Yksinäinen ja rakastunut
Olen ehkä puolet elämästäni kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista. En oppinut pienenä uimaan ja noin 9-vuotiaana ajattelin jostain syystä sen olevan täysin sama jos hukkuisin. Ehkä vuotta myöhemmin seisoin yksin kotona veitsi kädessä tarkoituksenani puukottaa vatsani auki. En muista mitä silloin ajattelin, mutta uskon sen johtuneen yksinäisyydestä. Muutimme uuteen kotiin juuri ennen kuin aloitin ala-asteen ja jouduin jättämään kaikki kaverini taakse. Koko ala-asteen aikana en käynyt kuin yhden ”kaverin” luona ja sekin johtui vain siitä että hän asui samassa kerrostalossa ja kävi samaa luokkaa. Muutettuamme jälleen ollessani viidennellä jatkoin yhä hänen kanssaan samalla luokalla, mutten puhunut hänelle kertaakaan. Tutustuin muutamiin uusiin ihmisiin, joista vain yhtä uskalsin kerran pyytää olemaan koulun jälkeen. Se ei kuitenkaan käynyt hänen kiireiden takia. Viidennellä luokalla minua alettiin myös kiusata koulussa.
Yläasteelle siirryttäessä kiusaaminen paheni huippuunsa: kaikki vanhatkin luokkalaiset ja kaverit kääntyivät minua vastaan, osittain varmaankin pelosta minua kiusanneita tuntemattomia isompia kohtaan. Lintsasin lähes kokonaisen kuukauden koulusta pelon takia ja harkitsin hukuttautumista. Toinen kerta, jolloin olen oikeasti harkinnut itsemurhaa. Parina seuraavana vuotena luonteeni karaistui ja muuttui sarkastisemmaksi, ilkeämmäksi ja ”suotavammaksi”. Vanhat kaverit tulivat takaisin ja aiemmin kiusanneet tahtoivat tutustua. En edelleenkään viettänyt kenenkään kanssa aikaa koulun ulkopuolella.
Ammatti-koulussa asiat ovat alkaneet menemään monilta osin paremmin: en ole enää yhteydessä kehenkään peruskouluaikaiseen kaveriini, mutta olen saanut uusia ja luotettavempia, joiden kanssa oleilen silloin tällöin. En usein, en riittävästi, mutta silloin tällöin. Tiedän, ettei se enää johdu siitä, ettei minua hyväksyttäisi, vaan siitä etten vain uskalla olla ihmisten kanssa. Tai uskallan, mutta vetäydyn usein porukoissa syrjään ja tunnen itseni huonommaksi uusia ihmisiä tavattaessa. Vuosi sitten, kesäloman aikana ensimmäisen amisvuoden jälkeen, mietin ja tiesin tarkalleen miten tappaisin itseni. Koska olin yksin. Enkä ehkä edes tahtonut tehdä sille mitään. Amiksen alkaessa ajattelin etten selviä elämässä enää pitkään, mutta luokalleni sattui onneksi eräs tyttö. Pienessä ajassa hänestä kehkeytyi paras ystäväni, vielä pienemmässä ensimmäinen oikea ihastukseni. Kaksi vuotta myöhemmin, eli tänään, en vieläkään ole päässyt hänestä yli ja tavallaan voisin sanoa rakastavani häntä. Tavallaan, koska en usko rakkauden olevan yksipuolinen tunne, ja pelkään tämän olevan jotenkin sairaalloista näin pitkän ajan jälkeen. Olemme puhuneet asiasta pari kertaa, viimeksi kuukausi sitten. Emme ole yhdessä, koska hän pelkää vakavaa parisuhdetta ja sen mahdollista kariutumista, jonka mukana menettäisi ystävän. Ymmärrän häntä, mutten voi olla ajattelematta mitään muuta. Olen vuosia kärsinyt nukahtamisongelmista kaiketi jonkinlaisen stressin takia ja nykyisin huomaan vain ajattelevani häntä useita tunteja. Joskus purskahtaen itkuun.
