koe, että sillä sen kummempaa saavutettiin tai että se olisi auttanut paranemisprosessia sen suuremmin. Jos nyt saisin päättää, en tekisi sitä toiste. Hänen ja mieheni suhde oli ja on heidän asiansa - minä keskustelen mieheni kanssa.
JOS nyt kuitenkin haluat keskustella tämän toisen kanssa niin en kehottaisi yllättämään häntä noin vain oven takaa - se ei povaa hyvää asialliselle keskustelulle. Ja toisella ihmisellä on kuitenkin oikeus päättää, haluaako hän keskustella vai ei. Voit ehdottaa hänelle keskustelua ja jos hän suostuu niin sitten keskustelette, jos ei niin sitten asialle ei voi mitään.
Vaimosi todennäköisesti suuttuu kyllä kuultuaan asiasta eli siihen sinun pitäisi sitten varautua.
Onko juttutuokiosta sitten apua? Paha sanoa. Toki toinen henkilö voi päättää, ettei halua sotkeutua teidän väleihinne enempää ja katkaisee välinsä vaimoosi, mutta yhtä hyvin hän voi vain todeta, että vaimosi on itsenäinen ihminen, joka päättää itse. Ja edellisessä optiossa vaimosi voi joka tapauksessa loukkaantua niin pahasti, ettette saa välejänne korjattua.
Kuten todettua, henkilökohtaisesti en rupeaisi. Toinen jää, jos jää, täysin omasta halustaan. Jos toinen jää siksi, että ajoin hänen ihastuksensa pois, en koe, että hän olisi silloin suhteemme arvoinen.
Kiitos jälleen. Juurikin näitä samoja asioita pyörittelin eilen mielessäni .. En siis ole ollut yhteydessä. Olen mielestäni laittanut muutaman ihan riittävän viestin. Näihin puolisoni mukaan kolmas osapuoli on todennut puolisolleni "Pitäisikö mun vastata jotain?" ja ilmeisesti siis noteerannut. Mutta ensimmäisen kasvokkain kohtaamisen aikana vaikutti juurikin tuollaisella asenteella olevalta kuten mainitsit "Puoliso on itsenäinen tekemään päätöksen" kun silloin sanoi minulle että meidän tulisi selvittää ensin asiamme.
Mitä tässä nyt viikonlopun aikana muutenkin on saanut "jotenkin" puhuttua puolison kanssa niin kyllä hän taitaa todellakin olla hukassa itsensä kanssa.. Ei oikein halua sanoa juuta eikä jaata esim. minun pois muuttamiseeni. Pyörittelen eri vaihtoehtoja mutta ratkaisun avaimet hän haluaa työntää minun käteeni koska ei nyt kuulemma yksinkertaisesti tiedä mistään mitään ja että hän on itse vain niin masentunut, enkä epäile. Nyt sai vihdoin psykiatriselle ajan ja lääkityksen.. Oikeastaan oma päätös varmaan pohjautuu jatkossa siihen, että:
- joko lähden ja annan tilaa ja oman päänsä selvitettyä puolisoni palaa luokseni tai sitten ei palaa
TAI
- Jään tueksi, yritän ymmärtää, autan parhaani mukaan, kärsin itse henkisesti ja joku päivä puolisoni toteaa että "haluan vielä yrittää" tai sitten ilmoittaa, että "olen päättänyt haluavani kokeilla vakavampaa astetta kolmannen osapuolen kanssa, eli voisitko lähteä.."
Niin ja ei ole myöntänyt olevansa ihastunut henkilöön eikä halua vertailla meitä keskenään. Meillä on edelleen varovaista kosketusta ja eilen jopa fyysisyyttä, joskin hieman arkaa sellaista toisen osalta.. Olen kyllä koko ajan hänelle painottanut, että en halua hänen tekevän minun vuokseni mitään koskettelua (minun oloa helpottaakseen) johon hän toteaa, että ei siitä olekkaan kyse... ehkä tämä vähän valaa toivoa.. vai voisiko olla osittain vain sitä että ei tosiaan halua alitajusesti minun lähtevän ja yrittää käyttäytyä minua kohtaan korrektisti jotta saa pidettyä "kaikki vaihtoehdot tarjolla" mahdollisimman pitkään kun hoitaa itseään henkisesti kuntoon?
Menen varmaan taas liian pitkälle ja mietin liikaa, mutta jotenkin välillä en osaa saati pysty erottaa, että onko puolisoni kiva käytös välillä vaan mun rauhoittelua ja samalla toisen osapuolen "varmistelua" / tutustumista jotta saa jonkunlaisen "turvaverkon" tehtyä, ennen kuin jättää minut... Toki tälläsiä miettimällä juurikin varmasti romutan omaa henkistä jaksamista ja kuormitan itseäni liikaa, mutta jotenkin olen omassa elämässäni ollut asioita vaistotessani surullisen usein oikeassa... ☹️
Fiiliksiä?
Ps. Kiitos theofano (ja Raw) annistasi tähän keskusteluun... olet oikeasti antanut hyviä ja eritoten naisellista näkökulmaa asioihin ja samalla jarruttanut meikäläistä tekemästä tai sanomasta hätiköityjä asioita lyhyin perustein, vaikka toki niitä on joitain tullut lipsautettua mitä on katunut sitten heti sen jälkeen.. On tää vaan niin kettumainen tilanne kaikenkaikkiaan..
