Mistä oikein saa omanikäisiä kavereita? En ole koulussa tällä hetkellä, ja työpaikalla on vain vanhempia ihmisiä (olen 20-vuotias). Kaikki vanhat kaverit ovat muuttaneet pois ja en ole jaksanut pitää yhteyttä heidän kanssaan erinäisistä syistä.
Olen ollut pitkään masentunut ja se tuntuu pahenevan kun ei ole mitään ystävyyssuhteita. Ei ole ketään jolle soittaa tai jolle puhua. Tuntuisi helpommalta, jos olisi jonkinlaista vertaistukea, joku jolle puhua.
Asun niin pienellä paikkakunnalla vielä, että kaikki tuntee toisensa ja on jo ”porukoissa”. Suunnittelen muuttoa Jyväskylään (asun siis Keski-Suomessa), mutta en tiedä vielä milloin.
Tuntuu että ainut tapa tavata ihmisiä tämänikäisenä olisi opiskelu, mutta olen tosiaan töissä tällä hetkellä ja yritän päästä opiskelemaan ensi syksynä. Eli mitäs nyt? Mistä löytää samanhenkistä seuraa?
Mulla on sama ongelma. Mä asun justiinsa Jyväskylässä ja ku täällä on tuo suvimäen klubitalo mistä vois saaha vertaistukee, mut mua ei vaan innosta mennä sinne.. Oon eläkkeellä, ku en oo kyenny töihin tai mihkään.
Mut musta saa juttuseuraa 🙂
Mäkään en päässyt opiskelemaan ja olen osapäivätöissä paikassa missä on mua paljon vanhempia ihmisiä.
Kaikki kaverit lähtivät muualle opiskelemaan. Illat istun kotona isän kanssa ja roikun netissä vähän. Nyt en enää tiedä miten jaksa tätä vielä vuoden.
Raskainta tässä on se ettei koskaan näe ketään samanikäistä nuorta.
Olisiko facebookissa ryhmää asumasi paikkakunnan paikkakuntalaisille? Uusi harrastus voisi olla kova sana. Mikä sua kiinnostaa? Aloita jokin uusi harrastus ja ole rohkea! Yksinäisiä on paljon ja monet heistä aloittavat harrastuksen mahdollisesti juuri tuosta syystä. Tsemppiä!
Minäkin painin yksinäisyyden kanssa, vaikka päällisin puolin luulisi kaiken olevan paremmin kuin hyvin. Muutin reipas vuosi sitten Helsinkiin ja asun avokkini kanssa omassa kolossa. On töitä ja kaikkea mitä tarvitaan perus elintason ylläpitoon. Silti jokin tärkeä puuttuu ja se on kaverit. Olisi edes yksi hyvä ystävä. Tuntuu, että se on täällä isossa pitäjässä elämäntaparaittiilta liian paljon pyydetty. Koulukaverit lukioajoilta on jäänyt pois, uudet tuttavuudet lipsuu aina jonnekin.
Olen miettinyt harrastuksen aloittamista ja kävinkin työväenopiston kurssilla. Osallistujien keski-ikä oli 60+ (itse olen 22) ja lannistuin täysin. En ole ikärasisti, mutta apteekkityöntekijänä heidän keskustelunsa olivat liian samallaisia kuin mitä töissä kuulen. Nykyiset harrastukseni ovat kovin introverttiystävällisiä, suorastaan antisosiaalisia: piirustus, maalaus ja valokuvaus. Niiden kautta kyllä tapaisi ihmisiä jos löytää oikeat piirit, mutta juuri tuntuu, että ainoa väylä olisi opiskelu. Kouluun pääsy tuntuu epäonnistuvan kerta toisensa jälkeen.
Pahinta itselleni tuntuu olevan se, että puran pahan oloni mieheeni: olen kateellinen ja katkera hänen menoistaan ja ystävistä, vaikka oikeasti olen onnellinen, että hänellä on asiat hyvin sillä saralla. Silti tuntuu aina pahalta jäädä aina yksin kotiin. Kaiken ulkopuolelle.
Olisi ihan löytää kohtalotoveri, jonka kanssa nämä tuntemukset voisi jakaa. Ehkä jopa joku höpsähtänyt taiteilijasielu, jos saisi ihan toivomaan alkaa.
Mielelläni juttelen ja olen kuuleva korva ja ymmärtäjä täälläkin teille tarvitseville muuten vain, nykäiskää siis hihasta jos juttu tahi piirustusseuraa kelpaa. 🌻🙂🌻
Tyttönen vaan kirjoitti 17.9.2014 22:3
Mulla on sama ongelma. Mä asun justiinsa Jyväskylässä ja ku täällä on tuo suvimäen klubitalo mistä vois saaha vertaistukee, mut mua ei vaan innosta mennä sinne.. Oon eläkkeellä, ku en oo kyenny töihin tai mihkään.
