Terve vaan kaikille. Tämä onkin sitten ensimmäinen viesti mitä tänne kirjoittelen. Ei tunnu helpolta, lukiessa muita keskusteluja jotenkin tuntuu omat ongelmat suhteessa mitättömiltä…
Ongelma on surullisen tuttu aihe täällä, yksinäisyys ja jännitys sosiaalisia tilanteita kohtaan. Tulen hyvästä perheestä, ja kavereita on. Mutta sen ongelman teen minä itse. Olen aina ollut ’herkkä’ tai jotain. Otan asiat mitä ihmiset sanoo turhan vakavasti, enkä oikein osaa sanoa takaisinkaan… On hankalaa olla kun haluaa seuraa, mutta muiden kanssa puhuessa tuntee koko ajan tasapainoilevansa veitsen terällä. ’Entä jos mä nolaan itteni…’
Käyn nyt lukion kakkosta, ja asiat on paremmin kuin aikoihin. Asiat oli suht hyvin kutosluokkaan asti, kai… Silloin kaveripiirissä tapahtui jotain, pikkuhiljaa. Eräänä päivänä vaan heräsin siihen että mut oli jätetty ulkopuolelle, ja pian alkoikin sitten koulukiusaaminen ja syrjintä. Huono kohtelu ei loppunut yläasteelle siirryttäessäkään, päinvastoin: Melkein kaikki entiset ’kaverit’ vaihtoivat samaan kouluun, ja kertoivat kaikille uusille tyypeille kuinka surkea mä olen. Ja siitäkös riemu repesi… Olot paranivat vasta kun yläasteen päätyttyä muutettiin uudelle paikkakunnalle. Lukiossa on mennyt ihan kivasti, vaikken vieläkään oikein jaksa mennä muiden mukaan juomaan yms. Mutta noi huonot ajat on jättänyt kaikenlaista ikävää jota silloin ei oikein osannut käsitellä, enkä millään psykiatrilla tai vastaavalla ole käynyt. Mitä nyt vanhemmille pari kertaa pikkuisen kertoillut asiasta, kai se hetkellisesti pikkuisen auttoi…
Tuntuu vaan ettei osaa ja pysty tekemään niin monia välttämättömiä ja ’helppoja’ asioita mitä pitäisi, esmes hakea töitä. Tästä tulee sitten tunne että on jotenkin epäkelpo suhteessa muihin, kun katsoo kaikkia näitä ihmisiä ympärillä jotka seurustelee, nauraa ja käy töissä koulun ohella ja tuntuu että itsellä ei ole oikein mitään… Koko ajan pelottaa että joku saa tietää miten tyhjää mun elämä on, ja tekee siitä numeroa, niinkuin ennen. Koeta siinä nyt sitten käyttäytyä luontevasti…
Jo jonkin aikaa on ollut epämääräinen ahdistus päällä koko ajan, päivisin se on enimmäkseen taustalla, mutta öisin se välillä purkautuu jo ihan kyyneleisiin asti. Tietää että pitäis vaan jaksaa tehdä ja kokeilla kaikenlaista muttei pysty.
En tiedä mihin tähtään kun tätä kirjoittelen, mutta vastailkaa ihmeessä jos on neuvoja tai muuten vaan fiksua sanottavaa. ☺️
Kiva että uskalsit kirjoittaa tänne, itsekin olen täällä uudempi tuttavuus ja oikeastaan minulla oli ihan sama juttu itseni kanssa että "ei nämä mun asiat tänne kuulu, on sitä pahempaikin tapauksia". Mielestäni asioita ei kuitenkaan saa vähätellä, olkoon ongelma sitten pieni tai suuri, jos se on aito ja oikeasti tuottaa itselleen ongelmia, niin silloin kyseessä on ongelma.
Sain kirjoituksesta sellaisen kuvan, että se kiusaaminen oli siinä se kaikkein oleellisin asia. Kiusattuna olemisesta minulla ei kyllä ole sen kummempaa kokemusta, mutta väärinhän se tietenkin on. Muista kuitenkin, ettei vika varmasti ole sinussa.
Itsetunto on se, miksi halusinkin viestiisi vastata. Niinkuin sanoin, kiusaamiseen en voi sen kummemmin puuttua, mutta itsekin kärsin huonosat itsetunnosta. Et varsinaisesti sitä viestissäsi suoraa puhunut, mutta se oli luettavissa sieltä rivien välistä.
