Huomasin taas että mähän olen yksin, ”hups”..
Mulla on suhteellisesti todettu masennus, lääkkeitä on kokeiltu mutta ne lopetettiin koska tulin allergiseksi. Terapia-arvio jatkuu, uskon jääväni tyhjän päälle kun vaan hymyilen siellä oikeen miellyttävästi ja kerron aina kuinka ihanaa elämä on. Vaikkei se ole.
Oon useamman vuoden pyöriny koulun hoitopiirissä – psykologeilla jne. Ekat 2 vuotta mulle sanottiin että se kuuluu ikään, se menee kyllä ohi.
Lupailtiin aina että oota se vuosi, sit kaikki on paremmin. Varmasti on.
Mun perhe ei vieläkään ymmärrä mistä on kyse. Äiti on sitä mieltä että nyt kun ne lääkkeet loppu ni oon taas terve. Isä ei välitä, ja sisko vaan huutaa. Veljiäkin on, ja toinen kävi viimeksi eilen huutamassa vanhemmille kuin he ei oo osannu kasvattaa mua, kuinka oon epäluotettava ja käytän varmaa huumeita. Että näin.
Mä oon aina se jolla on ittellä sietämättömän paha olo – mutta ei tietenkään tarpeeksi paha ollakseen sairas. Mä oon aina se jolla on ”joku ongelma”, kun kaikki muut on osastolla. Mä oon se kiltti tyttö joka käy valehtelemassa psykologille päin naamaa säästyäkseen selityksiltä. Ja kaikista mukavinta siinä on se, että vaikken valehtelisi, ei mua uskottais.
Mä tulen ehjästä perheestä, jossa kukaan ei ole alkoholisti, narkkari, raiskaaja tai pahoinpitelijä. Mä olen kasvanut pumpulilla täytetyssä tynnyrissä. Mä olen se naapurin pikkuprinsessa. Tai oikeestaan se prinsessa oli aina mun identtinen kaksoissisko, mä olin ja olen yhä se ylimääräinen josta yritettiin epätoivoisesti kasvattaa poika.
Mua kiusattiin yli 10 vuotta. Siinä ne kymmenen vuotta muutamassa sanassa. Te kyllä tiedätte miltä se tuntuu kun ei sovi joukkoon ja joutuu varomaan tekemisiään, niin kauan että on itse se joka kritisoi. Mä olen itseni pahin vihollinen.
Tänäänkin olen saanut jo useampaan kertaan kuulla perheeltäni kommentteja painostani. Mulle sanotaan että ”älä syö enempää ettet enää liho” ja kun epäilen itselläni keliakiaa sanotaan että ”siihen kuuluu laihtuminen, ei sulla voi olla sitä”.. Enkä mä hemmetti edes ole ylipainoinen. Mä olen normaali, kaikkien todisteiden mukaan. En mä siihen usko, mutta näin mulle kerrotaan.
Olen siis yksin asiani kanssa, toki mulla on ystäviä jotka käy samaa läpi mutta heidän ongelmansa ovat aina vakavampia. Aina. Mulla ei ole ketään kenelle puhua, ei ainuttakaan kun olen ajanut kaikki pois. Mulla oli ympärilläni ihmisiä joita rakastin, ja nyt viimeisen 2 kk aikana olen ajanut viimeisetkin pois. Sanon että en jaksa nyt jutella ja että haluaisin keskittyä paranemiseen. En mä mitään parane, ryven vaan itsesäälissä yksikseni, ettei tarvitse muille selitellä.
Yritin hetki sitten etsiä ihmistä jolle puhua, mutta kun mä löysin yhden näistä rakastamistani ihmisistä, tajusin että hän on jatkanut elämäänsä. Mä olen vaan kadonnut sinne taustalle, hetkessä häipynyt kokonaan.
Ihmiset ei muista mun olemassaoloa.
Kaikki muut paranee, pääsee asioista yli, mutta en minä. Mulla ei ole edes tälle mitään syytä, ei pienintäkään toivoa parantua, muttei niin huono tilanne että voisin tehdä mitään ”epätoivoista”.. Tai sit olen vain päässyt siitä vaiheesta jo yli. Mä en enää JAKSA tehdä itsemurhaa, kidun mielummin täällä ja kuolen hitaasti pois. Mä haluaisin pois, mutta en pystyis siihen kuitenkaan. Ei kiltin tytön roolista noin vaa pois pääse.
Kaikista kamalinta on kuunnella puolituttujen juttuja siitä kuinka ”ah mulla on siis anoreksiaaa”.. Ja se, että mä en enää edes sääli niitä, osoittaa että en oo ihan kunnossa. Mä en sääli ihmisiä joilla on anoreksia, en ajattele että voi harmi.. Ajattelen että olkoon onnellisia, tuollainen mäkin haluaisin olla. En mä pysty lopettaa syömistä, se on mulle pakokeino. Mä vaan lihon ja lihon ja vihaan itseäni entistä enemmän. Tiedän tasan mitä mun pitäisi tehdä toisin, mutta kun en vaan _jaksa_
En jaksa enää. En jaksa korjata ystävyyssuhteita, syödä oikeen, yrittää parantua. En edes jaksa pitää toivoa yllä. Enkä mä jaksa enää maata tyhjyydessä ja odottaa että jotain tapahtuu. Mä haluan kuolla.