Vastaus kysymykseesi eli omasta mielestäni eksäni ei ollut henkisesti kypsä ja omasi huonon itsetunnon ja myöskin hän on monesti itsekin tähän suuntaan vihjasi että ei ihan kaikki ole kunnossa siellä omassa pääkopassa. En toki itsekään ole täydellinen, niinkuin ei kukaan. Mutta tuollaista toimintaa en itse pystyisi hyväksymään. Oma juttuni tapahtui jo muutama vuosi sitten. Silloin kuitenkin vielä päätimme jatkaa suhdetta, vaikka asuntotarjoukset oli jo tulleet postiin. Erosimme nyt lopulta vasta 3kk sitten eli tuore on vielä erokuvio itselläni. Tuntuu, että hänellä edelleen on jotain itsetuntonsa kanssa.
Okei. Alun viesteistä sain käsityksen, että puolisosi ei ole eron kannalla tai halua sinun muuttavan pois, mutta nyt näyttääkin siltä, että puolisosi ei yhtään tiedä, mitä haluaa? Että haluaako hän teidän olevan pari vai ei, haluaako hän vakavampaa kolmannen osapuolen kanssa vai ei, jne.*
Löysässä hirressä oleminen on tietenkin inhottavaa eikä sitä voi keneltäkään edellyttää. Sinulla on totta kai oikeus tehdä päätöksiä oman elämäsi suhteen omaa hyvinvointiasi ajatellen. Jos koet, että haluat ottaa etäisyyttä, koska tilanne on sinulle kipeä, sinulla on luonnollisesti täysi oikeus siihen. En kannata etäisyyden ottamista keinona manipuloida toista johonkin suuntaan, mutta keinona tukea omaa hyvinvointia se on tietenkin täysin ok. Jos koet, ettet kestä ja jaksa, sitten poismuutto on ihan validi vaihtoehto. Toisen tukeminen on hyvä ja arvokas asia, mutta sitä ei kenenkään voida edellyttää tekevän sitä oman (mielen)terveytensä kustannuksella.
On melkeinpä mahdotonta sanoa, mitä tämä kolmas edustaa naisellesi, jos hän ei sitä itse osaa/halua sanoa. Selvästi jotain voimakkaita tunteita asiaan liittyy, jos naisesi näkee häntä jopa kolmasti viikossa ja viesteilee runsaasti hänen kanssaan muuna aikana. Jos naisesi ei ole ihastunut, silloin mies täyttää jotain muita tarpeita, joita ei tällä hetkellä naisesi muualla saa/osaa täyttää. Vaikka en sinänsä pidä tällaista syvää, nopeaa kiintymyssuhdetta huonona asiana edes parisuhteessa oleville, ongelma usein on juuri se, että omaa puolisoa ja suhdetta ryhdytään tunnekuohussa laiminlyömään. Niin ei pitäisi olla. Mutta naisesi ei selvästi oikein tunnu osaavan hoitaa näitä asioita, joten hän hakee itseään ja polkuaan.
Mietit, onko vaimosi mukava käytös ja satunnainen fyysisyys jotain, minkä taustalla on näkymättömiä motiiveja. Jälleen, en tunne vaimoasi. Onko vaimollasi taipumusta manipulointiin noin muuten? Onko hänellä taipumus piilotella motiivejaan ja varmistella ulospääsyteitä, tukiverkkoja itselleen? Onko hän suunnitelmallinen toimissaan vaiko spontaani? Sinänsä kaikki on mahdollista, se riippuu ihan vaan ihmisestä. Sekin on mahdollista, että naisesi sekä tyynnyttelee sinua että toisaalta myös kaipaa ja haluaa kosketustasi. Ihmiset ovat ristiriitaisia olentoja, joilla voi olla useita eri motiiveja yhtä aikaa.
Jossain vaiheessa teidän on toki tehtävä päätöksiä suuntaan tai toiseen. Tai sitten sinun, jos vaimosi ei pysty/halua niitä tehdä. Toista ei voi pakottaa, oli se kuinka epäreilua hyvänsä.
* Omalla kohdallani on ihan selvä tilanne tämän ystäväni kanssa, jota joskus näen. Tiedän ihan hyvin, mitä haluan enkä ole eroamassa omasta miehestäni, ei puhettakaan moisesta. Haluaisin, rehellisesti sanottuna, vapaan suhteen, mutta toistaiseksi olen hyväksynyt rajoitetumman version juuri siksi, että en halua eroa eikä mieheni ole sinut ihan avoimen suhteen kanssa. Sikäli tilanteemme on eri. Olen kyllä itsekin taipuvainen masennukseen ja itsetuntoni on, mitä on, mutta mieheni kohdalla tiedän erinomaisen hyvin, mitä haluan.
Taas hyviä näkemyksiä...
Tosiaan asiaa vähän otin eilen esille ja ylipäänsä kun asiasta keskustelen (esim. että onko jotain fyysistä tapahtunut tms.) niin ensin vastataan: "Ei ole, edelleenkään" ja sitten tuntuu että asiaa kierretään, kun esitetään perusteluja/jatkokyssäreitä johon lopulta toteaa "onko pakko taas mennä tähän...". Sitten taasen jotkut asiat joita kysyy, saattaa vastaus olla seuraavana päivänä hiukan eritavalla lähestyttynä täysin erilainen, vaikka esitetty kysymys ajaa samaa asiaa takaa tai vastaukset ovat ristiriidassa henkilön nykyajan tai viime kriisin välillä tapahtuneiden asioiden kesken. Myöskin tämän tilanteen vertailu suhteessa aiempiin juttuihin tuntuu vain ajoittain liian samalaiselta kun katson asiaa omasta näkökulmasta ja vertaan ihmisen käytöstä.. En tiedä miksi, mutta vaisto sanoo, että tosiaan totuutta piilotellaan ja sitä että mitä tosiasiassa toisen luona ollessa tapahtuu ja mitä ei tapahdu.