Mut musta saa juttuseuraa 🙂
Terve,
tuosta klubitalosta en ollut kuullutkaan. Katselin vähän tuota ohjelmaa, niin mua ei kauheasti origamitaittelu ja syysretket kiinnosta... Minkälaista porukkaa tuolla käy, onko paljon nuoria?
Oot jo eläkkeellä? Mitä teet kaikki päivät? Mun on vaikea keksiä tekemistä, vaikka on tuo työ. En tykkää roikkua netissä, mutta teen sitäkin välillä.
artho kirjoitti 18.9.2014 20:35
Mäkään en päässyt opiskelemaan ja olen osapäivätöissä paikassa missä on mua paljon vanhempia ihmisiä.
Kaikki kaverit lähtivät muualle opiskelemaan. Illat istun kotona isän kanssa ja roikun netissä vähän. Nyt en enää tiedä miten jaksa tätä vielä vuoden.
Joo samanlainen tilanne meillä on. Vaikea löytää mitään aktiviteettejä. Yleinen oletus varmaan on, että tänikäiset nuoret on opiskelemassa ja koulusta saa kavereita. Harvoin puhutaan nuorten yksinäisyydestä.
Vaikea tätä on kestää. Olin niin epätoivoinen yhtenä päivänä, että meinasin liittyä johonkin nettideittipalstalle, että jos sieltä edes juttuseuraa löytäisi.
(v)ihastuttava kirjoitti 21.9.2014 19:30
Olisiko facebookissa ryhmää asumasi paikkakunnan paikkakuntalaisille? Uusi harrastus voisi olla kova sana. Mikä sua kiinnostaa? Aloita jokin uusi harrastus ja ole rohkea! Yksinäisiä on paljon ja monet heistä aloittavat harrastuksen mahdollisesti juuri tuosta syystä. Tsemppiä!
Paikkakunta, jossa nyt asun, on pieni. Todella pieni. Ei täällä mitään nuoria ole (paitsi alkoholisoituneita syrjäytyneitä), puhumattakaan että joku facebook-ryhmä.
Nuoria ei myöskään harrastuksissa näy. Tämä on sellainen paikkakunta, että keski-ikä on +50. Ehkä olisi eri asia, jos asuisin isommalla paikkakunnalla. Nyt en vielä voi, joten täytyy keksiä jotain, että pysyn järjissäni.
kainokainen kirjoitti 2.10.2014 12:39
Minäkin painin yksinäisyyden kanssa, vaikka päällisin puolin luulisi kaiken olevan paremmin kuin hyvin. Muutin reipas vuosi sitten Helsinkiin ja asun avokkini kanssa omassa kolossa. On töitä ja kaikkea mitä tarvitaan perus elintason ylläpitoon. Silti jokin tärkeä puuttuu ja se on kaverit. Olisi edes yksi hyvä ystävä. Tuntuu, että se on täällä isossa pitäjässä elämäntaparaittiilta liian paljon pyydetty. Koulukaverit lukioajoilta on jäänyt pois, uudet tuttavuudet lipsuu aina jonnekin.
Olen miettinyt harrastuksen aloittamista ja kävinkin työväenopiston kurssilla. Osallistujien keski-ikä oli 60+ (itse olen 22) ja lannistuin täysin. En ole ikärasisti, mutta apteekkityöntekijänä heidän keskustelunsa olivat liian samallaisia kuin mitä töissä kuulen. Nykyiset harrastukseni ovat kovin introverttiystävällisiä, suorastaan antisosiaalisia: piirustus, maalaus ja valokuvaus. Niiden kautta kyllä tapaisi ihmisiä jos löytää oikeat piirit, mutta juuri tuntuu, että ainoa väylä olisi opiskelu. Kouluun pääsy tuntuu epäonnistuvan kerta toisensa jälkeen.
Pahinta itselleni tuntuu olevan se, että puran pahan oloni mieheeni: olen kateellinen ja katkera hänen menoistaan ja ystävistä, vaikka oikeasti olen onnellinen, että hänellä on asiat hyvin sillä saralla. Silti tuntuu aina pahalta jäädä aina yksin kotiin. Kaiken ulkopuolelle.
Olisi ihan löytää kohtalotoveri, jonka kanssa nämä tuntemukset voisi jakaa. Ehkä jopa joku höpsähtänyt taiteilijasielu, jos saisi ihan toivomaan alkaa.
Mielelläni juttelen ja olen kuuleva korva ja ymmärtäjä täälläkin teille tarvitseville muuten vain, nykäiskää siis hihasta jos juttu tahi piirustusseuraa kelpaa. 🌻🙂🌻
Hei.
Kauheeta, että vaikka asut Helsingissä, ei sieltä saa seuraa. Epätoivon hetkinä just ajattelen tota, että "sitten joskus kun isommassa kaupungissa asun nii siellä on paljon ihmisiä" jne.