Voi ei, paljon voimia sulle! Mä uskon, että jokainen pystyy pääsemään surkeasta olostaan jollain tapaa. Uskon itsenikin kohdalla.
Ota ystävistäsi taas kiinni, uskon että sekin jo auttaa jos sinulla olisi taas ystäviä ympärilläsi. JOTAIN mistä pitää kiinni.
Mainitsit jotain psykasta, mutta etkö sellaisellekkaan voi puhua? Omalla kohdallani oli jopa hieman huojentavaa kun sain jollekkin sanoa kaiken mitä olen sisällä pitänyt. Sä tarviit jonkun joka kuuntelee!
Tsemppiä, tsemppiä, tsemppiä!<3
Nellie kirjoitti 30.4.2012 19:19
Mulla oli ympärilläni ihmisiä joita rakastin, ja nyt viimeisen 2 kk aikana olen ajanut viimeisetkin pois. Sanon että en jaksa nyt jutella ja että haluaisin keskittyä paranemiseen. En mä mitään parane, ryven vaan itsesäälissä yksikseni, ettei tarvitse muille selitellä.
En jaksa enää. En jaksa korjata ystävyyssuhteita, syödä oikeen, yrittää parantua. En edes jaksa pitää toivoa yllä. Enkä mä jaksa enää maata tyhjyydessä ja odottaa että jotain tapahtuu. Mä haluan kuolla.
Samaistuin niin hyvin Nellie sinun tekstiin, että oli pakko heti kirjoittaa tänne. Itsekin tein saman virheen mielialan vaihtuessa koko ajan surullisemmaksi, eli ajoin tärkeimmät ystäväni pois. Nyt oon ihan yksin vailla hyviä ystäviä kun niitä tarvitsisin.
Aina kavereiden soittaessa vetosin olevani väsynyt, juuri herännyt, nukkumassa tai töissä. Vaikka olisinki halunnut lähteä ulos mukaan pyörimään mutta heti tuli mieleen, että kuitenkin kun lähden niin olen hiljaa ystävien keskellä enkä jaksa olla sosiaalinen. Heidän kysyessä vointiani, esitin että kaikki on hyvin enkä antanut heidän auttaa minua yhtään vaikka he huomasivat minun lopettaneen hymyilemisen ja syömisen (kuten itsekin sanoit minäkin ryven itsesäälissä niin ei tarvi selitellä).
Ja tuo tekstisi loppu sopii myös minun tilanteeseeni. En jaksa korjata mitään tekemiäni virheitä ystävien tai muiden kohdalla. Istun vain yksin kotona ja mietin milloin mun loppu tulis.
Louise kirjoitti 6.5.2012 5:18
Samaistuin niin hyvin Nellie sinun tekstiin, että oli pakko heti kirjoittaa tänne. Itsekin tein saman virheen mielialan vaihtuessa koko ajan surullisemmaksi, eli ajoin tärkeimmät ystäväni pois. Nyt oon ihan yksin vailla hyviä ystäviä kun niitä tarvitsisin.
Aina kavereiden soittaessa vetosin olevani väsynyt, juuri herännyt, nukkumassa tai töissä. Vaikka olisinki halunnut lähteä ulos mukaan pyörimään mutta heti tuli mieleen, että kuitenkin kun lähden niin olen hiljaa ystävien keskellä enkä jaksa olla sosiaalinen. Heidän kysyessä vointiani, esitin että kaikki on hyvin enkä antanut heidän auttaa minua yhtään vaikka he huomasivat minun lopettaneen hymyilemisen ja syömisen (kuten itsekin sanoit minäkin ryven itsesäälissä niin ei tarvi selitellä).
Ja tuo tekstisi loppu sopii myös minun tilanteeseeni. En jaksa korjata mitään tekemiäni virheitä ystävien tai muiden kohdalla. Istun vain yksin kotona ja mietin milloin mun loppu tulis.
Kiitos siitä että jaksoit vastata, kiitos raitulille myös.
Mä en oikeen tässä hetkessä jaksa surra tota ystäväjuttua, oikeestaan helpompaa näin. Tottakai se sattuu, mutta enemmän se sattuu tulla petetyksi tai joutua valehtelemaan päin naamaa.
Ja mulla taas ei ole tuota ongelmaa, kun kaikki ystävät asuu kaukana. Ne jotka olis puolen minuutin matkan päässä on luovuttanu jo vuosia sitten kun olin aina liian laiska lähtemään mihinkään. Ja hyvä niin. Oon tottunu olemaan yksin kotona, eikä mulla oikeesti edes ole mitään hätää, niin en ymmärrä miksei mun elämä vaan vois toimia.
