Kaikki tietää tän käsitteen. Yksinäisyys. Mulla on muutamia tosi hyviä ystäviä, mutta ne ei pidä muhun yhteyttä, mun pitää pitää niihin yhteyttä. Mulla ei ole enää isää eikä äitiä, oon omaehtoisesti laittanu välit poikki.. Mulla on 3 sisarusta. Yhden kanssa oon tosi läheinen.. Mää en tiiä mitä mää tekisin. Mää yritän olla parhain mahdollinen ystävä, mutta mää en vaan riitä. Kaikki jättää tai loukkaa. Miten mää jaksaisin enää nousta sängystä jos kukaan ei kuitenkaa usko että nousen? Mitä hyötyä jos kukaan ei usko muhun. Mun on sama jäädä vain makaamaan, ei kukaan kuitenkaa usko mun nousevan. Miks mun pitäs muka mennä eteenpäin, koska ei kukaan kuitenkaan usko mun onnistuvan? 😭 Eikö mun ois sama vain kadota? Jättää kaikki ja kadota. Kukaan ei varmaan huomais mun menneen, kukaan ei ikävöis tai ettis mua. Kaikki aattelis että no se vaan on siellä sängyssä.
Oon vaa aave.
Hei MieVain!
Tuo kuullostaa kamalalta. Se on kamalaa kun ystävät jättää ja se että he eivät usko sinuun.
Kyllä sä riität. Tämä kuullostaa helpommalta kun on, mutta jos sun ystävät hylkää sut tosta vain, ne ei oo oikeita ystäviä. Kyllä sä vielä löydät uusia ystäviä. Tiedän että siihen on vaikea luottaa.
Minun mielestäni sinun kannattaisi ajatella asiaa tältä kantilta:
Kaikki ajattelevat etten pysty nousemaan, joten nousen.
Kaikki ajattelevat etten pysty menemään eteen päin, joten menen eteen päin.
Eikö kaikista parhainta olisi näyttää näille ihmisille jotka ovat epäilleet sinua, että sinusta on kyllä siihen! Sinä pystyt siihen ja ilman heitä.
Usko, se tuntuu heistä kaikkein pahimmalta.
Mutta tiedän myös että se on vaikeaa välillä nousta sängystä tai mennä eteen päin ja varsinkaan jos kukaan ei usko sinuun.
Voimia MieVain!
*halaus*
🙂🌻
Mäki oon yksinäinen. Opiskelen kaukana perheestä ja kodista, täällä mulla ei oo ku koulu, rahaongelmat ja yksinäisyys. Mulla ei oo kyl edes siellä kotona kavereita.
Musta tuntuu vähän päin vastoin ku susta, tuntuu et vanhemmat ja kaikki odottaa et mä osaan kaiken ja pystyn kaikkeen, mut tosiasia on et kaikkien valintojenki tekeminen on vaikeeta ja lykkään sitä nii kauan ku voi.
voimia ja haleja sulle!!
Maissi🙂🌻
Hei MieVain! mun poikakaveri kuoli vime kesänä kolarissa ulkomailla. mä olen siitä asti ollut yksinäinen, koska Jesse oli myös mun paras kaveri ja tuki. Lisäksi pahaa oloa pahentaa se, että mun sisko seurustelee. Vaikka mä olen tosi iloinen sen puolesta, tuntuu pahalta koska mä mistan aina Jessen. Tuntuu siltä, että en ikinä pääse siitä yli, enkä unohda.
Kiitos kaikille vastauksista. On helpottava kuulla konkreettisesti etten oo ainoa joka on yksin. Oon aika hyvin elänyt sanonnan mukaan että kohtele muita niinkuin haluaisit niiden kohtelevan sinua. Mutta vastakaikua ei tule mistään suunnasta. Oon kyllästyny siihen ja pari päivää sitten sain tarpeekseni ja olin sillä asenteella ettei kukaan välitä joten miksi eläisin täällä.. Vointini meni ajallisesti taaksepäin puolivuotta yhden illan aikana! tätäkin kun kirjoitan keskittymiskykyni herpaantuu minuutin välein. Pakko tehdä jotain muuta parin kymmentä sekuntia että voi taas jatkaa.. En muista millon viimeksi en olis pystyny keskittymään tv:seen, kirjaan, ristikkoon yms. Miten voi takapakki tulla niin yhtäkkiä? Niin puun takaa ja niin voimakkaana?
