Yksinäinen ja rakastunut
Olen ehkä puolet elämästäni kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista. En oppinut pienenä uimaan ja noin 9-vuotiaana ajattelin jostain syystä sen olevan täysin sama jos hukkuisin. Ehkä vuotta myöhemmin seisoin yksin kotona veitsi kädessä tarkoituksenani puukottaa vatsani auki. En muista mitä silloin ajattelin, mutta uskon sen johtuneen yksinäisyydestä. Muutimme uuteen kotiin juuri ennen kuin aloitin ala-asteen ja jouduin jättämään kaikki kaverini taakse. Koko ala-asteen aikana en käynyt kuin yhden ”kaverin” luona ja sekin johtui vain siitä että hän asui samassa kerrostalossa ja kävi samaa luokkaa. Muutettuamme jälleen ollessani viidennellä jatkoin yhä hänen kanssaan samalla luokalla, mutten puhunut hänelle kertaakaan. Tutustuin muutamiin uusiin ihmisiin, joista vain yhtä uskalsin kerran pyytää olemaan koulun jälkeen. Se ei kuitenkaan käynyt hänen kiireiden takia. Viidennellä luokalla minua alettiin myös kiusata koulussa.
Yläasteelle siirryttäessä kiusaaminen paheni huippuunsa: kaikki vanhatkin luokkalaiset ja kaverit kääntyivät minua vastaan, osittain varmaankin pelosta minua kiusanneita tuntemattomia isompia kohtaan. Lintsasin lähes kokonaisen kuukauden koulusta pelon takia ja harkitsin hukuttautumista. Toinen kerta, jolloin olen oikeasti harkinnut itsemurhaa. Parina seuraavana vuotena luonteeni karaistui ja muuttui sarkastisemmaksi, ilkeämmäksi ja ”suotavammaksi”. Vanhat kaverit tulivat takaisin ja aiemmin kiusanneet tahtoivat tutustua. En edelleenkään viettänyt kenenkään kanssa aikaa koulun ulkopuolella.
Ammatti-koulussa asiat ovat alkaneet menemään monilta osin paremmin: en ole enää yhteydessä kehenkään peruskouluaikaiseen kaveriini, mutta olen saanut uusia ja luotettavempia, joiden kanssa oleilen silloin tällöin. En usein, en riittävästi, mutta silloin tällöin. Tiedän, ettei se enää johdu siitä, ettei minua hyväksyttäisi, vaan siitä etten vain uskalla olla ihmisten kanssa. Tai uskallan, mutta vetäydyn usein porukoissa syrjään ja tunnen itseni huonommaksi uusia ihmisiä tavattaessa. Vuosi sitten, kesäloman aikana ensimmäisen amisvuoden jälkeen, mietin ja tiesin tarkalleen miten tappaisin itseni. Koska olin yksin. Enkä ehkä edes tahtonut tehdä sille mitään. Amiksen alkaessa ajattelin etten selviä elämässä enää pitkään, mutta luokalleni sattui onneksi eräs tyttö. Pienessä ajassa hänestä kehkeytyi paras ystäväni, vielä pienemmässä ensimmäinen oikea ihastukseni. Kaksi vuotta myöhemmin, eli tänään, en vieläkään ole päässyt hänestä yli ja tavallaan voisin sanoa rakastavani häntä. Tavallaan, koska en usko rakkauden olevan yksipuolinen tunne, ja pelkään tämän olevan jotenkin sairaalloista näin pitkän ajan jälkeen. Olemme puhuneet asiasta pari kertaa, viimeksi kuukausi sitten. Emme ole yhdessä, koska hän pelkää vakavaa parisuhdetta ja sen mahdollista kariutumista, jonka mukana menettäisi ystävän. Ymmärrän häntä, mutten voi olla ajattelematta mitään muuta. Olen vuosia kärsinyt nukahtamisongelmista kaiketi jonkinlaisen stressin takia ja nykyisin huomaan vain ajattelevani häntä useita tunteja. Joskus purskahtaen itkuun.
Tämä ei olisi muuten ongelma, mutta en vain osaa päästää irti hänestä. Hän on tärkein ihminen joka minulla on koko elämässäni ollut enkä olisi ilman häntä jaksanut tähän päivään. Epävarma tieto siitä olemmeko ikinä yhdessä, mitä hän on itsekin joskus ajatellut, ja sen odotus tai tapahtumattomuus kalvavat minua jokaikinen päivä. Seurustelin keväällä hetken aikaa toisen tytön kanssa, mutta siitä ei tullut mitään koska ajatukseni olivat aivan toisessa ihmisessä. Vaikka kuinka tietäisin ja tahtoisin ymmärtää ettemme ole ehkä koskaan yhdessä, en silti osaa päästää irti ja elää jonkun toisen kanssa. Se on satuttanut jo kauan, mutta nyt en enää vain halua kestää sitä. Tunnen oloni masentuuneksi usein (en tiedä olenko oikeasti masentunut, johtuuko se joistakin teini-iän hormoneista ((olen nyt siis 18-vuotias)) vai teenkö itseni tahallaan henkisesti huono-oloiseksi) ja viime aikoina olen jälleen normaalia tiiviimmin ajatellut vakavasti itsemurhaa ja kuolemaa. Ajattelen ja toivon usein sairastuvani johonkin kuolettavaan tai kuolevani äkillisesti. Eilen kuristin itseäni kahdesti vyöllä hetken mielijohteesta. En ole koskaan aiemmin tehnyt itselleni mitään fyysisesti satuttavaa. Haluan jostakin syystä (olen lähes absolutisti) käyttää rankasti huumeita, pistää itseni surkeaan kuntoon ja tuhota elämäni, jotta se voisi loppua.
En pysty ajattelemaan kuin kahta asiaa: häntä ja kuolemista. Tahtoisin päästä edes toisesta yli.