Minullakin siis on ongelmia esimerkiksi juuri töihin menossa tai haussa, koska en uskalla, en osaa, en ole tarpeeksi hyvä...Miksi siis pitäisi edes yrittää? Ei, niin ein saisi ajatella. Olen kanssasi saman ikäinen ja siksi nimenomaa otin tuon esimerkin työstä, koska se alkaa olemaan oleellinen asia tässä pikkuhiljaa...Kesäkin tulee ja kesätyöt.
Kaverisi on kohdellut sinua huonosti ja olet jäänyt yksin. Tunnet ehkä olevasi jotenkin erilainen ja asiaan vaikuttaa myös juurikin se kiusaaminen ja se, että nämä entiset kaverisi ovat puhuneet sinusta sellaisia asioita. Mutta niinkuin jo aikaisemminkin sanoin, vika ei ole sinussa. Sinä olet oma itsesi, eikä kenelläkään ole mitään oikeutta yrittää tuhota sinua ja sinun tunteitasi. Tähänkin vain anatisin neuvona sen, että puhuminen helpottaa...Kannattaa myös kokeilla kirjoittamista, pidätkö päiväkirjaa? Itselläni se on auttanut elämässäni paljon. Olet puhunut jonkin verran vanhemmillesi ja sanoit vielä, että se auttoikin vähäsen. voisitko puhua useamminkin vanhempiesi kanssa, myös syvällisemmin? Jos se tuntuu vaikealta, kirjoita asioitasi paperille ja anna se vanhemmillesi luettevaksi (toimii tietysti muillakin kun vain vanhemmilla.^^)
Entäs ystävät, onko niitä? Sisarukset, isovanhemmat...? Sinä et varmasti ole yksin.🙂
Kiitos vaan vastauksesta - Juu, itsetuntohan se on se kaiken ydin. Itselläni se ei koskaan ole ollut korkea, ja pakostihan sitä alkaa alitajuisesti pitämään itseään huonompana kun kuulee riittävästi paskaa itsestä muilta. Kyllä mä tiedän että olen ihan yhtä hyvä ja arvokas kuin muutkin, mutta alitajuisesti tuo kuvio ei tunnu olevan täysin kohdallaan. Tiedän tämän, mutta tuntuu päinvastaiselta: se jokin mikä tekisi minusta yhtä hyvän ja menestyvän ja onnistuvan kuin muut puuttuu. (En uskalla, en osaa, en ole tarpeeksi hyvä...) Tuon tunteen kanssa on vaikea yrittää tehdä uusia asioita.
Silloin tällöin kirjoittelen kaikenlaista, olen yrittänytkin jotenkin määritellä että mitä ihmettä mä haluan ja tarvitsen että ongelmat ratkeaa tällä tavoin. Se vaan tuntuu olevan niin hankalaa pukea sanoiksi asti. 🙄 Puhuminen ihmisille auttaa kyllä, mutta vanhemmat ovat lähipiirissäni ne ainoat joille voisi ajatella kertovansa tämmöisiä, mutta siitä en kokenut olevan hirvittävästi apua. Pientä hetkellistä helpotusta ehkä.
Erilaisuudesta taasen pari sanaa. Koen olevani erilainen siksi että olen. Kiinnostunut aivan eri asioista kuin kukaan ketä tunnen, ja ajattelen mielestäni vähän eri kantilta asioita. Tämä on vaan hyvä juttu, koen sen yksilöllisyytenä enkä minään vikana. 🙂
On lohduttavaa kuulla, että on muitakin ihmisiä, joista tuntuu samalta kuin minusta. Äitini sanoo, että on kestettävä kaikki, ei minussa nyt mitään vikaa voi olla, eihän ennenkään ole ollut. Mutta kun itsestä ei tunnu yhtään miltään, itken usein, en saa mitään aikaiseksi... Ja minä myös otan asiat liian vakavasti. Saatan viikonkin miettiä yhtä lausetta, jonka joku on sanonut ja usein tunnen ne loukkaaviksi, vaikka ne eivät sitä olisikaan. Ja minulla on myös se ongelma, etten voi sanoa ei. Se minua ei niinkään huoleta, että toiselle tulisi paha mieli, mutta kun itselle tulee. Tiedänhän, että eivät muut niin tarkasti sanoja kuuntele kuin minä. Ja täytyy aina itsekin miettiä, etten vain sanoisi mitään pahaa, ettei toinen loukkaantuisi... Täytyy koko ajan varoa, mitä puhuu.