Mutta kiva että sulla on sentään puoliso. Ymmärrän kyllä tuon kateellisuuden. Mäkin olen kade kaikille, joilla on kavereita ja menoja, jotain "insidejuttuja". Miten sun mies suhtautuu sun yksinäisyyteen?
Tuntuu, että nyt jos johonkin tutustuisi, olisi niin epätoivoinen että ei uskaltaisi olla oma itsensä, vaan sellainen "pidä minusta! oo mun kaveri!"-epätoivoinen. On niin kauan ollut yksin, että ei enää osaisi olla jonkun kanssa kaveria.
kainokainen kirjoitti 2.10.2014 12:39
Minäkin painin yksinäisyyden kanssa, vaikka päällisin puolin luulisi kaiken olevan paremmin kuin hyvin. Muutin reipas vuosi sitten Helsinkiin ja asun avokkini kanssa omassa kolossa. On töitä ja kaikkea mitä tarvitaan perus elintason ylläpitoon. Silti jokin tärkeä puuttuu ja se on kaverit. Olisi edes yksi hyvä ystävä. Tuntuu, että se on täällä isossa pitäjässä elämäntaparaittiilta liian paljon pyydetty. Koulukaverit lukioajoilta on jäänyt pois, uudet tuttavuudet lipsuu aina jonnekin.
Olen miettinyt harrastuksen aloittamista ja kävinkin työväenopiston kurssilla. Osallistujien keski-ikä oli 60+ (itse olen 22) ja lannistuin täysin. En ole ikärasisti, mutta apteekkityöntekijänä heidän keskustelunsa olivat liian samallaisia kuin mitä töissä kuulen. Nykyiset harrastukseni ovat kovin introverttiystävällisiä, suorastaan antisosiaalisia: piirustus, maalaus ja valokuvaus. Niiden kautta kyllä tapaisi ihmisiä jos löytää oikeat piirit, mutta juuri tuntuu, että ainoa väylä olisi opiskelu. Kouluun pääsy tuntuu epäonnistuvan kerta toisensa jälkeen.
Pahinta itselleni tuntuu olevan se, että puran pahan oloni mieheeni: olen kateellinen ja katkera hänen menoistaan ja ystävistä, vaikka oikeasti olen onnellinen, että hänellä on asiat hyvin sillä saralla. Silti tuntuu aina pahalta jäädä aina yksin kotiin. Kaiken ulkopuolelle.
Olisi ihan löytää kohtalotoveri, jonka kanssa nämä tuntemukset voisi jakaa. Ehkä jopa joku höpsähtänyt taiteilijasielu, jos saisi ihan toivomaan alkaa.
Mielelläni juttelen ja olen kuuleva korva ja ymmärtäjä täälläkin teille tarvitseville muuten vain, nykäiskää siis hihasta jos juttu tahi piirustusseuraa kelpaa. 🌻🙂🌻
olen täällä uusi ja toivottavasti osaan nyt vastata tähän oikein...
Luin viestisi ja pakko sanoa että olen oikeastaan samassa tilanteessa :/ Oikeastaan melkein täysin sillä itsellänikin on samat harrastukset 🙂 Olen sinua muutaman vuoden vanhempi (24) ja asun pk-seudulla. Olisi todella mukava jos huomaat viestin ja päätät vastata. Olisi ihanaa päästä juttelemaan jonkun kanssa joka oikeasti kokee samoja asioita. Piirrustusseura kuulostaisi mahtavalta!
Tää keskustelu on nyt vähän kuollut.
Onko kenellekään yksinäiselle tapahtunut mitään positiiivista? Osaako joku ex-yksinäinen kertoa miten selvisi?
Yksinäisyys kaivaa. Itse mietin lähes päivittäin olenko syyllinen omaan yksinäisyyteeni. Olen arka ja ujo. Tykkään tehdä itsekseni. Haluaisin kavereita, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. En tiedä mitä työtä haluaisin tehdä. Sain opiskelupaikan syksylle, mutta pelkään olevani väärällä alalla ja meneväni kouluun siinä toivossa, että saisin kavereita.
@hanne
Otin itsekkin vastaan koulupaikan ihan vain yksinäisyyden takia. Olen väärällä alalla ja tiedän sen itsekkin.
Olen kuitenkin huomannut nyt kun olen saanut kontakteja etten kaipaakkaan niitä niin paljon. Laatu on tärkeämpi ystävyyssuhteissa kuin määrä.
Tuttavuuksia saisi todella paljon enemmän jos ryyppäis ja kävisi järjestetyissä tapahtumissa ja olisi itse aktiivinen yhteydenotoissa.
@Wylean
Itse mietin otinko koulutuksen puhtaasti sillä perusteella että se näytti hyvältä.