Esim. eilen hän puolusteli itseään sanomalla "nyt on kyllä pää niin jumissa että ei pysty seksiä edes ajattelemaan joten älä huoli" jonka jälkeen muistutin että "eilenhän me juuri se harrastimme seksiä, vai oliko se vain meikäläisen lepyttelyä tai mielistelyä? etkö muka nauttinutkaan siitä?" johon sanoi "no tottakai nautin, meidän vuoksi sen tein". Tämän jälkeen muistutin reilun viiden vuoden takaisesta pettämisestä ja siihen liittyvistä näkökulmistani. Tuolloinkin hän sanoi olleensa todella rikki henkisesti ja että on katunut koko asiaa koko elämänsä eikä ole tiennyt miten minulle kertoa. Silloinhan homma meni niin, että ensin loppui seksi 3-4kk ajaksi ja aina oli peruste "pää kipeä, ei jaksa, ei ole fiiliksiä kun koko ajan epäilet ym. ym." ja sitten taustalla olikin salasuhde eikä hän ainakaan kiellä, kun sanon arvaavani että yhtymisiä tapahtui varmasti USEITA kertoja. Olihan tämän aikainenkin kolmas osapuoli tarjoutunut "maksamaan abortin" koska ei halunnut elää epätietoisuudessa onko lapsi hänen vai minun.
Puolisollani on myös lapsuudessaan huonoja muistoja, läheisyyden puutetta perheessä ja jotain lievää hyväksikäyttöjuttua (pientä koskettelua, ehkä muutakin mitä hän ei kerro tai muista) sekä vieraan aikuisen "katselua". Tämä on tapahtunut hänen ollessa ehkä 6-10v iässä. Muistin hämärästi joskus lukeneeni, että tälläisellä historialla voi olla taipumuksia muodostaa jonkinlaista pakonomaista läheisyyden tarvetta, joka voi myös osoittautua seksin tarpeena tai sen puutteesta koituvana "riittämättömyyden tunteena". Googlailin vähän, ja aika monessa tutkimuksessa tähän viitattiin... onko teillä kokemuksia tai tuttuja, joilla tälläinen pätisi?
Juurikin tuo hänen "Pääkopan selvittely" tuntuu oudolta, siis varmasti on olo että "ei tiedä" sitä en kiistä. Kuitenkin tarjoan mahdollisuutta yksinoloon ja viimeksi eilen kysyin, että mikä välttämättömyys on mennä yöksi, mikäli ei mitään muuta kuin "elokuvien kattelua" tapahtuisi? Miksei vaihtoehtoisesti voisi sopia, että suoraan töistä lähtisi näkemään kyseistä henkilöä, palaisi vasta klo 22 ja sen jälkeen lähtisin itse vaikka yöksi toisaalle, kun lapsi on nukutettu? Tämäkään ei kelpaa vaihtoehtona eikä tunnu olevan hänelle riittävä tarjous. Tämä itseäni epäilyttää. Mun puolesta hän voisi olla vaikka useampana arkipäivänä koko päivän jos tulisi yöksi kotiin lapsensa luokse. Tässä kohtaa juurikin tuo tunne tulee, että jotain niin voimakasta tunnetta on nyt ilmasssa, että hän on valmis ns. laiminlyömään (pikkusen) perheenäidin rooliaan silläkin uhalla, että saa yhden yön viettää toisen luona...
Joo kyllä tässä oikeasti mennään niillä rajoilla, että onko tämä enää kivaa itselle ja pitäisikö oikeasti vain luovuttaa ja siirtyä toisaalle. Ihan kuin olisin toista kertaa vastaavassa tilanteessa mutta vain niin, että tällä kertaa olen tietoinen selkäni takana tapahtuvasta toiminnasta ja ehkä se ero, että tällä kertaa se on ehkä molempien (puolisoni ja kolmanne osapuolen välillä) harkitumpaa.. tietenkin, koska molemmat ovat tietoisia että tiedän.. ainakin pääpiirteet.. Ja mistäs voin sitä tietää, että mikäli tämä kolmas osapuoli on myös "huonon omatunnon omaava ihmisraunio" niin silloinhan tässä tilanteessa he ovat kuin luodut toisilleen erityisesti fyysistä suhdetta ajatellen... pahalta vaikka tuntuukin ajatella...
Tuntuu, että yrität hakemalla hakea motiiveja, selittää puolisosi käytöstä ja järkeistää asioita, joille ei ehkä ole järkiperäisiä selityksiä. Sinänsä ymmärettävää. Mutta vaikka toinen tarvitsisi apua, vaikka näkisit, miten olisi hyvä toimia, ajatuksia ei voi toisen päähän syöttää. Esimerkiksi lapsuuden kokemuksilla voi hyvinkin olla merkitystä, mutta et voi käydä asioita läpi puolisosi puolesta. Mielestäni sinun pitäisi nyt keskittyä enemmän itseesi. Miten sallit itseäsi kohdeltavan? Millaisessa suhteessa sinä haluat elää? Voit tehdä päätöksiä vain omalta osaltasi.
Mieti, mitä itse jaksat ja hyväksyt ei voi olla niin, että sinun pitäisi aina joustaa ja olla häiritsemättä toisen tunnetiloja. Juu, jatkuva puhuminen tai keskusteluun vaatiminen ei ole fiksu tapa toimia, mutta puolisosi ei myöskään voi odottaa, että vaikenet asioista, jotka sinua painavat.