Tämä ei olisi muuten ongelma, mutta en vain osaa päästää irti hänestä. Hän on tärkein ihminen joka minulla on koko elämässäni ollut enkä olisi ilman häntä jaksanut tähän päivään. Epävarma tieto siitä olemmeko ikinä yhdessä, mitä hän on itsekin joskus ajatellut, ja sen odotus tai tapahtumattomuus kalvavat minua jokaikinen päivä. Seurustelin keväällä hetken aikaa toisen tytön kanssa, mutta siitä ei tullut mitään koska ajatukseni olivat aivan toisessa ihmisessä. Vaikka kuinka tietäisin ja tahtoisin ymmärtää ettemme ole ehkä koskaan yhdessä, en silti osaa päästää irti ja elää jonkun toisen kanssa. Se on satuttanut jo kauan, mutta nyt en enää vain halua kestää sitä. Tunnen oloni masentuuneksi usein (en tiedä olenko oikeasti masentunut, johtuuko se joistakin teini-iän hormoneista ((olen nyt siis 18-vuotias)) vai teenkö itseni tahallaan henkisesti huono-oloiseksi) ja viime aikoina olen jälleen normaalia tiiviimmin ajatellut vakavasti itsemurhaa ja kuolemaa. Ajattelen ja toivon usein sairastuvani johonkin kuolettavaan tai kuolevani äkillisesti. Eilen kuristin itseäni kahdesti vyöllä hetken mielijohteesta. En ole koskaan aiemmin tehnyt itselleni mitään fyysisesti satuttavaa. Haluan jostakin syystä (olen lähes absolutisti) käyttää rankasti huumeita, pistää itseni surkeaan kuntoon ja tuhota elämäni, jotta se voisi loppua.
En pysty ajattelemaan kuin kahta asiaa: häntä ja kuolemista. Tahtoisin päästä edes toisesta yli.
Sinun pitäisi mennä puhumaan ammattiauttajalle. Lapsuutesi ei ollut mikään loistokas. Ajattelit jo hyvin pienenä tehdä itsellesi jotain fyysisesti satuttavaa. Sinun pitäisi saada selvitettyä lapsuutesi traumat itsesi kanssa. Ja minusta sinä olet masentunut. Ei tuo enää johdu mistään teini-iän hormonivaihteluista. Hakeudu vaikka koulun terveydenhoitajalle joka voi ohjata sinua eteenpäin ammattiauttajille. Paljon voimia sinulle, elämä tulee hymyilemään sinulle!
En väitä olevani oikeassa, mutta voisit mennä psykiatrille ja pyytää häntä tekemään "pakko-ajatuksia" koskevat tutkimukset. Kärsin itse pakko-ajatuksista, mutta tehokkaan terapian ja lääkityksen ansiosta niitä on pystytty lievittämään huomattavasti, ja sitä kautta parantamaan elämänlaatuani.
Mulla on aika samallaisia ajatuksia haluan vaan kuolla tai sairastua johonkin kuolettavaan tautiin... (oon 13.v) sun oikeesti kannattaa mennä ammattiauttajan juttusille!!
Voimia! 🙂🌻
Olisi hienoa jos pääsisit ammattiauttajan juttusille. Voisit saada apua ja päästä edes toisesta asiasta yli, kuten sanoit haluavasikin.
Olet varmasti hyvä ystävä tälle tytölle? Mutta haluaisit enemmän.
Mä tiedän tunteen, mutta poika josta tykkään ei vain joskus välitä, toisinaan se välittää ja toisinaan unohtaa. Se satuttaa ja kovasti. Joka kerta aina uskon, että jos se nyt toimisi, mutta ei aina joudun pettymään.
On myös hyvä kuulla, että et ole satuttanut itseäsi fyysisesti paljoa, muuta kuin nyt lähiaikoina. En tarkoita sitten sitä että on hienoa kun vihdoin ja viimein satutat, vaan sitä, että olet selvinnyt ilman kipua aiemmin, mikset voisi nyttenkin?
Älä missään nimessä tee itsemurhaa, kuolemasta ei ole takaisin paluuta.
