Yksinäisyys, mutta ei masennus
Olen ollu aina yksinäinen tai minulla ei ole ollut ystäviä yhtä enempää. Yksin olen kärsinyt kuolemanpelkoa, ahdistusta,tuskaa ja kipua. Mä olen kertonut täällä tarinani joten en kerro uudelleen… Lyhyesti sanottuna useita kymmeniä sairaalajaksoa ja pitkästi yli kymmenen leikkausta. Arvata saattaa mitä pienen pojan ja myöhemmin nuoren pojan mielessä on liikkunut. Kyllä te tiedätte, koska olette itse kokeneet kovia elämässänne. Nyt 27-vuotiaana olen valmis käsittelemään näitä asioita, kipeitä kokemuksia… Kotona on vallinnut aina vahva uskonnollisuus josta olen kertonut toisen otsikon alla. Koskaan ei ole saanut kyseenalaistaa mitään minkä minua vanhempi henkilö on sanonut tai kirjoittanut… En ole katkera vaan totuuden metsästäjä… Usein ajatuksien myllertäessä olen miettinyt: mikä on totuus? Nyt minä olen alkanut miettimään: kuka teki ja mitä? Ja mitä jäi tekemättä ja mitä olisi voinut tehdä paremmin? Tiedän että lääkärit ovat minun tapauksessa tehneet virheitä mutta en syytä ketään: Ihmisiä me vain olemme. Mutta sitä olen miettinyt mitä tämä kaikki kokemani vaikuttaa tähän päivään. En tiedä onko minusta esim. parisuhteeseen tai isäksi ja esikuvaksi… Tämä voi olla surullista luettavaa mutta kaikki on totta. Olen nykyään itselleni vaativa ja rankaisen itseäni virheistä, mutta ei kukaan voi olla täydellinen, en minäkään…Olen kohtalostani hyvin surullinen ja elämäni tuntuu epäreilulta. Onko kukaan kokenut vastaavaa kärsimystä kuin minä? 😭 Olen ollu ihastunut jo 2 vuotta yhteen nuoreen naiseen mutta vasta nyt olen uskaltanut hänelle tunnustaa: rakastavani häntä. En tiedä onko se nyt jo myöhäistä. Nyt ratkaisu on hänen käsissään ja tunnen itseni pieneksi ihmiseksi. Olen ollu vasta viikon poissa sairaalasta ja nyt pitäs taas jaksaa mutta kun on niin yksinäistä. Mistä löytyisi kavereita ja ystäviä? 😐
Hei!
Olen myös ollut yksinäinen lähes koko ikäni. Olen nyt kaksikymmentä vuotta, ja asunut jo viisi vuotta omillani, opiskellut milloin missäkin, harhaillut, aloittanut ain uudestaan toivoen, että kaikki olisi nyt toisin. Mutta eihän se niin mene.
Ala- asteella olin hiljainen ja herkkä, erilainen ja taiteellinen lapsi, eivätkä muut koulutoverini tietenkään sulattaneet sitä, että kannoin viulukoteloa ajoittain koulussa mukana. Minulle naurettiin, jätettiin yksin, haukuttiin oudoksi ja hulluksi selän takana. Herkkä mieleni ei kestänyt tuollaista, mutta en kuitenkaan uskaltanut kertoa kenellekään, en edes kotona. Näyttelin, että kaikki on hyvin, jäädytin tunteeni, mikään ei enää koskettanut.
En saanut ystäviä ylä-asteellakaan, koska en notkunut kaupungilla myöhään ym. Peruskoulun loppupuolella sairastuin anoreksiaan, luulen että tukahdutetut tunteeni alkoivat oireilla näin ja koin etten ollut missään tarpeeksi hyvä koska kukaan ei hyväksynyt minua, vaikka olinkin koulussa luonnonlahjakkuus, älykäs ja lahjakas viulisti. Sekään ei tietenkään ole mitään, jos ei ole ystäviä.
Lähsin taidelukioon toiselle paikkakunnalle, painoni nousi, mutta olin todella ahdistunut, yksinäinen ja sain paniikkikohtauksia, en osannut olla hetkeäkään rauhassa tai paikallaan. Siskoni sairastui syöpään, ja kuoli vuoden päästä, eikä sekään tuntunut miltään, koska en voinut antaa minkään koskettaa.