Minua huolestuttaa tässä kuviossa etenkin lapsen asema. Puolisosi ja sinä olette itsenäisiä ihmisiä, jotka tekevät omat päätöksensä, mutta teillä on vastuunne sitä pienintä ja heikointa kohtaan. Silloinkin, jos pää on sekaisin. Lapsen elämän kuuluu olla mahdollisimman ennakoitavaa. Tuntuu hurjalta, että joudut valehtelemaan äidin tulevan kohta puolisosi ei kuulosta kovin turvalliselta vanhemmalta. Monesti ihastuminen ikään kuin tarjoaa pakopaikan arjesta, toisen maailman, mutta lasta ei oikein voi ulkoistaa elämästään.
Tuo järkeistäminen on hyvä pointti. Ehkä niitä selityksiä ei ole, ehkä puolisosi ei vain tiedä, ymmärrä eikä osaa. Kuten Tamarindi sanoo, selitysten etsiminen on inhimillistä, mutta se on myös tie, jolla ei ole loppua, koska niitä vastauksia ei välttämättä koskaan tule.
Loppuviimeksi sinun on tosiaan tehtävä päätös oman itsesi ja todella, myös lapsenne hyvinvoinnin kannalta.
Päivitystä tilanteeseen.
Ajauduin siihen pisteeseen, että mielenterveyteni meni todella koetukselle. Huomasin, että mitä enemmän aikaa kului niin, että kolmas osapuoli on läsnä, sitä huonommin itse voin ja käytöksessäni paistaa katkeruus. Tämä luonnollisesti on heikentänyt puheyhteyttä puolisooni ja muodostelen kaikellaisia typeriä skenaarioita päässäni jatkuvasti enkä tunnista niiden todenperäisyyttä enää..
Tämän vuoksi solmin juuri tänään vuokrasopimuksen pieneen kaksioon 5km nykyisestä kodistani. Tämä toki herätti puolisossa tuntemuksia, kuitenkin hän siitä huolimatta meni taas kolmannen osapuolen luokse yöksi. Nyt hän pelkää olotilansa huononevan kun lähden.
Olemme kuitenkin sopineet, että pidän avaimen vanhaan asuntooni ja hän saaa vastavuoroisesti omani. Toki vielä auki miten tämän lapselle kertoo ja vienkö lasta asuntooni vai en, ennen kuin aikaa kuluu 1-2kk ja nähdään että mihin suuntaan tämä ylipäänsä menee. Puolisoni antoi täyden lupauksen myös siitä että saan halutessani tulla koska vain "kotiin" yöksi jos tuntuu pahalta olla yksin. Lastani toki saan nähdä sopimustemme mukaisesti. Puolisoni ei myöskään halua vielä etsiä uutta asuntoa, koska omien sanojensa mukaan haluaa nähdä että onko tämä vain väliaikainen ja ehkä peruutettavissa oleva liike. Tunteistaan hän ei ole selvillä ja ne vaihtelevat kuulemma päivittäin.
Kun ajattelen itseäni muuton suhteen, tulee itselleni helpottava olo kun saan tilaa eikä tarvitse miettiä kolmatta osapuolta, mutta kun ajattelen muuttoa puolisoni kannalta huomioiden hänen heikon itsetunnon, niin mietin, jaksaako hän? Ja että jos hän ei jaksa, niin tukeutuuko hän minuun vai sen sijaan sulkee minut pois ja tukeutuu uuteen henkilöön (ainakin väliaikaisesti). Tietenkin tämä on taas "mahdollisten skenaarioiden muodostamista omassa päässä", mutta koska olen itse myös ollut samaisessa tilanteessa, niin ikävä kyllä monet tunnistamani asiat puolisoni toiminnassa muistuttavat omastani (tosin erona se, että puolisoni kohdalla minä tiedän kolmannesta osapuolesta, puolisoni minun kohdallanihan ei tiennyt ennenkuin jätin hänet).
Mitä pidemmälle menty, niin olen alkanut vihaamaan kolmatta osapuolta ja suutuksissani sanonutkin puolisolleni, että jos kyseinen henkilö tulee ikinä vaikuttamaan minun kanssakäymisiiini lapseni kanssa esim tai muuta, niin aion olla yhteydessä häneen asiallisesti vaikka puolisoni ei sitä haluaisikaan. Niin isoa vastuuta on kuitenkin myös kolmas osapuoli ottamassa tässä, mikäli päätyvät tosissaan kokeilemaan siipiään yhdessä.. Tavallaan menen katkeroitumisen ja pahanolon siivittämänä jo reippaasti asioiden edelle ennenkuin mitään on tapahtunutkaan ja unohdan ja muistan joka päivä uudestaan sen, että vajaa 2kk on lyhyt aika tässä koko jutussa.. ahdistaa..
Kommentteja minua jo tukeneilta tai uusia näkemyksiä esim väliaikaisesti pois muuttaneilta, miten se muutti tilannetta ja miten itse sen koitte?
Tamarindi kirjoitti 15.2.2017 12:56
... Mielestäni sinun pitäisi nyt keskittyä enemmän itseesi. Miten sallit itseäsi kohdeltavan? Millaisessa suhteessa sinä haluat elää? Voit tehdä päätöksiä vain omalta osaltasi.
Mieti, mitä itse jaksat ja hyväksyt ei voi olla niin, että sinun pitäisi aina joustaa ja olla häiritsemättä toisen tunnetiloja. Juu, jatkuva puhuminen tai keskusteluun vaatiminen ei ole fiksu tapa toimia, mutta puolisosi ei myöskään voi odottaa, että vaikenet asioista, jotka sinua painavat.