Tuollaisen keskellä on ihan järjettömyyttä, ihan typerän tuntoista ajatella etteikö olisi sitä, mitä muut antavat kiusaamisella ymmärtää kun sitä tulee joka tuutista. Tekstistäsi paistaa kuitenkin jotain, minkä vuoksi uskon sinunkin kyseenalaistavan omaa huonouttasi. Todella, todella hyvä niin. Hienoa myös, että olet vielä täällä vaikket jaksaisi. Mikä sinua pitää tai on pitänyt edes joissain voimissa tähän saakka?
Avun hakemista suosittelen, sillä näkökulmaa asioihin saa juuri toisten ihmisten kanssa juttelemalla. Myös tukea, jota ilmeisesti perheeltäsi et saa, saisit sitä kautta. Asioilla on tapana järjestyä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Voimahali!
Nyt mä en saa ees henkeä. Ahdistaa ihan liikaa eikä kukaan auta.
Mä en ihan totta tiedä mitä mä teen, kun kukaan ei viiti auttaa. Mä kirjaimellisesti huudan, pyydän apua mutta ei kukaan välitä. On niin paha olla että kuolen kohta kivusta
Moi nellie! 🙂
Ihan rehellisesti sanottuna ja yhtään liioittelematta kirjoituksesi kolahti minuun enemmän kuin kenenkään muun viesti täällä ikinä ennen. Samaistuin tekstiisi niin paljon, että tuntuu typerältä edes yrittää neuvoa, jos itselläni on samanlaisia ongelmia!
Ilmaisit tämän niin hyvin, etten ole kuullut kenenkään aiemmin sanovan tätä paremmin: "Te kyllä tiedätte miltä se tuntuu kun ei sovi joukkoon ja joutuu varomaan tekemisiään, niin kauan että on itse se joka kritisoi. Mä olen itseni pahin vihollinen."
Tiedän miltä tuntuu, kun itse tietää, ettei kaikki ole kunnossa, mutta ei ole mitään "näkyvää" tai konkreettista todistetta tai syytä sille. Niin sairasta kuin se onkin, itse saatoin joskus jopa toivoa saavani jonkun sairauden, jotta voisin syyttää olostani jotain. Tuntui liian pahalta (ja epäreilulta) syyttää ketään muuta ongelmistani. Enkä jaksaisi aina syyttää itseäni kaikesta, koska teen niin muutenkin ihan tarpeeksi. Nykyään myös tuntuu, että ihmiset kilpailevat ongelmillaan, että kenellä menee huonoiten. Inhoan tätä, sillä ihmiset arvostavat eri asioita! Se mikä on jollekin pikku juttu, voi olla toiselle maailmanloppu, ja toisinpäin.
Voi olla että olen väärässä, mutta kuulen tekstistäsi, että et ole vielä täysin uskonut kaikkea sinusta sanottua, vaan että sinussa on vielä jäljellä taistelijaa, joka osaa kyseenalaistaa muiden mielipiteet. Olen huomannut, että me kaikki itse päätämme keitä olemme. Jos itse jaksat tarpeeksi kauan ja vankasti uskoa olevasi tietynlainen, sinusta todella tulee sellainen. Lopulta myös muut uskovat sen. Älä anna muiden määritellä sinua. Tiedän, tämä on helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin jos on osittain jo hävittänyt itsensä ja arvonsa muiden mielipiteiden joukkoon. Silloin pitää keskittyä löytämään itsensä uudestaan ja tutustua itseensä niin hyvin, ettei kenenkään muun mielipiteet voi enää muuttaa omia käsityksiä itsestä.
Minulle tuli myös mieleen, että luulen ettet ole vielä ihan kokonaan menettänyt toivoa itsesi tai elämän suhteen. Ainakin itse jaksan olla täällä vielä uteliaisuuden ja toivon takia. Toivon siitä, että jonain päivänä helpottaa. Ja tiedätkö, sinulla on vielä toivoa. Osaat rakastaa muita, ja näät heissä hyviä puolia. Se on jo paljon se.
Se, mitä haluan sanoa, on että kaikista tärkein ihmissuhteesi on oltava suhde itseesi, koska jos se ei ole kunnossa, ei muistakaan suhteista tule oikein mitään. Minulla auttoi itseni löytämisessä, kun vietin viime kesänä kaksi kuukautta ulkomailla, kokonaan uusissa piireissä (en tuntenut sieltä ketään kun menin).
Et tiedäkään miten paljon olisin toivonut voivani auttaa... 😞 Mutta hei, ei anneta periksi, ainakin tunnetaan hyvin pahin vastustaja 😋 Toivon kuitenkin sinulle erittäin paljon voimia ja iso hali sinne! 🙂🌻