Lukion jälkeen läksin lukemaan matematiikkaa, ja masennuin enemmän, koska ihmiset ympärilläni eivät lainkaan ajatelleet samalla tavalla kuin minä, syömishäiriöni puhkesi uudestaan, bulimiana. Kesällä pääsin terapiaan, ja tällä hetkellä opiskelen media-alalla grafiseksi suunnittelijaksi, olen omalla alallani ja nautin jokaisesta päivästä koulussa. Mutta olen edelleen yksinäinen, kaipaan rakkautta elämääni. Luulen että avain siihen että löytää ystäviä on osaltaan se, että tietää kuka on ja uskaltaa olla rohkeasti se kuka on. Ja että arvostaa muita.
Moi! pelkäsin jo että kukaan ei uskalla jatkaa tätä viestiketjua. Kiva kun jatkoit...🙂👍 Olen etsimässä Elämää, rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta. Tältä naiselta josta kerroin, olen saanut ymmärrystä osakseni. Minusta hän on paras nainen maailmassa minulle. Olen sen sanonut hänelle.😀 Hän on joutunut kokemaan elämässään paljon niin kuin minäkin, mutta vaikka tunnen olevani sielullisesti yhtä hänen kanssa niin haluaisin että olla vielä joskus häneen liitettynä Pyhällä toteamuksella: Tahdon.😳 Olen siis välillä "romantikko", ja välillä "kantakirjamaanikko"... Yrittäkää pysyä menossa mukana 😀 Olen tehnyt kovia ratkaisuja ja ryhdyn rakentamaan omaa elämääni. En kaipaa säälijöitä tai kauhistelijoita. Olen mikä olen ja toivottavasti tulen olemaan se mikä haluan olla sitten kun Olen aikuinen. Kehoitan teitä tekemään rohkeita ratkaisuja ja päätöksiä, koska vain siten teemme itsestämme sankareita, itsensä voittaneita. 🙂🌻🙂👍
joo, itekin olen kokenut olevani yksinäinen, koska ei ole juuri lainkaan läheisiä ihmissuhteita. Tuttuja ja tuttavia on, mutta on kurjaa olla yksin kotona. Olen itse 19-vuotias opiskelijanuorukainen. Väitän, että yksinäisyys on yksin viihtyvälle paljon helpommin siedettävää kuin ylisosiaaliselle ihmiselle. Yksinäisyys on raastavaa ja ahdistavaa - paras lääke on muiden ihmisten seura. Mutta eihän ihmissuhteet aivan hetkessä synny😭
Moikka!
Mulla itelläni on hirveesti läheisiä ihmisiä ympärillä, mutta silti tunnen olevani yksinäinen. Voiko mikään muu olla yhtä ahdistavaa kun istua yksin kotona ja miettis mitä tekis? Mä oon sen verran kieroutunut ihminen, että kun olen yksin niin alan miettiä, että miksi olen nyt yksin ja mitä mun ystävät tekee sillä hetkellä. Sitten iskee sellanen kauhea ahdistus masennus itseinhokohtaus..
Mun pointti on se, että vaikka on ihmisiä lähellä, voi silti olla yksinäinen.
Mä kaipaisin ite sitä, että voisin kokea olevani turvassa.
Daniel alussa kysyi, että mistä löytää ystäviä, niitä löytyy sieltä missä itse liikkuu. Mä oon löytänyt kuusi mun parasta ystävää työn kautta. Joten siitä vaan juttelemaan kaupan kassaneitojen/-poikien kanssa.🙂
Mä tajusin aikoinaan, että kukaan ei voi koskaan kiinnostua musta, jos mä kuljen ympäriinsä naama väärinpäin. Joten yritän käyttäytyä ulospäin hirveen iloisena. Tässä on kuitenkin se paska puoli, että kulutan kauheasti energiaa olemalla sellainen mitä en kuitenkaan loppujen lopuksi ole. Vai olenko?! sitä en tiedä.
En tiedä ymmärtääkö mua kukaan, mutta tän selvemmin en pysty selittämään, sitä, mitä tahtoisin.
Hei!
Olen 22-vuotias, ja olen myös omalla tavallani yksinäinen. Ystäviä minulla on, mutta heillä on oma elämänsä enkä heitä halua aina häiritä omilla ongelmillani. Niitä kun kasautunut aika paljon viime aikoina... Isäni sairastui aivoverenvuotoon syyskuun alussa, äitini on alkoholisti (vaikkei sitä itse myönnäkään) siskolla ja veljellä on oma elämänsä. Kuitenki heidänkin kanssaa tulen toimeen ja pidämme päivittäin/viikoittain yhteyttä.