... Lapsen elämän kuuluu olla mahdollisimman ennakoitavaa. Tuntuu hurjalta, että joudut valehtelemaan äidin tulevan kohta puolisosi ei kuulosta kovin turvalliselta vanhemmalta. Monesti ihastuminen ikään kuin tarjoaa pakopaikan arjesta, toisen maailman, mutta lasta ei oikein voi ulkoistaa elämästään.
Tamarindi kirjoittaa viisaita ajatuksia, lue niitä ajatuksella.
Olen lukenut ketjuasi ja osittain samaistunut kokemuksiisi. Mutta nyt jälkeenpäin tekisin itsekin omassa elämässäni hieman toisin...
Puhumalla asiamme eivät ratkenneet, eivät vaikuttaneet pyynnöt suhteen lopettamiseksi (hetkeksi kerrallaan toki). Pyynnöt muuttaa pois tai tehdä päätös olivat yhtä tyhjän kanssa, koska toisen ihmisen seura viehätti liikaa, mutta arki oli minun kanssani yksinkertaisempaa. Tietenkin meidän suhteemme painottui epäsovulle, riitelyllekin. Silti kumpikaan ei tehnyt päätöstä MEIDÄN suhteemme lopettamiseksi. En siis aluksi minäkään.
Erohakemus, jonka sitten jossain vaiheessa tein yksin, ei herättänyt, koska asuimme kuitenkin edelleen yhdessä ja arki rullasi, läheisyyttäkin oli. Ja oli hyviä hetkiä muutenkin.
Mutta eivät auttaneet itkutkaan. Sivusuhde jatkui aina pienen tauon jälkeen. Ja sitten parin vuoden kisailun jälkeen sain voimia lähteä pois. Laittaa toinenkin oikeasti sen eteen, ettei näin voi jatkua. Ja ennenkaikkea laittaa itseni sen eteen, ettei minua kohdella näin. Pärjään yksin, jos niin on. Toki meillä on aikuiset lapset, mutta ei heidänkään kannaltaan vanhempien erikoiset välit olleet mukavaa katseltavaa.
Läheltä ei näe lähelle. Ja valitettavasti on niin, ettet voi puolisoasi mihinkään pakottaa. Silloin teet siis päätökset itsesi ja lapsesi kannalta.
Ja lopuksi. Palasimme takaisin yhteen, olemme aloittaneet alusta (miten paljon 30 vuoden jälkeen onnistuu
😉) ja elämme päiviä kerrallaan.
En muuten antanut avainta asuntooni, koska se oli minun valtakuntani ja turvapaikkani. Paikka, jossa sain kasvaa itsenäiseksi...
Päätin sittenkin kommentoida, vaikka ensisijaisesti olen jo jättänyt tämän tyylin ketjut.
10 vuoden solmu: olet ollut uskomattoman kärsivällinen ja hyväsydäminen antaessasi kumppanillesi aikaa ja tilaa noinkin paljon. Joku muu olisi jo luovuttanut. En ymmärrä noita yökyläjuttuja ollenkaan, ehkä olen vanhanaikainen 😐
Mutta sitä en yhtään ihmettele, että oma mielenterveytesi on jo koetuksella tilanteessanne.
Minusta teit järkevän ratkaisun hankkiessasi itsellesi oman asunnon. Tuntuu, että kumppanisi pitää sinua itsestäänselvyytenä ja nyt hän ainakin käytännön tasolla huomaa, ettei asia niin ole.
Sinulla on jäljellä kuitenkin itsekunnioitusta senverran, ettet suostu taustalla odottamaan, mitä toinen päättää tehdä.
Siitä sinulle isot tsempit ja usko, että kyllä se elämä kantaa, vaikka nyt ei helppoa olekaan. Sinulla on lapsesi, jota ei kukaan voi viedä sinulta pois.
Kaiken tämän jälkeen sinulla on oikeus jaettuun vanhemmuuteen. Ja mikäli tämä tulee nyt sitten olemaan suhteenne loppu, suruajan jälkeen on myös mahdollisuus uuteen, terveempään suhteeseen. Nyt ei vielä liene hyvä aika sille 🙂🌻
Kiitos suuresti voimaannuttavista sanoistanne. Haluaisin kysyä Maisa1, että kauanko tuo teidän eronne kesti siitä hetkestä kun muutitte erilleen lopullisesti ja kauanko se "vatvominen" kesti? Saan edes vähän osviittaa tilannetta arvioidakseni, vaikka nämä ovatkin aina yksilöllisiä juttuja, niin pariterapeutinkin mukaan ikävä kyllä noudattelevat aikalailla samoja vaiheita ja myös aikoja kuukausi/vuositarkkuudella...
Tänään myös terapiassa kävimme tätä tilannetta läpi (siis yksilöterapiassani). Nyt on oma kantti niin koetuksella että muodostelen päässäni kaikenlaista typerää. Niin.. ja tuo avainten vaihto asia itseäkin eilen yöllä mietitytti.. parempi vain olla ilman molemmin puolin. Olen myös huomannut, vaikkei puoliso sitä myönnä, että koko ajan mitä enemmän otan etäisyyttä, saa se myös hänet menemään askeleita eteenpäin. Nyt jo puhuu siitä, että ei haluakkaan tästä asunnosta lähteä vaan pyytää veljensä asumaan tänne joka on asunnottomana. Perusteli ensin sillä, että lapsemme kannalta on hyvä ettei asunto vaihdu mikäli KUMMINKIN tämä olisi vain väliaikaista. Edelleen hän ei tiedä ja sanoo että "jos voisin sormia napsauttaa ja mennä tämän vaiheen yli niin menisin, mutta en halua myöskään vatvoa" jossa hän on mielestäni oikeassa. Itsekkin taannoin sanoin hänelle, että en halua tilannetta, että pakotan hänet jättämään toimillani toisen ja sitten ehkä jahkailisi takaisin myöhemmin ja soudettaisiin ja huovattaisiin.