Voimia kovasti ja koita saada nytten apua. Voisit vihdoin ja viimein löytää oikean polun elämällesi. (:
niin kuin monet on vastanneet niin ammatti-auttaja ei olisi huono vaihtoehto. omasta kokemuksestani kuitenkin tiedän että sellaiset vastaukset on tosi ärsyttäviä. itse en nimittäin ainakaan uskalla mennä sellaisen puheile, koska pelkään selittää jollekkin "tutulle" tilannetta. lisäksi alan aina sellaisissa tilanteissa vähättelemään kärsimyksiäni ja lopulta väitän ettei mikään ole vialla.
vaikka olen 17 olen jo paljon miettinyt rakkautta ja kuolemaa, siis molempia joista sinulla on ongelmia. en pysty tässä kertomaan mietelmieni tuloksia, koska ne on niin monimutkaisia, etten jaksaisi kirjoittaa niitä, tuskin edes saisin niitä koottua, että saisin ne kirjoitetua. ja lopulta niistä ei edes olisi apua.
kuitenkin toivoisin ettet hänen takia tekisi mitään typerää. en väitä ettet häntä rakastaisi oikeasti, mutta itselläni on ainakin usein käynyt että luulen rakastavani jotain, mutta se onkin vain pakkomiele. ja sitähän rakkaus usein onkin.
älä ainakaan ala käyttämään huumeita, sillä rakkaudessa on huumetta tarpeeksi. sitten kun alat käyttämään huumeita sinulla on kaksi riippuvaisuutta yhden sijasta.
rakkaus on huume joka aiheuttaa riippuvaisuutta kyseiseen henkilöön. kun ei pysty olemaan kyseisen ihmisen kanssa se ilmenee masennuksena. masennuksesta pääsee eroon masennuslääkkeillä. itse en niitä kuitenkaan ole käyttänyt. vaan pääsin siitä eroon kun sain kokea iloa muiden ihmisten kanssa. ymmärrän että se voi olla vaikeaa. myös luonto ja uiminen auttaa minua, sekä kaunis sää.
koita löyttää jotain mielekästä tekemist, jolla saat ajatukset muualle.
en ole varma auttoiko tuo yhtään, toivottavasti.
Luhuesti sanon nyt kun aika ei riitä muuten, toivottavasti ehdin jossain muussa vaiheessa lisää sanoa..
Itsellenikin tullut tämmöinen tyttönen vastaan. Ajattelen häntä joka päivä. Tunnen järetöntä ahdistusta kun hän on kaukana minusta. Enkä tiedä oikein mitä hän loppujen lopuksi minusta ajattelee, vaikka onkin myöntänyt tykkäävänsä minusta. Joka päivä nyyhkytän hänen peräänsä. Pelkään niin kovasti menettäväni hänet.
Ja samoja tuntemuksia minullakin on kun isoista porukoista puhutaan. En tykkää olla kauhean monen seurassa samaan aikaan. Tunnen itseni haavoittuvaksi sillon. Enkä oikeen osaa tehdä tuttavuutta. Siksi kai olen aina kavereiden kaveriporukoissa mikä on aikas epämiellyttävää kun en kaikkia siellä tunne.
Samoi fiiliksii on. Paras kaveri muija johon oon umpirakastunu. sellanen olo ettei pärjäis päivääkään ilman sitä. Se on ainoo kuka saa mut hyvälle tuulelle ja ainoo johon luotan. ainaki luotin. nyt on paljastunu asioita jotka on särkeny mun sydämmen. tää kaveri on etääntyny iha helvetisti ja oon joutunu kanavoimaan pahaa olooni muulla tavoin. lähinnä alkoholin ja kannabiksen kautta. oon iha yksin. pelkään et kohta tulee taas vahvemmat päihteet kehiin ja alan kombottaa kaikkee mahollista mössöö keskenään.
toisaalta tunnen et mun pitäs irtaantuu tästä ystävästä. Se on mulle huumetta. tukehdun ilman. Tää on ihan sairasta. yritän parhaani mukaan ottaa etäisyyttä ja antaa tilaa mut en pysty olee puhumatta sille pitkää aikaa. välillä menetän tän ystävän takii elämänhaluni kokonaan😞.