Miehiä, parisuhteita minulla on ollut jokunen, mutta nekään eivät ole olleet pysyviä. Yksinäinen, sydämensä särkenyt enkeli olen. Tuntuu et olen masentunut, mutta kuitenki osa päivistä on hyviä ettei siltä tunnukaan. Elämä on kaunista, kun siitä jaksaa nauttia... en vaan itse oikein tiedä kuinka siitä pitäisi aina nauttia.. Yksin kun olen illat omalla asunnollani. Minunhan pitäisi olla hyvilläni, isäni on alkanut toipumaan, asun ihan yksin omassa asunnossani. Olen päässyt aloittamaan elämäni uudestaan, suurten pettymysten jälkeen, miksi siis tuntuu niin kurjalta? Miksen jaksa iloita? Miksi kyyneleet iltaisin valtaavat mielen ja kasvoni?
Ystävät lohduttavat ja sanovat että minulle voi aina soittaa, silti luulen, etteivät he jaksa ainaista, samaa valitusvirtta kuunnella... Eivät vaan halua sanoa sitä. Tai sitten olen täysin väärässä. Olen vain yleensä aina ollut se joka huolehtii toisista, aina muiden onnellisuus on ollu omaani edellä. Aina...Niin kävi silloinki ku isä sairastui... minä olin se vahvin, minun PITI olla se vahvin... Minun piti pitää huolta äidistä... Ja muista... Mutta nyt kun kaikki alkaa paranemaan, nii mä itse tunnen oloni kurjaksi... Yksinäiseksi, avuttomaks ja kaikkea tätä...
Onneks hieman helpottaa se että tiedän et muitakin yksinäisiä on, enkä ole sinällään yksin..
Moikka!
Mä oon 20v. tyttönen ja oon myös aika yksinäinen, vaikka mulla ois muutama kaveri kehen tukeutua tai kenen kanssa pitää yhteyttä mutta itse oon eristäytynyt. Isälläni ollu jo monia vuosia alkoholiongelmia, toisinsanoen hän on alkoholisti (Siitä kirjotellu tossa äidin alkoholismi osiossa ja krooninen masennus osiossa, jos kiinnostaa...). Tosin tällä hetkellä hän on ollut juomatta jo lähes puoli vuotta (viime v.loppuna oli kuitenkin repsahtanut, ja juonut jossain työmatkalla viiniä...). Viimeset kymmenen vuotta oon kuitenkin katsellut sen touhuja, ja tää on ollu tosi raskasta mulle, äidilleni ja isosiskolleni (hän on jo muuttanut muutama vuos sitten kotoa). (Taustoistani oon enemmän kirjotellu em. viestiketjuissa...).
Tällä hetkellä mua vaivaa tää yksinäisyys. Tiedän (näin jälkeenpäin analysoituna) että oon jo pitkän aikaa vetänyt jaksajan roolia, tai selviytyjän roolia, mutta ilmeisesti en ole selvinnytkään kovin hyvin. Tunteita oon joutunut tukahduttamaan, koska niille ei oo aina ollut tilaa. Silloin isäni juominen todella alkoi näkyä ja häiritä meitä muita, siskoni sairastui bulimiaan. Äitini yritti saada hänelle sopivaa hoitoa, hän olikin sairaalassakin pari viikkoa sisällä. Sai lääkityksen ja pikkuhiljaa hänen vointinsa alkoi kohentua. Siihen meni kuitenkin vuosia. Kun siskoni alkoi pikkuhiljaa toipua, itse rupesin voimaan huonosti, mulle tuli kaikennäköisiä pakkomielteitä, joiden kanssa yritin pitkälti keplotella yksin. Kyllä niistä puhuinkin mutta luulen että niiden taakse kytkeytyi niin paljon häpeää että tavallaan syytin itseäni kun ajattelin "älyttömiä". Kävin myös silloin terapiassakin (olin joku 13-14v.) ja olin tosi ahdistunut. En enää tavannut kavereitani koulun jälkeen (siis yläasteella...). Olin vain yksin pakkomielteideni kanssa. Vaikka kaverini aina kyselivät että mitä oikeen puuhailen kun en enää tule mihinkään, niin yritin vaan vetää iloista/jaksavaa/hyvinvoivaa naamaa, ja kehitellä jotain että mulla muka olisi asiat ihan hyvin. Ilmeisesti padoin tunteita sisälleni enkä oikeen tiennyt mitä kaikkea siinä oli mutta olin masentunut tilastani. Uskon tänä päivänä että sisälläni oli myös paljon vihaa, jopa raivoa koska mua ei oltu huomattu, niinkuin monesti käy alkoholistiperheessä. Moni asia (vuosi vuodelta yhä enemmän) pyöri alkoholisoituvan isäni ympärillä, hänen auttamisyrityksissä. Mä ilmeisesti kasvatin panssarin ympärilleni ja olin sisimmässäni tosi yksin.