Puolisoni puhuu kyllä paljon järkeviä asioita ja huomaan hänessä todella paljon "aikuistumisen merkkejä" mutta silti usein tuntuu asiat menevän paljon ristiin (eri päivinä eri näkemyksiä). Yleensä tämä korostuu silloin kun hän palaa toisen luota kotiin.. Nyt puhui jo siitä, kuinka "en voi kieltää toista tulemasta meidän vanhaan yhteiseen kotiimme". Hän on oikeassa siinä, että en voi kieltää (esitin asian ensin tylysti joka ehkä sai hänet lietsomaan asiaa ja olemaan kylmä), mutta esitin seuraavana päivänä toiveen, että mikäli näin tapahtuu ja VARSINKIN jos edes HARKITSEE että toinen tulisi yöksi meidän sänkyymme tai ylipäänsä kotiimme (joka tuntuu hirveältä, en olisi ikinä itse voinut kuvitella pyytäväni toista ihmistä perheemme kotiin) niin hän antaisi tuolloin lapsemme minulle hoitoon. Puhui myös jo että menisi joskus "kahvilla käymään" tämän luona ja ottaisi lapsen mukaan koska "lapsi on osa hänen arkea".
Ymmärrän kyllä että en voi kieltää, mutta pelkään, että puoliso menee tunne eikä järki edellä, mitä tulee lapseemme. Hän ei tahdo ymmärtää sitä minkälaiseen epätietoisuuteen lapsemme asettaa "kokeillessaan siipiään". Lapselle ei ole edes selitetty tilannetta ja hän jo puhuu tälläisistä asioista, itse koen hänet sillä saralla vastuuttomaksi. Olenkin harkinnut olevani yhteydessä perheneuvolaan ja pyytämään sieltä vinkkejä ja sopivassa yhteydessä näyttää niitä puolisolleni, uskon että siellä olevat vinkit ovat vähintäänkin jotain samansuuntaista(?) Kumminkin muuten hän on hyvä äiti enkä pelkää perusasioiden puolesta, pelkään lapseni tunteiden ja koulunkäynnin puolesta. Sanoi kuitenkin ymmärtävänsä ja kunnioittavansa minun asettamia toiveita mutta kyllä mielestäni minulla on oikeus jopa vaatia tuollaista, ennen kuin lusikat menee lopullisesti vaihtoon.
Tämän pohjalta myös aloin pelkäämään, että puolisoni elää lapsemme kautta edelleen ja tämä voi koitua jossain kohtaa pois muutettuani lapselle huonoksi asiaksi. Tajusin myös, että puolisoni ei ole varmaankaan IKINÄ (siis oikeasti ikinä) ole ollut yhtäjaksoisesti vuorokauttakaan YKSIN (kun olen sanonut, että tarvitsen yksin aikaa joskus itselleni, hän ei ymmärrä sitä, koska ei itse omien sanojensa mukaan sitä tarvitse). Siis tarkoitan täysin yksin kotona, missään, tuolloinkin vähintään eläimet seurana. Hän on kotoaan lähdettyään, (jossa aina hoiti siskojaan ja kotia), aina asunut jonkun kanssa tai ollut jonkun kanssa. Ensin teinirakkautensa kanssa (joka oli todella huono häntä kohtaan), sitten opiskelijakaverinsa kanssa, sitten minun kanssani ja silloin kun olimme erossa minun aloitteestani, oli hän aina vain lapsemme kanssa kotona ja hädin tuskin vaivautui tarhan lisäksi viemään lasta mihinkään koska oli niin romuna eikä tuolloin suostunut antamaan lasta minulle yöksi, koska sanoi murtuvansa muuten. Nyt mietin (ja sanoinkin siitä hänelle) että jos tulee päiviä kun on sovittu lapsen kanssa, että tulee minun luokseni ja puolisoni jääkin yksin ajatustensa kanssa (jos joku sovittu meno peruuntuu), niin tulisi sitten vaikka mielummin minun luokseni tai tulisin vastavuoroisesti vanhaan kotiimme KUNHAN lapsellemme ei tuoteta pettymystä peruuttamalla sovittu yökyläily iskän kanssa. Joskus puolisoni on lapsemme kohdalla tehnyt tyhjiä lupauksia ja välillä tuntuu ettei hän ymmärrä niiden merkitystä. Omasta mielestäni jos lapselle jotain luvataan, se pidetään, aina, poikkeuksetta, varsinkin nyt kun lapsi on 7v ikäinen ja iloitsee kaikesta.