Mun varmaa pitäs tajuta et tää kaveri ei oo mikää pyhimys vaan ihminen niiku kaikki muutkin kaverit. se ei oo enkeli vaik siltä vaikuttaakin. se ei oo se joka mut pelastaa vaan mää itte vaan voin pelastaa itteni
Sinä kuljet kuten katsot
Katsot kuinka kuljet
Kuljet pois, kun täällä ei tarjota kuin
Muistoja, seppeleitä
Vaan eipä enkeleitä
Käy kanssamme kulkemaan huojuvaa siltaa
(viikate: ei enkeleitä)
Musta tuntuu et oon menettäny ton tytön jo. Se ei vastaa mulle. Mua ahistaa ihan sairaasti kun se ei suostu kertomaan mitä se mua kohtaan tuntee, tai tunteeko enää mitään. Mis mennään ja miks se ei pidä yhteyttä, miks se käyttäytyy näin kylmästi nykyään. Musta tuntuu et sillä on nyt joku muu. Vois ees rehellisesto sanoo et sillä on joku muu, mut ei. Mie tartten sitä henkilöö. Tartten jonkun lähelleni. Mutta mulla ei oo ketään. Tukehdun tähän yksinäisyyteen ja ahistukseen. Tahon ennemmin kuolla kuin kokea tän kaiken uuestaan.
Sitä paitsi teisin jo sillon ku oltii lähekkäin et nää on vaan näit muutamii ihanii hetkii ja sitte tää on ohi. Tiesin sen koska mun kohalla mikään ihana ei oo pyssyvää.
Kaverit sanoo et mun ei pitäs syyttää itteeni, mut miten muka voisin olla syyttämättä itteeni. Itehä oon täs jutus ollu mukana. Ite uskon munanneeni taas kaiken. Kerranki ku oli joku ihana ihminen vieres.
Tää on niin perseestä. Miks mun pitää tuntee näin vahvasti yksinäisyyden tunne?! En mää ennen tarvinnu ketään, mut tää tyttö herätti sen palon mussa. Sa satutti mua tahtomattaanki. 😞
Annie, pystyn allekirjoittamaan viimeisimmän viestisi viimeistä lausetta lukuunottamatta. Rakastaminen ja tahtomattaan satuttaminen eivät mielestäni tietoisesti kuulu yhteen. Olen viime aikoina ymmärtänyt liiankin hyvin rakastumisen tuovan aina tahtomattaan tuskaa joko itselleen tai jollekulle toiselle. Rakkauden mukanaan tuoma kipu ei kuitenkaan koskaan ole mielestäni lähtöisin kenestäkään toisesta ihmisestä kuin itsestään. En kiellä etteikö itseäni satuttaisi sydämeni pohjasta se, että aloitusviestissäni mainitsemani tyttö seurustelee toisen ihmisen kanssa. Olen viimeiset kaksi ja puoli vuotta uskonut tämän tytön ansiosta, että elämäni tarkoitus olisi rakastaa häntä. Ehkä se ei kuulosta kovinkaan suurelta, uskottavalta, omaperäiseltä tai ihmeelliseltä syyltä olla syntynyt tähän maailmaan, mutta koenkin sen vain omaksi tehtäväkseni omassa elämässäni. Jos maailmassa on yksi asia johon olen sydämeni pohjasta uskonut ja tahtonut, se on toivo siitä että me olisimme vielä jonakin päivänä yhdessä. Tämä usko alkaa olla kuitenkin täysin murentunut enkä tiedä yhtään mitä minun pitäisi tehdä. Luulin rakastamisen olevan oikein ja se vain ajoi minut elämäni suurimpaan ahdinkoon. En kuitenkaan pysty sanomaan tämän olevan mitenkään hänen vaan pelkästään omien tunteideni syytä. Enhän minäkään koskaan päättänyt rakastuvani häneen, mutta se on silti täysin itsestäni kiinni kuinka hyvin aion tästä päästä läpi, jos ollenkaan.
Ja miksi minä häntä syyttäisin. Minä seuraan omia tunteitani, hän omiaan. Molemmat tiedämme että sen on oltava niin, jotta edes joku olisi onnellinen. Se repii minut kappaleiksi, mutta omat tunteenihan tässä ovat ainoat jotka häviävät ja minä olen niistä vastuussa.
En vain tosiaankaan tiedä mitä ihmettä uskallan enää tehdä tai mihin uskoa kun kaikki oikealta tuntuvat asiat epäonnistuvat täysin. En enää jaksa nähdä muita päätepisteitä elämälleni kuin lähenevän itsemurhan. Kuristan itseäni, tutkin lääkekaappia, pyydän ihmisiä vihaamaan minua. Mikäli elämäni tarkoitus on vain epäonnistua asioissa, joihin uskon ja joiden pitäisi tehdä onnelliseksi, minä _haluan_ kuolla.