Et todellakaan ole ainoa joka on yksin.
Multa kaikonnu aikamoinen liuta kavereita ihan vaan koska oon saanu sairauden kuvaksi masennuksen.
Yksinäinen olen vaikka minulla onkin tyttöystävä, mutta asutaan niin kaukana toisistamme. Ja hän on vielä osastollakin niin ei voida olla puhelimessakaan niin paljon kun tarttis ja haluais.
Ja ne kaverit joita mulla on niin nään niitä koulus ja jokus paria yläaste aikasta kaupungis. Ainoostaan yhen omistan jota nään viikolla muuten. Mut useimmin sitäkin nyt vaan harkoissa.
Ja tämä yksinäisyys on kuitenkin näin suurina määrinä nykyään aika raastavaa.
Voimia kaikille!
Oon keksiny mun elämän tarkotuksen. Olen vain pieni ja huomaamaton. Istun yksin nurkassa, yritän epätoivoisesti laittaa viestiä jollekkin random henkilölle, mutta kukaan ei vastaa. Katselen muita ihmisiä, kaikilla on joku ja he pitävät hauskaa. Tekisi mieli laittaa neon värejä päälle ja nauraa oikein räkäsesti että kaikki varmasti kuulevat ja kääntyvät katsomaan. Olen se roskakori jonne heität pilaantuneet ruoat ja roskat. Tyhjennät minut aina välillä jotten olisi aina niin täynnä, mutta todellisuudessa tyhjennät minut vain näön vuoksi. Jos en näyttäisi täydeltä et tyhjentäisi minua ollenkaan. Olen aina piilossa tai nurkassa, koska en näytä hyvältä ja minua ei vain voi asettaa näytille, mutta silti olen aina tarpeellinen. Kukapa ei pärjäisi ilman roskista.
Elämälläni on vihdoinkin tarkoitus: ROSKAKORI! JIPII!😞
Voi hyvä MieVain, älä luovuta! Kuulostaa ikävältä että ajattelet olevasi roskakori, joku joka ei ole muiden huomion arvoinen. Se ei ole totta! Tätä sanotaan usein: Aloita joku uusi harrastus/mene paikkoihin missä saatat tavata uusia ihmisiä. Mutta kannattaisiko sitä edes kokeilla? Ei tule oikein muuta neuvoa tässä mieleen. Koeta jaksaa hymyillä vaikka bussissa viereesi istuvalle henkilölle, siitä se voisi lähteä. Myös tuo keskittymiskyvyn herpaantuminen on niin tuttua! Tätäkin kirjoittaessa joudun lukemaan lyhyin väliajoin koko teksin alusta ja miettimään, mihin jäin. En kykene lukemaan/kirjoittamaan/keskittymään yhtään mihinkään. 😞 Tuntuu kuin rinnassa olisi sata sudenkorentoa jotka etsivät turhaan tietä ulos=ahdistaa.
Yksinäisyys, tiedän mitä se on. Olin viime keväänä kolmisen kuukautta osastolla, enkä saanut yhtään puhelua/viestiä koko sinä aikana. En siskolta, äidiltä, isältä, ystäviltä. Olin koko ajan toisen ihmisen seurassa siellä, mutta tunsin itseni vain niin yksinäiseksi, etten ole ennen sellaista kokenut. ☹️ Olisipa edes yksi sellainen ystävä joka tulisi halaamaan, ja sanoisi että kaikki paranee kyllä. Sanotaan että teinitytöt unelmoivat pojista ja julkkiksista, mutta minä unelmoin siitä että joku pitää kädestä kiinni ja sanoo ettei koskaan mene pois.
Voimia teille kaikille!