Tosin olen kyllä myös luottavainen koska tyttöni on lujatahtoinen kuten minäkin olin pienenä, joten uskon, että jos lupaus petetään minun näkemisen suhteen tai muutenkaan koitetaan puhua pahaa tms. mihin joku voi näissä tilanteissa ikävä kyllä sortua, niin uskon että tomera tyttöni antaa kuulua 🙂 sen verran hyvät välit meillä on ja olen aina ollut se "tekevä osapuoli" ja mielestäni pitänyt lupaukseni aina, enkä ikinä lupaa, mikäli tiedän ettei se välttämättä toteudu (en halua vähätellä puolisoni roolia tai sanoa että olen parempi). Nyt koen olevani itse tarpeeksi vahva selviytymään ja varautunut henkisesti pitkään koettelemukseen, mutta jos tilanteesta kärsii lapseni ja vielä pahempi jos lapseni alkaa syyttämään minua tästä, niin sitten koetellaan ihan kunnolla... Se on nyt pahin pelkoni.. Sitten tulee puolisoni jaksaminen itsetunto-ongelmiensa kanssa ja siitä koituvat haittailmiöt.. Ikävä kyllä, vaikka pitäisi ajatella itseään, niin ajaudun silti ajattelemaan lastani ja puolisoani ja toivon, että hän tajuaa sen joku päivä.. Toistaiseksi kuitenkin luotan puolisooni, että hän on tässä korrekti, mutta tiedostan myös, että jos vähänkään nostan sarvia pystyyn ja vaadin kovaan ääneen, niin siitä voi alkaa pitkä ja raskas tie... pitää siis pitää pää kylmänä jos ei itseni, niin lapseni vuoksi, vaikka välillä tekisi mieli lyödä nyrkkiä seinään kun puolisoni ei tunnu ymmärtävän itsestäänselvyyksiä (varmaan tuo tunnetila hänellä sumentaa todellisuutta nyt...)
Niin.. ja olemme saaneet sovittua järjestelyistä.. kuitenkin selkäpiissäni karmii fakta, että meillä ei ole yhteishuoltajuutta. Tähän on syynä nimenomaan luottamusongelmat vuosia sitten ja minun sinisilmäisyyteni lapseni synnyttyä. Luulen, että johtuu osittain "toisen ihmisen läsnäolosta (mahdollisesta oikeasta isästä)" joka ei silloin ollut selvä enkä ollut tietoinen tästä mahdollisuudesta. Aion asiaa kyllä kysyä, josko hän nyt myöntäisi syyn miksi ei ikinä halunnut minulle huoltajuutta antaa vaan uhkaili asian suhteen. En ole katkera siitä enkä koe sitä välttämättömyytenä, koska lapsi on jo tietoinen ja pahin uhka on mielestäni ohi. Toisekseen minulla on ollut siitä huolimatta kaikki oikeudet (koulu, tarha, wilma ym) eikä hän ole niitä minulta evännyt. En siis koe sitä nyt tärkeimmäksi asiaksi hoitaa, mutta kuitenkin jos palaamme yhteen tai vaihtoehtoisesti ei palata, niin aion sitä vaatia siinä kohtaa.. Tähän asiaan en kaipaa kannanottoja, koska tiedän olleeni tyhmä ja sinisilmäinen, mutta myös tuolloin oli niin raskas aika elämässä, että en olisi mitenkään jaksanut henkisesti taistella huoltajuudesta..
Nyt vain odotan muutettuani, että toteutuvatko monet peloistani. Pelkoni ovat toki juurikin näitä pääni tuotoksia, joista osa voi olla täysin turhia. Uskon myös, että esim tuo huoltajuusasia ja lapsen näkeminen ja sen toteutuminen on myös paljon siitä kiinni, kuinka pitkään toinen suhde jatkuu ja eritoten MIKÄ TOINEN MIES ON MIEHIÄÄN. 2kk perusteella ei puolisoni (enkä varsinkaan minä tietämätön) voi tietää, millainen manipuloija/omanonnen onkija siitä paljastuu ja onko hänen aikomukset aitoja. Tottakai voi myös paljastua oikeasti hyväkin ihminen (jota itsekkäästi en toivo tietenkään ;)) mutta pääasia, että sellainen, joka on hyvä lapselleni JOS asiat ajautuvat niin pitkälle... Kuitenkin pelkään pahasti, että puolisoni tulee tekemään jotain äkkipikaisia liikkeitä tämän astisen toimintansa perusteella ja siitä miten hän puhuu asioista. Vaistoni on usein ollut oikea ja tällä kertaa totisesti toivon, että olen väärässä...
Kommentteja? Ja kiitos vielä kerran...
.. Lisäys vielä kun jäi sanomatta, että kyllä, koen itsekkin puolisoni pitävän minua todellakin itsestäänselvyytenä. Olen ollut liian, liian kiltti ja se on antanut hänelle avaimet monta kertaa pyöritellä asioita mielensä mukaan minun kustannuksella. Olen asiasta ehkä vähän katkeroitunut. Sanotaan niin, että mikäli hän esim. lopettaisi terapiansa eikä tekisi töitä "itsensä eteen" niin luulen, että minun olisi siinä kohtaa jatkettava elämää yksin. Niin paljon alan jotenkin näkemään tässä kriisissä samoja elementtejä, kuin siinä, josta hän synnytti lapsemme, jonka oikea isä jää ikuiseksi mysteeriksi. Tuntuu myös, että juurikin tuon ainaisen "jonkun kanssa elämisen" vuoksi hän ei ole kertaakaan kokenut olevansa vapaa ja käy nyt jonkinlaista ikäkriisiä myös läpi ja yrittää elää "villiä ja vapaata" elämää, jonka kokee jotenkin omien sanojensa mukaan hukanneensa. Jotenkin hänestä ei ikinä ole tullut sellaista "perheenäitiä" enkä ole sitä hänestä halunnutkaan, mutta tuntuu, että joka viikonloppu pitäisi jonnekkin päästä juhlimaan (siis jo ennen kriisiä oli tälläisiä jaksoja). Itsekkin niitä haluan enkä ole mikään kyyhöttäjä tyyppi päin vastoin, spontaani ja tykkään rellestää, kunhan se ei ole perheeltä pois ja tiedän lapsemme olevan hyvässä turvassa mummilla tms eikä se ole joka viikkoista. Kokisin varmasti syyllisyyttä siitä... lapsemme kun ei kauaa ole tuossa hienossa iässä..