Vuosia kuitenkin kului, ja jotenkin yritin taas kiemurrella takaisin kaverien joukkoon. Yritin ns. väkisin olla sosiaalinen (tuskin nautin yksinäisyydestä mutta en nauttinut juuri kavereideni seurastakaan koska edelleen ne padotut tunteet oli siellä). Kuitenkin musta tuntui etten ollut enää se sama ihminen mikä joskus olin ollut...Olin jotenkin tosi heikko ja mulla oli huono itsetunto. Häpesin itseäni. En tuonut itseäni enää samalla tavalla esille mitä joskus ennen. Tiettyyn "paikkaan" mua ei kukaan päässyt. Se oli lukossa kaikilta.
Joskus siinä 16v. eteenpäin aloin myös harrastamaan kännejä. Olin ikäistäni vanhemman näköinen (ehkä siksi että olin aika pitkä mutta luulen että myös kasvoni olivat vanhentuneet koska olin kärsinyt niin paljon...) ja saatoin päästä baarin isosiskoni papereilla. Muutaman kerran niin teimmekin ja siskoni hankki jonkun oman kaverinsa paperit. Seurustelin itseäni vanhempien miesten kanssa. Hain ilmeisesti heistä jotain turvaa koska oma isäni (ja tavallaan myös äitini) olivat "heikkoja lenkkejä". Yksikin mua vanhempi poikakaveri käytti aika paljon alkoholia, hänellä oli väkivaltainen tausta (nuoruus) mutta oli päässyt ns. kaidalle tielle, mutta edelleen aika usein v.loppuisin joi. Pidin häntä jonain sankarina kun hän oli selvinnyt rankasta elämästään. Monesti alkoholistien lapset saattavat hakeutua "heikompien" seuraan, ja luulen että myös itse toimin niin. Koskaan en varsinaista rakkautta tuntenut, se oli vain _jotain_. Roikuin kumppaneissani, ja kaipasin heidän huomiotaan ja hyväksyntää enemmän kuin mitään muuta.
Lukion vikalla sain paniikkikohtauksen jonka jälkeen on tajunnut miten pieleen kaikki onkin mennyt menneisyydessäni. Tai tajuan että en oo ollu ihan terve, vaan ajautunut aina milloin minnekin virran mukana. Toisten tunteiden mukana. Omista ei ole pahemmin ollut tietoa. Kun oon paniikkikohtauksen jälkeen yrittänyt selvittää mistä on ollut oikein kyse kohdallani/käytöksessäni, oon myös eristäytynyt entistä enemmän, edelleen varmaan itseriittoisuus/häpeä kuvioissa. Mä en vaan halua enää toimia toisten tahdon alaisena, tuntea aina syyllisyyttä toisten asioista jne. Haluun käsitellä näitä juttuja rauhassa. Joillekin kavereilleni oon kertonut ajatuksistani mutta edelleen pidän jonkunlaisen hajuraon kavereihini. Ikäänkuin en käsittäisi mitä tarkoittaa sana "ystävä". Eihän ystävä ole sellainen ketä pitää miellyttää,vaan eikö ystävän kanssa tulisi jakaa nimenomaan asioita myös vaikeita asioita. Siinä mulla on vielä paljon oppimista. Toivon etten erkaannu ihan kokonaan ystävistäni. Yhteydenpito on viikolla ainakin tosi vähäistä, tuntuu etten enää oikeen tiedä mitä sanoisin heille. Itse olen tällä hetkellä työtön enkä opiskele. Lukion jälkeen olin joitakin kuukausia töissä mutta irtisanoin itseni koska mulla oli sillon yhden lääkkeen kanssa ongelmia, ja halusin rauhassa pohtia asioita muutenkin. Olin tosi puhki. Siitä lähtien oon pääosin ollu tekemättä mitään (jostain viime helmikuusta). En pahemmin ees ajattele työntekoa vaikka tiedän että ilman rahaa ei tuu pärjäämään. Asun vielä kotona. Äitini kanssa avoimet välit. Epäilen että mulla on jokin riippuvainen persoona. Aloitin taas syömään uutta lääkettä. Aikasemmat (ssri)lääkkeet ei oo oikeen sopinut. Nyt Snri-lääkekokeilu. Mulla on siis ahdistusta ja ilmeisesti syyllisyydentunteita. En oikeen saa mitään aikaseks. Elämä tuntuu vaan lipuvan ohitseni, mutta silti edelleen haluan tulla enemmän tietoiseksi mitä menneinä vuosia just MULLE on tapahtunut. Onneks on terapiakin mulla. Oon käyny siellä nyt pari vuotta.
Sellasta...😟