Minä menetin kolme läheistä ihmistä vuoden aikana, enkä vanhemmille mitään ajatuksiani kertonut, enkä oikein kavereillekaan. Vaan eräälle opettajalle usein puhuin, mutta nyt on kauhean vihainen vihainen olo. Mietin, miksei hän tehnyt mitään, vaikka tiesi, ettei minulla ole kaikki hyvin... (itse en siinä tilassa olisi jaksanut apua hakea)... Nyt käyn psykiatrilla, mutta vihainen on olo nytkin, enhän välttämättä olisi joutunut psykiatrille, jos olisin saanut apua aikaisemmin.
Neuvon sinuakin menemään jonkin opettajasi tai lääkärisi puheille, hän voi varmasti ohjata sinut psykiatrille, jos tunnet apua tarvitsevasi. Minua se on vähän jo auttanut ja jos itse jaksat, koita hakea apua jos tuntuu siltä.
Tuosta elämän tyhjyydestä, tuntuuko sinusta, että sinulla on liikaa aikaa? Ja vaikka olisi paljon tekemistä, teet vain ne mitkä on pakko ja jätät muut myöhemmäksi? Tai et saa aikaiseksi oikein mitään? Minä usein kulutan pulikin tuntia opelkästään miettimiseen, että mitä seuraavaksi tekisi. Ei saa oikein mitään aloitettua saati sitten tehtyä loppuun...
Minä kyllä tiedän mitkä asiat ovat hauskoja ja koitan tehdä kaikkea kivaa, mutta en tunne mitään. Ja nyt olen kai jo luovuttanut. Olen aina yksin kotona ja ajattelen. Koulu on niinkuin pakopaikka, jossa on oikeasti jotain tekemistä ja jonne pääsee pakoon omaa, tylsää elämää. Mutta toisaalta, koulussa ihmiset säälivät ja opettajat pyytävät juttelemaan ja haluavat tietää, mitä kuuluu. Se saa vain itkemään. On kamalaa olla tietoinen siitä, että on säälittävä ja masentunut...
Vastaathan kun ehdit...
Aika lailla samoja tuntemuksia. Aikaa olisi, ja sitä pitäisi käyttää kaikenlaiseen hyödylliseen, mutta ei jaksa kun ei pysty ajattelemaan muuta kuin tätä pahaa oloa. Sitä yrittää jostain etsiä seuraa, tai ylipäänsä jotain että voisi unohtaa sen sijaan että hoitaisi kouluasiat, lääkärintarkastukset ja autokoulut jne. pois alta. Nukun muuten paljon päivisin...
Kouluun menen ihan mielelläni, siellä sentään näkee ihmisiä. Vaikkakin jotkut pitävätkin outona ja säälittävänä... Ärsyttävää, mutta minkäs teet. Mutta suurin osa porukasta siellä nyt kuitenkin on ihan ok.
Vihainen en ole kellekkään. Elämästä poistuneille ihmisille nyt on turha vihoitella, ja en voi olettaa muiden ymmärtävän just miltä minusta tuntuu, kaikki kuitenkin tulkitsee toisia ja elämää omalta kantiltaan. Muiden on ehkä vaikea käsittää miten hankalaa toisella voi olla jos kaikki on itsellä hyvin, ja miten toiseen voi sattua se mitä sanoo jos itse pystyy ottamaan kaiken huumorilla jne. Ja onhan muilla varmasti omat ongelmansa, ei minun asioistani huolehtiminen mielestäni ole heidän velvollisuutensa. Silti, kurjaa että uskalsit kertoa toiselle pahasta olostasi mutta hän ei tehnyt mitään... ☹️
Sin-sa, ehkä kannattaa näyttää toiselle että nyt sattui? Ei ihmiset yleensä meinaa satuttaa. En itse ole oppinut ilmaisemaan suuttumustani vakuuttavasti, joten ihmiset ei aina välttämättä tiedä kuinka paljon nyt vituttaa... Viestin mennessä perille useimmat kuitenkin lopettavat? Ja jos eivät, noh... Kannatti yrittää, nyt tiedät että tämä henkilö ei ansaitse seuraasi. Oikeasti ottaa päähän kun tullaan vielä vittuilemaan oikein urakalla, vaikka selvästi näkyy päälle että ei ole kivaa. (Vai näkyykö?) Se ei todellakaan ole oikein että potkitaan toista kun hän makaa turvallaan.
Jaa, en tiedä oliko tuossa viimeisessä kommentissa mitään tilanteeseesi liittyvää... Nojaa. 😋 Älä lannistu hei. Kyllä tästä vielä noustaan, ja kiitos ajatuksistasi! Voimia!