Kysyit kauanko meillä vaiheet kestivät...
No, teillä on tietenkin taustalla erilaisia juttuja menneisyydessä, jotka painavat sekä puolisosi että sinun käyttäytymisessä.
Me olimme olleet yhdessä nuoresta asti. Tahdottu rakastaa ja olla uskollisia kuolemaan saakka. Jälkeenpäin olen miettinyt, että miehelläni on ollut jokin oman elämänsä kriisi meneillään, kun kääntyi minusta ja meistä pois ja lähti seikkailemaan ihanan ystävättären kanssa...
Noin vuosi meni ensin vuoristorataa, jolloin olin välillä toiveikas, välillä epätoivoinen. Enhän voinut mitenkään kuvitella, että meille voisi edes käydä niin, että väliin tulisi jokin kolmas pyörä. Olimme olleet tiivis paketti perheenä ja pariskuntana.
Lopulta tämän vuoristoradan vain jatkuessa päädyin hakemaan eroa, kun ajattelin sen herättävän puolison. No hetkeksi juu... Mutta sitten yhteydenpito toiseen naiseen alkoi taas. Lopulta enää itkin, mies meni ihan mykäksi, kun halusin puhua meidän tulevaisuudestamme. Ja sitten hommasin oman asunnon ja muutin pois. En vienyt eroa loppuun (eikä mieskään). Tämä siis noin pari vuotta sen jälkeen, kun seikkailu alkoi minulle valjeta.
Asuimme reilut puoli vuotta erillään. Ensin luulin, että erosimme lopullisesti, mutta mies teki elämässään muutoksia, joita en olisi uskonut aiemmin. Hän halusi vielä yrittää korjata avioliittomme ja sillä tiellä nyt olemme. Elämme päivä kerrallaan ja uutta seikkailua en enää elä katsellen vierestä. Ei ollut sen arvoinen seikkailu, että haluaisin elää sitä uudelleen... Muutenkin jos palaamme vanhoihin huonoihin juttuihin, on ymmärrettävä lähteä eri suuntiin (ikuinen kiistan aihe on ollut alkoholinkäyttö, jossa olemme aika erilaisia...)
Olen miettinyt syitä kaikelle tapahtuneelle, mutta jollain lailla se tuntuu turhalta. Tietenkin omiakin huonoja tapoja parisuhteessa on pitänyt silmäillä rehellisesti. Lienen ollut läheisriippuvainen ja uhrannut monia juttuja perheen ja sovun nimissä... Tervettä itsekkyyttä harjoittelen. Ymmärsin, että puolisosi on tuonut tämän ystävänsä teidän kotiinne? Minä en halua edes tietää, missä kaikkialla on tapailtu. Laitathan rajoja...?
Toivon todella, että saatte asioihin tolkkua ja lapsi pidetään irrallaan teidän parisuhteenne sellaisista juonikuvioista, joita hänen ei ole tarpeen tietää eikä todellakaan ymmärtää!
Kiitos avoimuudestasi Maisa1.
Mies ei ole ollut täällä. Olen tosiaan rajoja asettanut ja eilen keskustelimme ja kerroin tuntemuksistani aika painavin sanoin. Hän ainakin nyt lupasi että ei anna minkään meidän ja lapsen välisten asioiden vaaraantua hänen tai minun oman elämän tekemisten vuoksi erossa olessamme (minulla ei mitään virityksiä ole). Hän myös lupasi että jos tuo miehen kotiimme niin ennen hänen poismuuttos tästä kodista (jos siihen asiat etenevät) niin hän lupaa aina tuoda lapsen minulle tuolloin. Eivätkä ole omien sanojensa mukaan missään seurustelusuuhteessa tai lähelläkään, joten hänen mielestään ajattelen liian pitkälle asioita.
Olen tänään pohtinut paljon puolisoani ihmisenä ja hänen omia koettelemuksia ja omaa sinisilmäidyyttä ja omia huonoja puoliani ja luonteidemme eroavaisuuksia. Jotenkin minulla on vahva usko että tässä on suurin syy edelleen hänen huono itsetunto kuten aiemmissakin asioissa ja lääkärikin juuri diagnosoi hänet syvästi masentuneeksi. Samalla uskon hänen käyvn läpi ikäkriisiä ja että haluaa vapautta jota tuskin on koskaan saanut. Tåmän vuoksi haluan pysyä hänen rinnallaan ja osoittaan tukeani vaikka emme olisikaan saman katon alla. Pelkään hänen romahtavan jossain vaiheessa mutta.oma terveys ei antanut enää periksi olla tukena tälläisessä tilanteessa varsinkaan, kun tarjoamani apu ei kelvannut aiempien kriisien yhteydessä. Muutan siis erilleen ja toivon puolisoni jatkavan terapiaa ja tajuava sitä kautta meidän hyvät asiat oman pahan olonsa alta..
Tiedoksi kaikille eronneille ja eroa pohtiville miehille,
Miessakit ry:n järjestämät EETU-chatit jatkuvat Tukinetissä ensi viikolla! EETU-chateissä miehet voivat saada tukea ero-ongelmien käsittelyyn.
Tämän vuoden ensimmäinen EETU-chat on ensi maanantaina 6.3. klo 21-23. Ryhmä on avoin kaikille miehille joita asia koskettaa. Ryhmän ohjaavat Erosta Elossa vertaistukihenkilöt.
Tervetuloa mukaan! 🙂👍